81. PIONEERI

Hyökkäysvaihe vuonna nelkytyks, oli kaikkinensa iso menestys, Suomi hyökkäsi pitkälle Karjalaan. Paavo Kolin pioneereilla, aiemmin lapiot oli aseina, nyt ne joutuivat aseet toiset ottamaan. Heitä johti nuori luutnantti, jota sankariteot odotti. Hän veti pioneerit mukaan, näytti vain mallia.

Paavo anna nyt periksi ei, joukkueensa aina maaliin hän vei, johti joukkonsa taisteluun välillä hurjimpaan. Hän oli esimerkillinen, johtaja tuo pioneerien, siksi Marsalkkakin häntä muistaa saa.

Syyskuun alkuun sattui tapaus tuo, joka pohjan ristille nyt luo; oli vihollinen päässyt asemiin.

Niin Paavo pioneerijoukolla, kokeili miltä tuntuu otella, kun vastassa on koko pataljoona. Luulisi ettei siinä hyvin käy; mitä vielä ei naarmuakaan näy, mutta pataljoona siinä meni samalla.

Niinpä puheen piti Marsalkka, Mikkelissä päämajan pihalla, se painui mieleen nuoren sotilaan. ”Hyvät sotilaat hän aloitti, ilo on nyt puolellani, kun siinä nään mä urheat sotilaat.”

”Olen halunnut teidät kutsua, jotta saisin teihin tutustua, ja kiittää teitä teoistanne. Urotöidenne puolesta haluan, ojentaa kunniamerkin korkeimman, jonka valtakuntamme teille antaa.

Mielenkiinnolla ja ihailulla, olen lukenut teidän teoista, jotka ovat tän ristin perusta: Teidän tekoja siis arvostan.”

”Mielihyvällä teidän totean, korkeimpia arvoja edustavan, te olette vaikuttaneet menestykseen. Voitoistamme olemme ylpeitä, ei niitä olisikaan ilman teitä, toivon teille parhainta menestystä jatkoon.”

Paavo kuunteli Marskin puhetta, kadetin kauluslaatoilla, ritariveljet vain kuulivat syyn siihen. Tahtoi Paavo vain tutustua, kuinka opetetaan sotakoulussa, hänen tähtäimensä oli muualla. Hän ei sinne mennyt jäädäkseen, vaan itseään kehittääkseen; myöhempää varten, jos vain säilyy elossa.

Sodan jälkeen hän jätti armeijan, valtiotieteitä kuultiin oppivan; kandi, lisensiaatti ja myöhemmin tohtori. Huipentui ura korkeakoulussa, rehtorina Tampereen yliopistossa, jossa usein käsitteli hän sotaansa.

Tahtoi Paavo antaa nuorille, mahdollisuuden nyt uusille, jokaisella on kyky nousta johonkin. Koulupojat kun sodassa laitettiin, joukkojen esimiestehtäviin. Ja henkensä puolesta heitä käskettiin; puolustamaan isänmaan vapautta, sekä Suomen tulevaisuutta, ilman tietoa, mitä se tuokaan mukanaan.

”Näin Suomi siis tuleville, pelastettiin sukupolville. Miksi emme siis tänään jo uskaltaisi, antaa rauhan ja turvan Suomessa, jokaisen kokeilla rajoja; jos se vain hyödyttäisi jokaista Suomessa.”

Koko sodan ajan osoittikin hän, pystyvän kantamaan viittaa suunnannäyttäjän. Erityiset tehtävät hän sai, niistä selvinnyt on hän urhoollisuutta osoittain. Siksi häntä myös esitettiin, jatkoksi ritaririviin.

Syöksyryhmässä kunnostautuen, kärkivääpelinä nyt vääpelien. Yhden taistelun saldona kun on; kakskytviis korsua, on lukuna mahdoton. Tuhosi hän ne vain kasapanoksin, ja lähetin konepistoolin.

Goran kylään painui ennen ryhmäänsä, siellä tuhosi hän useita pesäkkeitä. Kalju-kukkulan valtauksen, siinä sivussa suoritti hän kuin leikiten. Torjumaan tulleet kahdeksankymmentä, eivät jatkaneet hengissä.

