70. HENGENPELASTAJA

Felix kuului Kauhavan suojeluskuntaan, ei päässyt Talvisodassa hän etulinjaan. Sairauden vuoksi nostoväkeen hän, oli joskus päätetty siirrettävän. Mut onneksi tää sota viimeisin, tarvitsikin, Felix Isosompin. Näin JR kolmekymmentäseitsemän sai lääkintäaliupseerin etevän.

Miehet makasivat kentällä haavoissaan, ei kenenkään maalla tuskissaan. Ja heidän luokseen pomppi, tää Felix Isosomppi, tuoden rauhan avun tunteesta.

Kukaan muu ei uskaltanut auttamaan, yksi lääkintäaliupseeri vaan, hän yksin tosiaan, nuo miehet pelastaa, ja antaa heille avun parhaimman.

Rykmentin johtoporras huomasi myös sen, tuon miehen uhrautuvan työn ja rohkeuden.

Niinpä hyökkäysvaiheen jälkeen hän, kuului saaneen ritariesityksen lähtevän. Siinä sankariteot yhteen laitettiin, kaikki totta niin, mitä kerrottiin. Kun joku ristin sai ampumisesta, Felix sai sen henkien pelastamisesta.

Särkisyrjässä henget pelasti, tämä rohkea lääkintäaliupseeri, Hän sieltä pelastaa, liikkumattomatkin saa, turvaan omalle puolelle.

Leppäselässä hän samalla kuin pelasti, reitin vihollisen asemiin tiedusteli. Näin toimii ritari, tää reipas lämäri, samalla tiedustelun tekevi.

Purolammen taistelun tiedustelussa, kuollutta aseveljeä noutava. Felix jälleen tiedustelun suorittaa, ja erittäin tärkeitä tietoja saa.

Hän näki vihollisen irrottautuvan, ja tiedot välitti, näin jälleen hyökkäsi. Hetken huilannut pataljoona uudelleen. kiitoksen kanssa tämän miehen jälkeen.

Pien-Kallelovan taisteluiden lomassa, hän haki asetoveria kuollutta. Ankarasta tulesta huolimatta, hän lähestyi vihollisen asemia. Vaati hurjaa rohkeutta tietenkin, tämän sankarin, tulevan ritarin. Mutta veljeä ei sinne jättänyt, sen hän oli jälleen kerran päättänyt.

Felix eli läpi elämän säilyttäen, mielenlaadun tyynen ja niin auttavaisen. Punainen risti hihassaan sodassa, tai rauhan töissä konepajalla. Aseveljet hänen ennen kaikkea, sitä arvosti, kun hengen uhmasi. Pelastaakseen taikka auttaakseen, sitä Feeliks teki mielihyväkseen.

Hakisi hän kaikki miehet toisaalta, tulen alla, vaikka ei kenenkään maalta. Sen moni näkikin, tämän ritarin. Liikkuvan keskellä luotien.

Hän siellä aseveljien luokse pomppi, tuleva ritari Felix Isosomppi.

On mies paikallaan, huonolla kuulollaan, pelon sai varmaan poistumaan.

Oman hengen laittoi aina alttiiksi, niin teki Mannerheim-ristin ritari, puolesta Isänmaan, valmis uhrautumaan, ja aina kaveria auttamaan. Haavoittuneen katse tuo kiitollinen, tai lämmin sana jälkeen pelastamisen. Keskellä taistojen, etulinjojen luona aina toista auttaen.

Vääpeli Taipaleessa Talvisodassaan, pääsi runoilijaakin kai tapaamaan. Hän piti huolen komppanian pojistaan, vaikkei omaa hällä vielä ollutkaan.

Voi jospa täältä elävänä selvitään, vääpeli tulevaisuuttaan käy miettimään. Hän siellä miehinensä vääntää ja taiston voitoks kääntää. Ja näin hän jatkaa elonpolkuaan, sotaan seuraavaan.

