95. VIIMEINEN

On täynnä Lappeenrannan kadut ja paljaat on päät, siellä kunnioittavan Suomen kansan sä näät. Ne siellä kaipaa, ne aikaa kaipaa ritarien, ei sitä aikaa ole enää, nyt tiedän sen.

Tämä vaikka on loppu, nyt tarinan tän, niin alkuun sen kirjoitan ja ymmärrän; mitä saikaan, silloin aikaan miehet nää, ei sitä aikaa, enää tule, se tiedetään.

On jonkun vuoro olla ensin, jonkun taas viimeinen, saman arvoinen on täällä meistä silti jokainen. Suomalainen, mies ja nainen, itsenäisyyden, jonka takasi tämän tarinan kaltainen.

Mutta mennäänpä nyt tarinan lopun alkuun, tämä tarina on miehen, oikean hymysuun. Viimeisen, suomalaisen ritarin, tarina muuan Kaiho Tuomas Albinin.

Talvisotaan lähti 17-vuotias, vapaaehtoinen lapsenkasvoinen sotilas. Ei rintamalle, vaan taustalle määrättiin, Rantasalmella vaikutti silloin niin.

Mut jatkosotaan vaihtui paikka eturiviin, paljon tähän mieheen uskottiin, kun toivottiin; että Suomi, säilyis jälkipolville, ja onnea tälle Tuomas Gerdtille.

JiiÄr seiska hyökkäs ryhmittyäkseen Ohdalle, Sevastopol nimiseksi ristitylle; paikalle Tuomas, silloin joukkoineen nyt käi, siellä alkuun veri punnitsematta jäi.

Mutta koitti sitten aika tuo heinäkuinen; asemasodan vaiheen rauhallisen. Kun kaikki pantiin peliin ja hanttiin laitettiin, sen jäljiltä myös Tuomas silloin nimettiin.

Ritariksi jatkoon riviin nyt aiempien, yhdeksänkymmenen neljän miehen suomalaisen, Ysiviis nyt ritariksi luettiin, ysiviis, kun mestaruus voitettiin.

Sevastopolin maineteot ne muistetaan, mitä muuta miehestä voisi nyt kertoakaan?

Sitä kun mietin, aikaa vietin mielessäin, mä hiljaa mietin, sen kerron nyt mä mielelläin.

Pääsiäisvaarassa lähettinä piti yhteyttä, henkensä uhmaten tiedotti aina päällikköä. Lounaalla luodin, sai päähän luodin, silloin hän, mutta se luoti säästi silloin elämän.

Toivuttuaan palasi hän lähetin tehtävään, Mensuvaarassa taas henki vaaraan kun pistetään. Puolesta Suomen, taas viestin tuoden hän menee, keskellä raudan rohkeasti hän etenee.

Haki tykistöltä avun siihen tilanteeseen, kiväärimiesten kannalta niin epäedulliseen. Pelasti hengen, silloin useamman hän, vaarallisen paikan nähtiin ylittävän.

Vai lähtisitkö itse siitä sitten koittamaan, maastokohdasta, johon kaikkialta ammutaan. Hän meni sinne, paikkaan, minne ei mee muut, hän meni sinne, loksahti auki muiden suut.

Mutta Sevastopol on hänen historiaa, siellä kapteenia kantaa turvaan kun saa. Ja rukoillen hän, toivoo isän selviävän, Jo heti näki pahasti osuneen hän tähän.

Olis vapaan saanut seuraavasta hyökkäyksestä, käski sanoa, ”etteivät löytäneet häntä.”

Näin Tuomas sanoi, lähetille sanoi hän, ja lähetti ei tuntunut Tuomasta löytävän.

Tuo hyökkäys vei hänet lopulta taas sairaalaan, sinne joutui kakskymmentä tuntia taisteltuaan. Sai sinne tiedon, kersantin ylennyksestään, myöhemmin tiedon, että ritariks nimetään.

Toivuttuaan Tuomas Niinisaloon passitettiin, asemasodan aikana upseeriksi koulutettiin. Siellä hänet silmätikuksi otettiin, santsareiden toimesta simputettiin.

