69. URHONA KUOLLUT

Nissisen Lapra jo Värtsilän aikaan, oli eturivin mies, mitä tehdyksi saikaan. Hiihti ja laski hän parhaiten mäet, taivaalle nousunkin vielä sä näet.

Lauri tuo suojeluskunnassa mietti, maanpuolustus on hänen kutsumus, vietti. Niinpä lentokoneen sai Laurikin alle, kun kutsu kävi lento-oppilaaksi Kauhavalle.

Niin kutsui hetkesi lakeus ja Suomi on maa, edelleen vapaa. Lauria Suomemme kauneus ajoi puoltamaan, puolesta tämän maan.

Lento-RAUK:n jälkeen kanta-aliupseeriksi, kurssin arvosanat muodostuivat loistaviksi. Niinpä Lapra saikin esittää oman toiveen, kuinka ollakaan valitsi Ritarilaivueen.

Jonka riveissä hän lähti Talviseen sotaan, Fokkeri alla hän teki taikojaan. Neljä ilmavoittoa oli plakkarissa, ja ura sai jatkoa ilmavoimissa.

Välirauha vei Reserviupseerikouluun, Ilmavoimat vaihtui ilmatorjunnan jouluun. Kurssi tuli kahdessa osassa lusituksi, kun välirauha vaihtui jatkosodan taisteluksi.

Fokkerit olivat vaihtuneet heillä, jatkosotaan Brewsterin kyytiin lähteneillä. Lauri mieli samalla myös upseeriksi, niinpä rukki ehtona oli kadetiksi.

Mutta siinä samalla hän niin raivoisasti, taivaalla taisteli uhrautuvasti. Ilmavoitot seurasivat toisiansa, kiitollinen oli myös Suomen kansa.

Kolmas kerta toden sanoi, kun sankariksi, Lundqvist esitteli Nissistä ritariksi. Alkuvuoden nelkytkaksi näytöt riittivät, ne kadetin ritariksi siivittivät.

Vuotta aikaisemmin avioon mennyt, Lasse oli Santahaminaan lennellyt. Sinne sai hän tiedon nimityksestänsä, sinne sai hän myöhemmin myös ristinsä.

Ilo ylimmillään oli nyt kadeteilla, kun uusi ritari oli kurssin lauteilla. Seremonioita ei ollut kummempia, jos ei lasketa kadettien kultatuolia.

Heinäkuu kesäkuista parhaimmalta tuntuu, vaimon sai, kesken sodan verhottuna huntuun. Risti vuotta myöhemmin rintaa koristi, ja vuotta myöhemmin pappi pojankin risti.

Lapsi oli Lapran elämässä isoin juttu, perhe oli tärkein, kuten ystävä ja tuttu. Lämmin ihminen varsin perhekeskeinen, rintamalla taistelija hurja ilmateiden.

Niin vuosi vaihtui jälleen, tuli sodan kesä hurja, jolla oli tarjota myös elon puoli nurja.

Heinäkuuta ennen torjuttiin suurhyökkäystä, lentokoneet tukivatkin tuota rypistystä.

Urhon päivän kukanistutus nyt Nissisellä, rouvan valtaa ahdistus, sydän on niin hellä. Tulee tunne kuin nämä olis kukat haudan, itku tulee samalla ja se kestää kauan.

Seuraavan päivän radiouutisista, selviää syy noista tunteen palasista. Mitä siellä rintamalla on tapahtunut, miksi itku rouvalta ei loppunut.

Tämä tarina kertoo kahdesta kuolemasta, kahden hävittäjä-ässän yhteenosumasta.

Tämä tarina liikuttaa myös kertojan, jäljiltä sodan kohtalokkaan ajan.

”Hälytys, hälytys”, kaikui jossain siellä, konepaikoilla ja Lappeenrannan kiitotiellä.

Kaikki koneet ilmaan, silloin käskettiin, kahden lentueen koneet käynnistettiin.