Tuli Aholasta jatkosodassa, rykmentin suuntaosastolle johtaja. Hyökkäyksen alkuun hän johtaa joukkojaan, rohkeasti läpi erämaiden vaan.

Ei vihollinen totta tosiaan, tiedä Aarnen suuntaavan nyt joukkojaan. Näin yllätykseen pääsee, asemiin iskemään, saaden vihollisen lähtemään, perääntymään.

Hän rohkeudellaan pelot ne voitti, saaden miehet häntä aina seuraamaan. Hän oli rauhallisempi, kuin rauhan aikana, ja tämä sattui sodan olosuhteissa.

Mut onni kääntyä voi aina sotilaan, joka esimerkin näyttää rohkeudellaan. Näin myöskin Aarne joutuu kokemaan, kun ruumiskasasta hänet pelastetaan. Tuttu lääkäri huomaa Aarnessa, merkkejä, että hän on elossa. Niin alkaa kamppailu ja toipuminenkin, tämän tulevan ritarin, sankarin.

On käynyt onnellisesti nyt niin, että Aarnelle kirjeessä se kerrottiin.

Sä olet isä pienen poikalapsosen, kun tulet kotiin, saat syliisi sä sen. Tämä tieto pitää Aarnen elossa, vaikka ei ole hällä paljon toivoa.

Mutta keskeisintä onkin tieto tää, joka häntä eloon siivittää, hän selviää.

Oon Aarne myöhemmin tän kaiken kertonut, ”jälkeläisen syntymä pelasti mut.” Kuoleman porteilta takaisin elämään, lapsen kasvua, kehitystä näkemään. ”En kuolla nyt voi, en kerta kaikkiaan, minua kotona juuri nyt kun tarvitaan.” Vaimo ja lapsi saa kotiin sankarin, tuon Mannerheim-ristin ritarin, lapsi isin.

Näin sodan julmuus onneksi koitui, henkiin jäikin yksi sankari sen, joka periksi ei osannut antaa, hän oli sankari niin suomalainen.

Toivuttuaan ei palaa rintamaan, hän komendantiksi jää kotisairaalaan. Saa vielä käskyn Sortavalaankin, sielläkin pesti sairaalan komendantin. Niin sota loppui myöskin aikanaan ja Aarne hoitaa luottamustoimiaan. On aktiivinen mies, vaikka tuska ainainen, mukana muistona taistojen ja sotien.

Normaaliksi työkyky Aarnen merkittiin, huonosti invaliditeetti tunnistettiin. Maanviljelijän päivät raskaita ne on, näin kuitenkin määrä on Aarnen kohtalon. Hän viisilapsisen perheen siinä saa, samalla yhteiskunnassa hän vaikuttaa. Vähempiosaisten puolta aina pitää hän, näin ritarin tiedettiin tekevän.

Myös vanhan vihollinen osaa arvostaa, sankareita, sekin huomataan. Kerran, kun Aarne on Neuvostoliitossa, Virolaisen kanssa illanvietossa.

Saa ministeri aina ruoan myöhemmin, ansiosta sen hovimestarin, jota sitten pöytäseurue alkaa neuvomaan ja vastauksen saavat tarjoilijaltaan.

”Meillä käy aina ministereitä, heitä harva se päivä täällä nähdä saa, mutta suomalaisia sotasankareita täällä ensin aina palvellaan.” .

72. MESTARIHIIHTÄJÄ

Hän sankari oli myös suksien päällä, hän metsässä viihtyi niin säällä kuin säällä. Ohjauksen urheiluun hän kotona sai, se jouten olon nyt voittavi ain.

Zakopanen MM-hiihtojen viestissä, Olli oli elementissään, jos missä. Hän kiipesi suksineen jyrkätkin mäet, vikkelämmin kuin oravan sä näet.

Hiihtotaito joutui myös koetukselle, tarve tuli miehelle suomalaiselle, Talvisotaan hän lähti hiihtelemään, ja vihollisen toimet kiistämään.

