67. SUOMI SYDÄMESSÄ

Halki metsän tumman usvaisen, talsii pioneerikapteeni miettien; kuinka voisi sillan panostaa, kuinka pesäkkeitä tuhotaan. Jatkaa matkaa hiljaa kävelee, hyökkäys Ilomantsin syvenee. Näin pioneerit edistää, jalkaväen liikettä hyökkäävää.

Kuinka kapteeni tähän oli joutunut, elämänsä tähän asti kolunnut. Matka Kainuusta suureen maailmaan Suomen itsenäisyyttä varmistamaan. Mitä matka antoi, mitä soi, kaiken sen, mitä mies vain voi. Hän teki puolesta isänmaan, siitä häntä nyt kiittää saan.

Reino Lukkari uran uursi pioneereille, aselajin maineen työllään nosti korkeelle tasolle. Hän loi nykyaikaista taktiikkaa, Suomen olosuhteisiin sopivaa.

Reino Lukkarin voimakkaat ihanteet, Suomen itsenäisyyden varmistaneet. Ohjasivat uravalintaa, ylioppilas, kun päättää saa. Varusmiehestä kadetksi hän, suunnitteli sitten lähtevän. Näin tapahtui kuin kuuluikin, kohtalo selvä Reino Lukkarin.

Pioneeri jo varusmiehenä, samoin kuin upseerielämä. Pioneeripataljoonassa ja teknillisessä korkeakoulussa. Oppia vastaan silloin otettiin, näin sotaankin valmistauduttiin. Taidot joutuivatkin puntariin, kun Talvisodassa ne mitattiin.

Talvisodan linnoituksista Reino vastasi, niiden voittamattomuutta myös vihollinen arvosti. Mutta tulisi vielä todellinen, tarve pioneeritaitojen.

Reino laitettiin Saksaan oppimaan, kokonaan uutta pioneeritoimintaa. Kyseessä oli taistelupioneerit, nuo jalkaväen parhaat kaverit. Niinpä alkuvuodesta nelkytyks, Saksan reissu tuli käsketyks. Sieltä oppi Suomen oloihin, tuli mukana Reino Lukkarin.

Tuli käyttöön uudet käsitteet, iskuosasto ja esteen murtaneet, savustuksesta liekinheittimiin, iskumiehistä kasapanoksiin. Nämä kaikki käyttöön otettiin, kun jatkosodassa hyökättiin. Ensihyödyn sai Ryhmä Oinonen, keskellä Ilomantsin metsien.

Lukkarille riittänyt ei antaminen neuvojen, melkein koko ajan itse kulki kärjessä hyökäten. Pesäkkeitä hurjasti tuhoten ja samalla kahdesti haavoittuen.

Ansioista taktiikan kehittämisen, Reino Lukkari ritariksi nimeten. Saa korkean huomionosoituksen, korkeimman tuon sodan aikaisen. Perustelut olivat väkevät, itse kenraali Oinosen tekemät. Mitä sanottiin, perusteltiin, siitäpä tarina muutamaan riviin.

Nykyaikaisen pioneeritaktiikan, Reino jalkautti reissulta Saksan. Sen mitä oppi Keski-Euroopan, rintamilla, on nyt Karjalan olosuhteissa täysin käytössä, taistelupioneerien näytöstä. Varustettuihin asemiin tunkeutuminen, on leipälaji pioneerien.

Näin syntyi käsitys yhteistoiminnasta, kuinka aselaji voikaan toista oikein tukea. Useampi ol’ se bunkkeri, jonka selvitti majuri Lukkari. Asemasodan aikaan sai siirron, päälliköks’ Päämajan linnoitustoimiston. Siinä toimi sodan loppuun asti hän, kunnes koitti vastuu asekätkennän. Pioneerivälineet saivatkin, suunnittelijaksi pioneerimajurin. Räjähteet, miinat, erilaiset nallitkin, kuuluivat vastuulle Reino Lukkarin.

