75. KIITOKSEKSI KUOLEMA

Aaro työkseen tahtoi kasvattaa ja opettaa, humanisti oli hän niin luonteeltaan. Hän varmaan opettaisi, jos ei sotaa olisi, mutta sinne jää, ei opettajaa nää.

Oppilaat on vaihtuneet sotilaisiin, Talvisodan toimisto nyt aseisiin. On päivä kesäinen, nyt Aaron viimeinen, tämä syntymäpäivän jälkeinen.

Kiitokseksi kuolema, siellä koittaa Aarolla, joka sankarina koittaa auttaa myös vihollista. Kiitokseksi kuolema, muttei ilman taistoa, henkeänsä anna ritari tämä rohkea. Kiitos ja kuolema.

Oli hyökkäysvaiheen aikana hän johtanut, joukkonsa menestykseen ja itselleen; sai ristin rintaansa, kun piti pintansa, komppanian päällikkönä hän.

Korpiselkä, Rajakontu, Säntämä, Goilampi Aaron nimeen liitetään.

Viimeisessä haavoittui, mutta onneks pelastui, kun koitti vihollisen pelastaa.

Ei kiitosta, tarjoa, vihollinen ankara, vaan Aaroa tervehtivät he laukauksilla.

Ei vanjalla ole tahtoa, Aarolle antautua, Ei mitään järkeä, vaihdetaan siis laukauksia. Niin koittaa kuolema.

Aaro vihollista tahtonut ei murskata, tahtoi ihmishenget sieltä pelastaa.

Mutta samalla, melkein koittaa kuolema, on kaikki tämä varsin jaloa.

Haavoittuu hän ja joutuu vielä toipumaan, kunnes kutsun rintamalle hänkin saa. Pelastamaan Viipuri, siihen kelpaa ritari, joka rohkeudestaan kyllä tunnetaan.

Kiitos pojat, sanoi hän, kun ritarin syntymäpäivän; korvike siellä hörpättiin, keskellä sotaelämän.

Unohdu tämä ei, sanoi Aaro myös hei, mutta lähdetäänpäs töihin, vanja armoo anna ei, vaan pelkää kuolemaa.

Pitkään kahveja ei saatu muistella, ankarat taistelut oli Juustilan. Päivä seuraava, toi Jobin postia, tykistö jauhoi suomalaisia.

Siinä sirpaleen sai Aaro myöskin päähänsä, tuo sirpale ei tuonut onnea.

Niin päivä viimeinen, oli Aaro Seppäsen, mutta muistoissa on hänkin ikuinen.

Kiitosta toistava, tämä pohjoinen kansa, jonka muistoissa ritarit ovat ikuisia.

Kiitos ja kuolema, käsikkäin ne kulkevat, ja suomalaiseen sankartaruun aina kuuluvat: Kiitos ja kuolema!

76. VKT-L

Ryhmänjohtajaa tarvitaan, kun toimeenpano käytäntöön viedään. Tällä tasolla ei voidakaan, delegoida muille mitään.

Näin on, ja on ollut, ja tulee myöskin aina olemaan. Näin on ja on ollut, ja on kun uppoudut sä tarinaan.

Jonka alku kirjoitettiin, jatkosodan ensimetreillä. Kun kersantti Lehtonen laitettiin, pesäkkeiden kimppuun Säiniöllä.

Hän karkotti vihollisen miehineen, otti risteyksen tärkeän haltuunsa. Katkaisi samalla hän pohjoiseen, huoltoreitin vihollisen kolonnan.

Kuka on tuo kersantti, takana nyt noiden sankar´tekojen, hän on kersantti, Veikko Kaarlo Tapani Lehtonen.

Kun Villavaarassa taistellaan, vihollinen tunkeutuu myös asemiin. Silloin sankaruutta tarvittiin, ja Lehtonen taas hätiin pyydettiin.

Oma-aloitteisesti taisteluun, käy Kaarlo miehinensä raivoisaan. Vaikka vakavasti haavoittuu, periksi ei anna silloin tuumaakaan.

Kielloista huolimatta hyökkäykseen, käy rohkeaan tää haavoittunut mies. Luovuttaa Kaarlo ei voi miehineen, ennen kuin vanjat onkin tipo ties.

Ja niin käy kuin piti käydäkin, että tilanteesta jälleen selvittiin. Tilanteen eduksi kääntämiseen, kuitenkin Kaarlon verta tarvittiin.