Niin Lapin ErP. kaksikymmentäviisi, sai riveihin miehen, mi´ suksilla kiisi. Sissikurssille hänet komennettiin, vääpeliksi myös ylennettiin.

Välirauhan aikaan kutsui häntä rukki, upseerivajetta Niinisalon kurssi tukki. Sen jälkeen sai Olli oman joukkueen, ja käskyn jatkosotaan miehineen.

Komppanian sai Olli johdettavakseen, Sallan-Savukosken niin kuljettavakseen. Hän johtoon myös nousi tuon SAU-osaston, sen johdossa ritari on peloton.

On retkillään edennyt kärjessä aina, ei rasitus retkien paljoa paina. Mut henkinen kuorma, se iso on ain, ja vastuu jakamaton johtajain.

Taitavaksi, kylmäveriseksi mainittu, tiedustelutiedot ain on toimitettu. Ne estäneet omien tappiot on, näin jatkui tarina SAU-osaston.

Perusteet täyttyi esittelyyn ristin, vihollisen useammankin puuristin. Näin ritari esitys laitettiin, ja lopulta ritari oli hän niin.

Hän painimaan joutui myös keskellä taiston, konepistoolin häiriö aktivoi vaiston, jota itsesuojeluksi kutsuttiinkin, ja kuuden kanssa siinä tapeltihin.

Hän hyökkäsi myös kanssa saksalaisten, mut eteni hyökkäys vain suomalaisten. Suomalaiset siinä ne saarrostettiin, Olaviakin silloin ammuttiin.

Sotasairaalan sai hän arvostetun merkin, kädestä itsensä kenraalieverstin. Häneltä raportti silloin pyydettiin, ja saksalaiset johtajat surmattiin.

Mietti mitä on sodan järjetön puoli, siitä Olavilla oli usein huoli. Hän joutui tragedian näkemään, kun Seitajärvelle ensimmäisenä käsketään.

Ritari oli paras varmaan kestämään, näyn, joka sodan saa pahalta näyttämään. Ei siviiliuhrit ole tarkoitus, vaan laillinen oman maan puolustus.

Asekätkentäänkin Olavi osallistui, jäi kiinni, mutta pako se onnistui. Hän suuntasi suuremman rapakon taa, siellä Marttisen miehenä hän jatkaa.

Niin Olavi sai sitten kotimaan uuden, ja sen armeijan tuomana tilaisuuden. Niin hänestä tuli taas kouluttaja, talvisodankäynnin huikea.

Hän everstiluutnanttina palvelikin, ja uudelle maalleen antoi poikansakin. Mut lapsen lapsi sai ohjeen tuon niin, ei tarvita ketään enää sotiin.

Sielultaan Olavi oli suomalainen, aina muistossa elo tuo lappilainen. Hän maataan palveli niin kuin vain voi, ja siitä kiitokseksi laulu soi.

Ohdan lohkolla heinäkuussa, oli torjuntataistelut.

JiiÄr seiska oli vastuussa, sen vuoro oli tullut.

Sevastopolin tukikohta, oli se, josta taisteltiin.

Oli ilmassa rautaa paljon, tulta kaiken aikaa niin.

Oli moninkertainen voima, vihollisella vastassa.

Silti suomalaisten pakko, oli vastaan taistella.

Johti joukkoa kapteeni rohkein, edestä kuten pitikin.

Siitä sai hän maksaa hinnan kalleimman tietenkin.

Oli kolmas ja kovin kerta, kun yhteen otettiin.

Silloin taistelulähetti näki, joku osui nyt kapteeniin.

Niin lähetti kapteenin luokse, tulen alla syöksähtää.

Siinä montun reunalla päättää, on pakko yrittää.

Oli kapteeni osuman saanut, pahan, arveli lähetti.

Hän kapteenin olalleen nostaa, ja suojaan lähimpään säntäsi.

Sai avukseen lääkintämiehet, kapteenia hoitamaan.

Oli lähetin palattava, vastahyökkäystä jatkamaan.