Seuraavana päivänä, päättyi oman joukkueenjohtajan elämä. Niinpä Leo Kojo saikin johtoonsa, koko joukkueen sen johtajan kaaduttua. Pimeyden turvin iski asemiin hän, näin ratkaisten tilanteen kiperän.

Maineteot Leo Kojon tunnettiin, siksi hänelle myös ristiä esitettiin. Niinpä elokuussa neljäkymment’kaks, aika oli tullut matkustaa Mikkeliin palkittavaks. Marsalkka esitti kysymyksen; ”Leon varusmiespalveluksen”, ratsuväessä kävi hän sen.

Hymy Marsalkan kasvoille nousee, aselaji miehiä yhdistää. Ristin tarinakin polveilee, sankar syntyy kuin itsestään. Marski keksi ristin sen.

Hän kättä tarjosi, vääpelinsä kättä tiukkaan puristi. Ehkä ritarit nää häntä ymmärtäis, Marsalkan hymy tarttuis ja kaikkien muistoihin jäis. Niinpä totean taasen tässä sen, Marskin ymmärtäneen merkityksen, noiden miesten ristien.

Leo Kojo jäi sodan jälkeen, rajalle vakinaiseen palvelukseen. Siellä keksintöjä teki niin, että niistä myös useampi palkittiin. Aseveljelle apua arkeen, Leo toi keksintöineen.

Hän Parikkalan ritareista, oli ensimmäinen ristin saajista. Hän päivätyökseen maataan palveli, Rajavartiolaitoksen armeijaankin vaihteli. Lappeenranta loppuelämäksi tän, asukkaaksi sai keksijän, rohkea ritari oli hän.

83. JOUKKUEEN

Varajohtaja Laitinen

Joukkueen varajohtaja Laitinen, takuumies Tuntemattoman on miehien. Siellä Goran tanhuvilla, Kaarlo konepistoolilla, tilaa teki rykmenttinsä miehille. Raja entinen näin, kun ylitettiin, siellä mentiin nyt jo täysin uusiin mettiin. Laitinenkin ulkomailla, antamassa on, ei vailla, näin kun raja entinen ylitettiin.

Laitisesta tarinaa kerrottiin, jossa kesken kiivaan taistelun karjuttiin. Meinas Kaarlon tulla hoppu, kun patruunat kerran loppu, rumalla äänellä vanjat antautumaan sai. Kaarlon esimiehetkin nyt jo huomaa, kuinka kersantti pystyy aina luomaan; balanssin taisteluihin, jos ei uskoo ole muihin, niin Laitiseen aina voi luottaa.

Niin Kaarlo Laitisesta laitettiin, näin esitys Marskin ritariksi tehtiin. Ei mennyt umpimähkään, joutui silti käsikähmään, pimeässä kanssa politrukin ja pistimin. Meni Laitisesta läpi toisen kerran, läpi esitys ritariksi, sen verran; piti vielä näyttää, että eversti saa täyttää, Laitisesta esityksen vielä kerran.

Niinpä jatkoi taistojaan Laitinen, kylmäverisesti yksin korsuja tuhoten. Selvisi hän nyt jo tästä, tulevasta Venäjästä, kun seuraavaksi saa aseveljet vastaan. Niinpä Lapinsota kutsuukin Laitista, siellä elämä on kuitenkin kallista. Juoksenkiin kun sitten tultiin, joutui Kaarlo heti multiin, kun kuolettavan luotisuihkun sai.

Ei koska saanut neiti Laitinen, isäänsä nähdä, koska syntyi jälkeen sen; isänsä kuolinhetken, jäljiltä Lapinretken, saksalaiset Kaarlon pääsi yllättämään. Kaarlo rintamalta kotiin ei nyt palaa, ei pientä tytärtänsä koskaan halaa. Näin kävi ritarille, rohkealle sankarille, ei hän rintamalta kotiin koskaan palaa.