Ei Tuomaksella ollut Marskin ristiä mukanaan, vaikka pataljoonan komentaja sen kehottaa; mukaan ottamaan, ehkä tietä tasottamaan, ei risti auta nyt, kun pannaan juoksemaan.

Tuomas taskussaan silloin piti täytekynää, sen näkyvä pidike kokelaan sai hiiltymään. Hän osoittaa kynää ja alkaa siitä tenttaamaan. ”Satutteko Mannerheim-ristin ritari olemaan?”

Tuomas myönsi ja sai kokelaan hermostumaan.

Kokelas luulee Gerdtin silloin kanssaan pelleilevän, kasarmin ympäri käski juoksemaan hän. Niin pääsi Tuomas Ernon kanssa juoksemaan, kasarmin takana kävelyksi laitetaan.

Tuomas itse jää kurssiltaan myös santsariks, taidot hänen kaikki; tietävät kyllä miks. Sodan julman luonteen hän kun tiedostaa, tarvitseeko santsareiden siis simputtaa.

Niinisalosta vänrikki Gerdt yksikköön palaa, suurhyökkäyksen aikaan Siiranmäessä taistellaan. Siellä Tuomas saa käskyn niin ilkeän, sisällään sen pitää päätöksen elämän.

Rykmentin komentaja Adolf on itse paikalla, kun käsky annetaan tuota aukkoa tukkia. Sen vänrikille pataljoonan komentaja osoittaa, Tuomas Gerdtille joukkoineen tää lankeaa.

Tuomaksen silmät näyttävät niin keskittyneiltä, hän ei välty eversti Ehrnroothin kysymyksiltä. Ja loppuun hyvästelevät he toisensa, ”hyvästi vänrikki”, Adolf saa sanottua.

Mutta Tuomas näyttää jälleen mihin voima tuo vie, esimerkin nimittäin se perille vie. Perille melkein, kunnes matkaa päättyy tää, komentajat ovat silti ihan hyvillään.

Niin konekiväärin sarja käteen rävähtänyt, oli ritarin rintamapalveluksen päättänyt. Kolmanteen kertaan haavoittuu nyt sankari tää, josta tulee legenda ritareiden elämään.

Kun linnanjuhlat alkoi teeveessä, se usein nähtiin, kuinka katseet kääntyivät jälleen Tuomas Gerdtiin. Hän oli ensimmäinen noiden juhlien, samalla hänestä tuli myöskin viimeinen.

Viimeiseksi palaan sinne alkuun kaduille Lappeenrantaan, väkijoukon mukaan ilman hattua seuraamaan. Kuinka kulkee kärjessä kerran viimeisen, nyt ritari tuon oman hautajaissaattueen.

Presidenttikin läsnäolollaan kunnioittaa, kun hautaan siunataan Suomen sotahistoriaa. Ei ole ketään, kuin oli ritari viimeinen, nyt on tullut aika myöskin miehen sen.

Kuten riviin aikoinaan ritari saatiin, se rivi siirtynyt on kokonaan taivaan kotiin. Sinne katson, ja mieleen hiipii kiitollinen toive tuo, toivottavasti Luoja ei Suomelle enää uusia ritareita suo.

Sodalta siunaa, jätä taakse aika tuo, nyt kun sait viimeisen ritarin muiden ritareiden luo.

Eversti Albert Puroma, miehenä uhkarohkea, alaisten kunnioitusta nauttiva.

Hän johti aina edestä, söi miehistön kans eväitä, sikariportaaseen ei tahtonut kuulua. Alun perin Albertista, merikapteeni piti tulla, ensimmäisen maailman sodan laineet vei Saksaan.

Sai siellä Albert arvon jääkärin ja muutakin; oli ryhmänjohtajanakin.

Silloin myös uravalinta, selvä oli; upseerina, se jatkuu Oy Suomi Ab:n palveluksessa. Vapaussodan Viipuriin, Albert meni, se vallattiin.

