94. RITARIN HYVÄSTIT

Talvisodan aikaan nostomiehenä, antoi näyttönsä tämä mies etevä. Vaik’ ei asevelvollisuuttaan, saanut koskaan hän suorittaakaan, niin silti rintamalle pääsi taistelemaan.

Niinpä kersantti, Toivo on sodan jälkeen, tiedettiin polttopulloillakin tuhonneen, vaunuja siel’ metsämaastossa, ja paljolti partiomatkoja.

Tuntui kuin hänet ois luotu taistelemaan.

Ei koulun kautta upseeriksi, vaan taistellen nyt vänrikiksi; tien raivasi Toivokin, rohkeuden näin osoittikin. Joukkueen johtajaksi, jatkosotaan niin, sinne jiiär kahteentoista, silloin hänet määrättiin.

Sallan suunnalla pitkiä partioita, Louhessa vihollinen ei osaa odottaa.

Silloin Toivon toimesta, ei juuri armoa anneta; vihollinen keskenään alkaa taistelemaan.

Tällä ritarilla, ja Puroman Albertilla, risteillä on eroa, vain pari numeroa. Esittäjä vielä eversti, saaja on vänrikki.

Ansioista sodan kuluvan, sai ristin Suomen Marsalkan.

Toivo kerran kulki tähtien valossa, lunta haaroihin ja kolmekymmentä pakkasta. Yllätystä yrittivät, taisteluhaudan ylittivät, kunnes vartiomies rupesi ampumaan.

Toivon puolesta ase kuitenkin vaikenee, vielä kuollut kuitenkin kerran liipaisee. Sai Toivo kaulaansa osuman, ja verenvuodon valtavan; nopea leikkaus ritarin vain pelastaa.

Yksi laukaus sillä kertaa, vuodatti niin paljon verta, voi surmata ritarin, viedä rohkean sankarin.

Mutta eipä sille kertaa, tule toista saman vertaa. Näin rauhaan pelastuu, ritari ja moni muu.

Niin Toivo saa sen tietää, ei pitkään elää saa hän tahtoo kaikki nähdä ja kättä puristaa. Hän meni Tampereelle, viimeiseen kokoukseen, muut ritarit nyt hyvästelläkseen.

”Turvallista matkaa hänelle toivotaan”, kun toiset täällä vielä jatkaa saa. Viimeistä matkaa ritarina elämän, hänen muiston näämme elävän.