Kesällä neljäkymmentäneljä, ideoimassa pari kadettiveljeä. Toinen näistä Usko Sakari, toinen Aarne Reino Ilmari. Heillä suunnitelma salainen, varalta Suomen miehityksen. Jotenkin piti valmistautua, jos vielä koittaa sota seuraava.

Mikään onnistu ei salassa; ei tuon ajan Suomessa. Niinpä sitten kaikki paljastuu, ja telkien taakse joutuu; kaikki miehet osallistuneet, Suomen tulevaisuutta turvanneet.

Niinpä myöskin Reino Lukkari, on lähes kaksi vuotta vanki.

Vankilan olosuhteet jäljiltä sotien, sairastutti myös miehen monen kovakuntoisen. Näin kävi myös Reinolle tosiaan, että vankeusaika terveyden tuhoaa.

Reino vangittiin kesken opetuksen, oppitunnilta yleisesikuntaupseerien. Vankeudessa valitti hän huonoa oloaan, sitä aspiriinilla hoidetaan. Saunan lauteilla lääkintäeversti, Pekka Somer vatsaa paineli. Diagnoosin antoi pysäyttävän, pitkälle edenneen mahasyövän.

Kunnes koitti vapautuminen, jatkui taistelu kanssa taudin sen. Elimistö huippukuntoinen, pitkitti elämää kanssa kipujen. Voimat loppuvat ritareiltakin, näin kävi myös Reino Lukkarin. Kuollessaan vasta neljäkymment´kaks jäi yksin vaimo ja muutama laps. Päivälleen kaksi viikkoa välillä on kuoleman, kahden ritarin, Lukkarin ja Suomen Marsalkan. Jälkeen kummankin jää sankaruus, ja kansan syvä kiitollisuus.

Perinnöksi jäi paljon muutakin, tarinamme pioneerimajurin. Elämänarvot ja nuhteettomuus, niistä vastaa sukupolvi uus. Niinpä pojista ritari Lukkarin, upseerinuran vallitsee kumpikin. Näin jatkui ketju uran uurtajien, isän jäljiltä pioneerien.

Reino Lukkarin ihanne voimakkain oli takuu itsenäisyytemme vain. Hän teki kaiken puolesta sen, että olisi vapaa suomalainen. Niinpä sukupolvet myöhemmät, osoittaa kiitokset nöyrimmät. Uhraus puolesta maan tän pohjoisen, elämä on siinä vahvin ihmisen.

En karta taistelua, kärsimystä, en kuolemaa. Jos vain sillä varmistaa voin, että Suomi on vapaa. Täällä suorana seistä saa jokainen jäljiltä sotiemme sankarien.

68. NUORI

Talvisodan Summan rintamalle Sommesta, tää poika lähti Viipurin maalaiskunnasta. Ei vanha ollut iältään, kuusitoista vaan, ja ritareista nuorimpana hänet mainitaan.

Vaik’ ikää ei ois ollutkaan, niin teot puolestaan, puhuivatkin tämän ratsuväen sotilaan. Aina joutui käskettynä paikkaan pahimpaan, ja kärjessä hän joutui kuolemaakin uhmaamaan.

Ei toista ole olemassa Skytän kaltaista, jonka käskeä voi surman suuhun luottavaisena. Aina Lauri sieltä osaa takas palata, pintanaarmuja korkeintaan tuomisina.

Ratsuväkiprikaati Ilomantsissa, Kuolismaalla lähestyi vahvoja asemia. Eskadroonan Roiha käskettiin tunkeutumaan, kärjessä bunkkeriasemaan murtautumaan.

Vihollinen käytti aseita nyt kaikenlaisia, oli heittimiä, konetuli- ja automaattiaseita. Skyttä oli tuolloin kärkiryhmänjohtaja, jolla ei ollut lainkaan vaihtoehtoja.

Liikkeelle oli ensimmäisenä lähdettävä, kirpeä savu sokaisi, ja rätisi ympärillä. Eteenpäin oli silti ryhmän mentävä, ja ottaa vastaan tuli nyt myöskin tykistöltä.

Lauri sirpaleen sai silloin olkapäähänsä, sen ratsumestari sai siitä pois repäistyä. Niin jatkui matka omankin tykistön tuella, hyökkäsuralta ei voinut siivuun poiketa.