Arvannut ei silloin, että joskus myöhemmin, kaupungin tuon kokonaan, Albert vastuullensa saa, kun siihen sotaan ensimmäiseen maan valmistaudutaan.

Talvisotaan Albert silloin monta virkaa sai; Viipuria oli puolustettava vain.

Siellä villasukissa ja aamutohveleissa, Puroma johti kaikkea pienes puutalossa. Aavetykki tulittaa, Perkjärven Viipuria saa, kuitenkaan ei tule yhtään kunnon osumaa.

Ei suojaan lähde Albert tää, vaikka vieressä räjähtää.

Hän murahtaa vain tuohduksissaan, muille ääneen tuon:

”Ei ne vanjat osaa ampuakaan toteaa”, samalla kun Viipuri evakuoidaan.

Sitten Albert Puroma, myöhemmin jatkosodassa, jalkaväkirykmentin oli komentaja.

Kerran komentoteltassaan, oli, kun siinä posahtaa; kranaatti suoraan näin teltan yllä vaan.

Alaiset oli varmoina, että nyt komentaja, teltasta voidaan kerätä rikkalapiolla. Mutta Albert siellä veivaakin puhelintaan, ”taas on linjat poikki”, tuhahtaa.

Komentaja rykmentistä, oli varsin ylpeä, Kaksi pataljoonaa siinä oli nuoria. Kolmas pataljoonista, koostui veteraaneista, ne Lapin miehiä Talvisodan olivat. Alaiset nimen antaa saa; ”Reikäraudaks” kutsuu Puromaa, kun tämä näin kiväärin heille nimeää. Myös rykmentti sai silloin nimen Jänkäjääkärin, komennossa rohkean everstin.

Jatkosodass’ hyökätään, saksalaiset vierellään, Tuntsajoen Albert joukkoinensa tavoittaa. Mutta saksalaisilla, ongelmia korvessa, on ja näin Albertkin joutuu vetäytymään. Suunnataan nyt uudelleen, Kiestinkiin Puroma miehineen, siellä otteet rohkeat nuo jatkuvat nyt niin. Että kynään tarttuu silloin myöskin Siilasvuo, hän Marskin ristin esityksen luo.

Mitä siinä sanottiin, kun ristikin tuo myönnettiin, seuraavassa ote on nimittämisestä. Koko sodan aikana, rykmentin komentaja vaikuttanut on aina nyt lopputulokseen. Koukannut Sallan metsissä, menestynyt Kiestingissä, Lohivaaran valtauskin nyt esiin nostettiin. Sekä rohkeus Puroman henkilökohtainen, siks ansaitsee hän Marskin ristin sen.

Jatkosodan lopussa, syntyi Osasto Puroma, se pantiin Kuuterselkään tappioita tuottamaan. Oli vahvuus kolme tuhatta, tuhottuja tuhansia, oli vastassa myös kärki armeijakunnasta. Vuosalmella se pysähtyy, osasto Puroman on syy, ne siellä tekevät kaikkensa pääsyn estääkseen. Näin vanjan joukot tylppäytyvät tähän osastoon, josta kolmasosa myös kuoloon.

Vielä myös Lapin sodassa, käytössä oli Puroma, joka nyt siis taisteli vastaan saksalaisia. Kun loppuu Lapin sota tuo, valvontakomissio luo, säännöt ja Albert päättää panna haisemaan. Käskee hän varuskuntia, olemaan nyt valmiina, tottunut on siihen, ettei vanjaan luottaa voi. Siks käskee varuskunnat hän hälytysvalmiuteen, ja näin on valmis nyt vanjan liikkeeseen.

Päättyy tuo kaikki aikanaan, ei pysty silti luottamaan, itänaapuriin Albert, ei sitten laisinkaan. Kun sinne mukaan pyydetään, turistimatkaan lähtemään, niin vastuksen kysyjä saa varsin selkeän.

”Olen käynyt aikanaan, siellä tarpeeks, kiitos vaan, mieluummin jään kotiin puutarhaa hoitamaan.” Veteraanit ihailee ja kunnioittaa, yhä vieläkin Albert Puromaa.