Hän ei oo, millänsäkään, kun viedään haavoittunut toipumaan. Hän ei oo, sillänsäkään, kun upseeriksi myöskin leivotaan.

Näin on auki tie itäinen, sen taisteluissa kunnostautui hän. Niinpä Marsalkkakin nähty on, ristin Kaarlolle rintaan pistävän.

Lehtosen tunteneet kuvailee, hänen olleen kovin harkitsevainen. Näin on henkiä säilynyt, ainakin hänen alaisensa uskoo sen.

Pidetty esimies perässään, veti kouluttamiansa miehiä. He seurasivatkin Kaarloa innolla, eivät hylänneet he vänrikkiänsä.

Joka oli upseerin arvon nyt, saanut jäljiltä noiden näyttöjen. Joista tuleva on ristikin, kaikkihan nyt hyvin tietää sen.

Hän ei oo ollut koskaan, huono johtaja niiden miehien. Hän ei oo ollut koskaan, roolimalli kovin huono, tiedän sen.

Räisälän kylässä Kannaksella, juuret ovat Hugo Laukkasella, joka sodassa antoi tekojen puhua puolestaan. Kolkytyhdeksän vaihtui koulutushaara, kun päätään nosti tuo itäinen vaara, Konevitsan rannikkotykistö vaihtui jalkaväkeen. Alikersantista muutos kersantiksi, siirto jalkaväkeen tiennyt vain ei miksi, miksi. Marsalkan ritari oli tämä sankari, Marsalkan ritari, vaatimaton kersantti.

Jalkaväkirykmentin taistelumoodi; oli periks ei anneta koskaan-koodi. Ja Hugon sitä koodia helppoa oli lukea niin. Kiteellä kun hyökättiin yli rajan, tiukka vastarinta oli vastustajan. Kekoselkä-nimistä kukkulaa, kun vallattiin.

Kaikki upseerit kuolivat komppaniasta, miten selvitään tilanteesta tukalasta, no, esimerkin voimalla tietenkin tämän kersantin. Hugo otti komennon kaikista näistä, kukkulan laelle tulleista päistä, ja näin hän järjesti joukon jälleen hyökkäykseen.

Miehet seurasivat Hugoa tässä, esimerkin voimaa hyökkäävässä, Hugossa oli koko komppanian tarpeisiin. Hän oli johtaja seurattava, nyt päällikön sijaan johtajana, kaikki seurasi kukkulan laelle hurjasti taistellen.

Hän hyökkäsi läpi murrosteiden, hän johti sivustaan koukanneiden, miesten osastoa nyt tavoitteeseen.

Tämä hyökkäys oli miesten rohkeiden, tulevien Marskin ritareiden; samassa rinteessä haavoittui Aarne Ahola.

Hugo Laukkasta ritariksi esitettiin, kasapanokset ja kranaatit siinä nimettiin, ja se, että aina hän oli joukon kärjessä. Hyökkäysvaiheen jälkeen siirtyi hän sinne, Laatokan rannalle paikalle minne, terveys petti ja jätti hetkeks sankarin.

Keuhkokuume vei hänet etulinjasta, uusi tehtävä Lappeenrannasta, löytyi kouluttajana nyt alokkaiden. Jäi väliin hällä sotilasarvoista yksi, kun kersantti vääpeliksi tuli nimetyksi, näin natsat vääpelin, kun pukuun ommeltiin.

Kävi koulutus Hugon mielenterveydelle, niin Hugo anoi pääsyä Rukajärvelle. Tässä vaiheessa vääpeli olikin jo vänrikki. Ilomantsissa piste pantiin hyökkääjälle, mottitaistelut ei sopinut hyökkäävälle, mutta sinne sota sitten loppui myös Hugolta.

Ei vihollinen ampunut sitä laukausta, joka tehnyt ei onneksi uutta jakausta, mutta sattui se kuitenkin mennessään läpi nilkasta. Näin Laukkas Hugon sodat oli siinä sitten käyty, jos kansalaisvelvollisuus ei tällä täyty, niin elämä tuo jatkui valtionrautateillä niin.

Väliin muisteli hän juhlahetkeä, kun kertaili mielessään sodan retkeä, joka vei kannaslaiseen korpitukikohtaan. Siellä rykmentin komentaja Eero Juva, kerran oli paikalle kutsuttuna. Ja ristin hän pisti rintapieleen Hugo Laukkasen. Tuota mukava muistella oli väli ajoin, muuten elo soljui kiitollisin sanoin. Ritarin, ritarin näin kun sai hän sen ristin. Ritarin, ritarin tuo tarina luokse meidänkin. Ritarin!