Niin matka meni Laurilta ohi siivillä, hengissä ollen huomasi, ollaan jo perillä. Käsikranaatein hän yksin valtas bunkkerin, näin saavutettu oli tavoite ensimmäisin.

Niin hyökkäysvaihe eteni ja aina kärjessä, sai Laurille hyökkäykselle näyttää esimerkkiä. Tämä johtui siitä, että olla ain pitää, hyökkäyksen kärjessä joku yltiöpää.

Näin Lauri veti perässään koko eskadroonan, hän sai joukot liikkeelle näyttäen sen voiman, jota esimerkiksi jo silloin kutsuttiin, kun suomalaisia sodassa eestä johdettiin.

Lauria ajoi eteenpäin muistot Talvisodan, hän halus ottaa naapurilta takaisin Karjalan. Hänestä tuli joukkueenjohtaja lopulta, se yltiöpäisyyttä nyt alkoi hieman karsia.

Vastuu alaisista oli jakamaton niin, ei suinpäin painunut hän enää uhkayrityksiin. Miestensä takia hän joutui ain punnitsemaan, kuinka paras lopputulos nyt saavutetaan.

Mut käskyt mitkä annettaan, niin niitä totellaan, Honkasalon kohdalla, kun kylää vallataan. Osasto Parviainen sai kylän vallatakseen, Skyttä oli reservissä ja sai sen hommakseen.

Hyökkäys oli ehtynyt ei eteen päästy lain, ”Skyttä valtaa tukikohdan”, kuului käsky vain. Niin alkoi tienuu ristin, puisen taikka Marsalkan, loppu kertoo, kuinka kävi rohkean johtajan.

Vihollinen kaivettu murrosteen takana, oli tuloksetta koetettu kahdesta paikasta. Näytti tuhoon tuomitulta hyökkäys eskadroonien, mutta oli yksi, joka astui valoon hyökäten.

Kersantti Skyttä tunkeutui nyt yli murroksen, hän vasemmalta aloitti asemien putsauksen. Pesäkkeitä kranaateilla tuhosi muutaman, ja vyörytti muuten hän sen puolen vasemman.

Tämän seurauksena vetäytyi puoli oikea, ja koko tukikohta oli Laurin hallussa. Skyttä oli itse kranaatteja heitellyt, ja näin taas kärjessä joukkonsa edennyt.

Haavoittuminenkaan häntä linjasta ei saa, vaan siellä tahtoo johtaa hän vielä joukkuettaan. Niinpä ristin esittely on niin ilmeinen, ja loppusanat tiivistävät Laurin rohkeuden.

”Kersantti Skyttä ollut on koko sodan ajan, kaikkein vaikeimpien partioiden johtajan paikalla ansaiten nyt erikoista tunnustusta, nauttien koko eskadroonan suurta luottamusta.”

”Hän kuuluu miehiin rykmenttinsä kaikkein parhaimpiin, henkilökohtaisesti rykmentin rohkeimpiin. Eskadroonan kaikki miehet häntä ihailevat, sotilaan esikuvana, kun katselevat.”

Niin kesken sodan opintoihin Lauri laitetaan, suurhyökkäyksen torjuntaan häntä taas tarvitaan.

Ritari sotiin sotansa loppuun ja kotiutuu, niin kuin yleisesti kotiutuu myös moni muu.

Ei siviili tuo alkuun onnea, ei laisinkaan, pari kertaa vauhtia armeijasta haetaan. Kunnes löytyy paikka; vaatimaton, viljelyyn, pitkään päivään perheelle se antaakin nyt syyn.

Kova työtahti ja sota kokemuksineen, ei ole vaikuttamatta Laurin terveyteen. Sepelvaltimotauti ritarille puhkeaa, vaikka mies on reilut neljäkymmentä nyt vaan.

Mut katkera ei Lauri osaa koskaan ollakaan, vaikka invaliditeetti on luokkaa korkeaa. Hän muistaa aina olla positiivinen tapaus, ja viljelyllekin keskeistä on Suomen vapaus.