Mersujen starttivauhtipyörät ulvoi kaikkialla, kahdeksan hävittäjän konepaikalla.

Urho Sarjamon kakkoslentue kärkeen, Nissisen lentue heti peräjälkeen.

Kahdeksan konetta rykelmänä kiitää, pian kentän päästä ne kaikki jo liitää. Lentueiden suunta on kohti Viipuria, ja vastaan tulevia vihollisen muodostelmia.

Vihollinen on jo Viipurin liepeillä, taisteltu on jatkuvasti myös ilmateillä. Ilmassa miehet ovat melkein yötä päivää, taistelut, voitot, tappiot ovat arkipäivää.

Unen ja levon puute alkaa painaa jäseniä, valppaus, ettei tule yllätyshyökkäyksiä. Koneita ei tuhota saa antaa maahan, ilmataisteluissa kaikkensa antaa saahan.

Niin jää taakse kotitukikohta Lappeenrannan, miettii lentäjät, taas kohta kaikkeni annan. Viipurin itäpuolella, kun lennetään, vihollisen siellä olevan tiedetään.

Taivas täyttyy pisteistä suurenevista, noista ilmataistelun aloittavista.

Sarjamo ja Nissisen sopivat ääneen; Lapra vetää ylös, käy Sarjamo päälle.

Niin edessä on hullunmyllyinen näyttämä, valojuovien, kieppuvien koneiden täyttämä. Sarjamon lentue taistelee raivoisasti, Nissinen tähystää malttamattomasti.

Nissinen heilauttaa kättään merkiksi, ”seuraa minua, se selviää kyl` miksi.”

Vain yksi kone lentueesta näkee tämän merkin, muilla polte taisteluun on jälleen herkin.

Yhtäkkiä pilvikatosta tippuu tumma, möykky se on kone, tuo ihme ja kumma.

Ei ehditä huutaa mitään varoitusta, Kun törmää Nissinen ja tuo möykky musta.

Molemmat koneet hajoavat palasiksi, lentäjät muuttuivat matkustajiksi. Toinen oli Lapra, mutta kuka oli toinen, tuo maassa savuava poikapoloinen.

Kohta taistelu taukoaa ja alkaa paluulento, on silminnäkijän mieli herkkä ja hento. Hän menetti lentueen päällikön juuri, täyttää rinnan suru ja kaipaus suuri.

Kun koneet rullaa paikoilleen jää paikkoja tyhjäksi, tulee Nissisen mekaanikko nyt kysyjäksi. Ei millään voi uskoa, todeksi käyneen, ritarin rohkean nyt lennolle jääneen.

Niin alkaa koneiden palanneiden laskeminen, Nissistä vaille on lentue ykkönen. Sitten tulee viimein tieto kakkoslentueesta, Sarjamon kone puuttuu nyt laivueesta.

Näin kävi, että kohtaloksi näiden kahden, tuli törmäys ilmassa lähellä Viipurinlahden. Vihollinen koskaan ei saanut Nissistä, vaan törmäys ilmassa, kerrassaan merkillistä.

Urhon päivä koitui näiden miesten kohtaloksi, ei sattuma, vaan määrätty, sellaiseksi joksi, kukaan tuskin olisi voinut arvatakaan, kuinka ihmishenki julmasti nyt olemasta lakkaa.

Niin selvä oli syykin itkun rouva Nissisen, kesken kesäkukkien istuttamisen.

Sankarivainaja miehestä tuli, Laurista, joka tuore isä nyt oli.

Sattumaa oli vielä kuolema toinen, pommitus Simolan ratapihan moinen. Kaikki mitä ritarista oli löydetty, oli ruumisjunan pommituksessa hävitetty.

Oli Karhusen lentävästä sirkuksesta, ritari viety, huippumies lentueesta. Mutta Lauri kerkesi varmistamaan sen, saa vapaa olla jokainen suomalainen.