78. HÄN EI LÄHTENYT POIS

Aamuyöllä tykistön turvin vihollinen hyökkäsi asemiin, oltiin Vienan Karjalan mailla, Kiskis siellä sanottiin. Valtava voima vastustajan, karjuttiin käskynä: ”Perääntykää”, upseerit käskivät perääntymään.

Hän ei lähde pois, vaan makaili tantereella, tuskin pelätä osasi, ei kuullut noita käskyjä; hän silmillään, kun kuunteli, mutta kuullut ei.

Temmeksen mies se pääsi Talvisotaan, kun Suomesta miehet väheni, Suomen salainen ase oli, kuten tää lähes kuuro korpraali.

Teki hän kaiken muiden mukaan, seurasi vain perästä, Ja kelpasi myös jatkosotaan, olihan hän terästä, Kärsämästä.

Hän ei lähde pois, kasvoi maine vanhan miehen, jota sankarina pidettiin, ei jää hommat puolitiehen, häneen aina luotettiin ja uskottiin.

Aamuyöllä Kis-Kisjärven luona oli Kivikukkula, siellä hurjasti hyökkäsi venäläinen komppania. Sataviiskytmiestä ja konekiväärit, lopulta vastassa vain korpraali, pystykorva ja tää korpraali.

Joka lähde pois ei asemastaan käskylläkään, kuolleen kulman pelastaa, yksin hän nyt taistelee, ja yksin vastaan kokonaista komppaniaa.

Hän ei lähde pois, vaikka aseesta patruunat loppuu, jatkaa kasapanoksin, niitä heittää menemään ja sekaan heittää jonkun käsikranaatin.

Myös Pistojoella, kova oli kamppailu, ja sumu oli sakea, ei liikuta. Näin tiesivät, että liikkuva ei oo oma, sitä voi siis ampua.

Näin voittoon päättyi taistelu, ja herroiks tilanne, alkuun niin vakava.

Hän ei lähde pois linjasta, vaikka joku käskee, näin se kaikki pelastaa, huono kuulo armon antaa, jatkaa Similä vain ampumistaan.

Kotiuttamisen jälkeen juhla koittaa kotipuolessa, Temmeksen suojeluskuntatalolla yhteisessä juhlassa.

Siellä eversti Vuokko pisti Marskin ristin rintaan sen, korpraalin tuon rohkean, kuuron, mutta niin isänmaallisen. Joka sai myös ritarina rauhassa hienon tehtävän, kun Marski haudattiin, korpraali Similä yksi kantaja arkun oli, kun Marskin hautaan laskettiin.

Niin kohtasi ritari ja Marsalkka vielä kerran, nyt siis kerran viimeisen, kun oli suuri kansankokous, korpraali sen sai kunniatehtäväkseen.

79. KANGASTUS

Talvisodan alkuun Eino Penttilä, Kuhmossa oli vartiopäällikkönä. Viiksimosta alikersanttina hän, Rajakouluun kuultiin lähtevän.

Reserviupseerikouluun komennettiin, kun Talvisodassa samalla taisteltiin. Rintamalle aivan ehtinyt ei vain, kun aseet sodan vaikenivat lain.

Kangastus, se oli sotaan seuraavaan. Näin Einokin, pääsi nyt taistelemaan. Miehineen, sai hän käskyn Kekkosen, ja sitä noudattaen rajojen taa.

Kangastus, ei ole joukko vanjojen, Muurmannin radalla Eino taistellen. Miehineen, teki kaikkensa silloin, partiot nuo kun venyivät niin.

Einon sissit joukko oli Raappanan, Rukajärven suunnan ja myös Uhtuan. Kotskomaa-Tunkua-Lehto-Muurmanni; siellä Eino taisteli.

Vaikka joukko ollutkaan ei Päämajan, johdossa, niin silti asiaankuuluvan; sissipakkauksen he saivat käyttöönsä, joka sisälsi myös pervitiiniä.

Kerran Eino joutui sitä ottamaan, karistaakseen venäläiset kannoiltaan. Omien puolelle, kun piti ehtiä, että jatkuis vielä elämä.

Eino silloin otti pari annosta, ja sukset sitten saivat alle vauhtia. Hetken meni hyvin matka kotiinpäin, kunnes kaikki oli väärinpäin.

Kangastus, lähellä oli linjojen, Eino nyt, selvästi kun näki sen. Pensas tuo, orapihlajamainen, kasvoi kukkaa keskellä talvipakkasten.

Kangastus, Eino käsittikin sen, näin hän tunsi tablettien vaikutuksen. Näyn harhaisen, unohti muistaen, kuinka pakko on hiihtää nyt vain.

Eino oli erämaahan tottunut, rajaseudut kodiksensa ottanut. Vihollinen saikin aina pelätä, missä vaani Eino Penttilä.

Maastonkäytön mestari myös Eino on, mikään tehtävä ei ole mahdoton. Miehiinsä hän luottamuksen rakentaa, ja lujittaa vain mainettaan.

Mikä onkaan oppi hänen sodistaan, sen lyhyesti tässä kertoa saan. Harva näin toimii, vaikka pitäisi, kuten Eino opetti.

”Kun vihollista päästään yllättelemään, niin yllätys tuo hyväksikäytetään. Irrota ei karkuun, vaan päälle painetaan, ja tulos tuo maksimoidaan.”

”Yllätyksen jälkeen lamaantunut on, vihollinen ja siksi myös toivoton.

Näin tilaisuutta pitää käyttää hyväksi”, Eino miehilleen tän opetti.

Sotaan kuului vielä koulu toinenkin, kun komennus teki Einosta kadetin. Sodan jälkeen päällikkö komppanian, Kainuun sekä Lapin rajan.

Niin aliupseerista kasvoi majuri, sodan keskellä myös perheen perusti. Ja kun ura loppui, maata viljeli, maata jota parhain palveli.

80. EI OLE SUUREMPAA UHRIA

Talvisodasta tarinaa kerrotaan, kuinka kapteeni asemiaan, Taipaleessa puolsi, alla paineen mahdottoman. Miehilleen hän siellä näytti sen, henkilökohtaisen rohkeuden, ja mitä sillä saikaan aikaan, alkoi tarinat elämään.

Hän oli jääkärikapteeni, sodassa kolmannessaan, hän tahtoi tehdä kaikkensa puolesta maan. Tuumaakaan ei periks ollut valmis antamaan, siksi taistellaan.

Jatkosotaan sai pataljoonan, Armas Kempin komentaman, jalkaväkirykmentti seitsemän riveissään. Lähti Tyrjän taisteluun; taas unohti hän kaiken muun, ja näin syntyi reikä, valmis Blickin hyökkäykseen.

Hän oli ratkaisija taisteluiden aina luonnostaan, hänet tunnettiin rohkeudestaan. Kaiken oli valmis hän aina antamaan, kaiken puolesta isänmaan.

Häntä ritariksi esitettiin jo heti sodan alkuun niin, mutta Marski tuolloin vielä hyväksynyt sitä ei. Niinpä Blick itse ristin saatuaan, itsepäisesti esitti vaan, että Polónille, myös risti myönnettäisiin.

Hän oli komentaja hurjapäinen, komentaja hän on, kylmäverinen ja täysin armoton. Viholliselle rauhaa ei anna ollenkaan, siitä hänet tunnetaan.

Sota ollut hälle helppo ei, hyökkäysvaihe jo pojan vei, eikä tulevasta, ollut hyvät ennusteet. Hyökkäysvaiheen jäljiltä, ei ole enää perillistä, kun joutui maansa vuoksi, antamaan ainoon poikansa.

Hän oli maansa vuoksi joutunut uhrin antamaan, molemmat poikansa kokonaan.

Ei uhria isänmaan vuoksi, oo suurempaa, kunhan muut sen aina muistaa vaan.

Sota päättyi sitten aikanaan ja Einoa kutsuu Pirkanmaa, näin Nokian renkaat saivat sosiaalijohtajan.

Sitten jääkärimme elo tää, taas nurjaa puoltaan näyttää, kun vaimo hältä viedään, on perhe kuollut kokonaan.

Näin on maansa puolustaja, nyt niin yksinäinen, yksinäisyyden hän täyttää keräillen; kaikkea jääkäreistä kertovaa tarinaa. Tässä puolestani oman kertoa saan.

Hän oli Bernd Eino Edvard Polón, hän oli ritari peloton. hänen kaltaistensa vuoksi Suomi on; itsenäinen ja hyvä maa pohjolan. Kiitoksin tarinani kuorrutan.