97. ÄSSÄRYKMENTTI

Sulo syntyi nuorimmaksi, papin perheeseen pojaksi, toi virka Savonmaalle papin perheen kokonaan. Poika varttui Kuopiossa, samassa paikassa jossa, hän sotilaan elämään kosketuksen saa.

Niin sai suojeluskunta, Kuopion riviin monta, nuorta miestä sotaan, myöskin Sulo Laaksosen.

Sulo sodan jälkeen vasta löydettiin palvelemasta, varusmiespalvelustaan, joka sodan jalkoihin jäi. Sulo valintansa teki, kadettikoulu veti, hän paikan ensimmäiseltä kurssilta nyt saa.

Kadetti viisitoista, oli Sulo sitten noista, kurssin yksi kadeteista, kurssin ihan ensimmäisen.

Talvisodassa komensi suojajoukkoja hän ensin, valkoista Kaartiakin ja JiiÄr kahdeksaa.

Hän ei juuri hätkähtänyt, kovaa paikkaa pelännyt, isällisesti ja rauhallisesti vain.

Hän otti kaiken vastaan, joukkoihinsa ainoastaan, tarmonsa hän pisti, luottamuksenkin sai.

Tuli tilanne nyt uusi, kun Jiiär kakskytkuusi, jatkosotaan hänen johtoonsa annettiin. Rykmentti tuo Helsingistä, ei ollut vaikka mistä, vaan Vallilan ja Kallion miehiä kaikki on.

Tuo ote isällinen, toimi hyvin kans´ miehien; noiden Helsingin kantakaupungin sällien.

Vanha raja ylitettiin, vauhdilla Karjalan mettiin, silloin kun mentiin, alkoivat ongelmat.

Mitäs niille Sulo mahtoi, ei mitään, vaikka tahtoi, mitta oli tullut täyteen nyt ässien.

Kieltäydyttiin joukolla, motivaationa nolla, ei siinä auta olla, enää isällinen.

Jotain kertoo sellainenkin, tarina iltalenkin, joss´ Sulo taisteluhaudassa vastauksen saa. ”Vanja häiritsee päivällä, omat herrat pimeällä, mutta muuten herra eversti hyvää kuuluu vaan.”

Sulo pysyy vakavana, nauraen mutkan takana, taisteluhaudass matkaa jatkaa nauraen.

Karhumäkeen Ässä päätyy, siellä toiminta myös jäätyy, niinpä rykmentti tuo hurja joudutaan hajottamaan. Silti sen komentajalle, ristin esittääkin Kalle; tuo eversti Viljanen, johdosta divarin.

Sulon rohkeudesta, henkilökohtaisesta, kaikesta urhon työstä, perustelut kun saa.

Eipä ihme lainkaan, ole mitä sai aikaan, kadetti viisitoista, joka eversti on.

98. KARU RITARI

Nimi on enne - no niin, näin joskus ennen vanhaan, kun sanottiin. Päteekö sama sitten myös lentäjiin, taivaalla liitäviin ja lentäviin?

Tarina tässä ja nyt, ei juurikaan ole se päivittynyt. On lentäjä lentonsa jo lentänyt, ja pois liidellyt.

Tarina Veikko Karun kertoo sen, tuskan sodan ja elämän. Muutaman rivin siitä kirjoitan, mitä ymmärrän ja käsitän. Meille kaikille jaan tarinan.

Nuorena koki jo sen, puraisun tuon kovan lentokärpäsen. Niinpä ilmavoimiin suuntautuen, vei miehen, ura Inkeroisten.

Utissa kun saa, lentää jo ennen sitä Talvisotaa, jossa Morane-Saulnierit testataan, samoin hiotaan myös taktiikkaa.

Lentueen päällikkö käy taisteluun, kun lähtee lentoon hurjimpaan. Vain happimaski koneesta puuttuu, ja se vaikuttaa nyt ohjaajaan, joka kuitenkin, kaksi pudottaa.

Fokkerlaivueen saa, Veikko johdettavakseen jatkosotaan.

Suomenlahdella niillä taistellaan, kun suojataan, Suomea vaan.

Korpitukikohtaan, Suulajärven Fokkerit ohjataan.

Ne sieltä iskevät moneen kolonnaan, autojonoon tuohon, matkustavaan.

Hävittäjälaivue palkitaan, risti rintaan komentajan. Jäljiltä kehitetyn taktiikan, ja myös harkinnan, komentajan.

Vielä Mersulla saa, Veikon laivue sodassa ratsastaa. Sodan loppuun lentolaivuettaan, kirjoituspöydän takaa johtaa.

Sodass’ tapahtui, outoja asioita tapahtui. Sattumalta aseveli tippui, kun Veikko maalistaan harhautui.

Selitykset tämän sankarin, silloin kuitenkin uskottiin. On Mannerheim-ristin ritarin, kertomus uskottavin, niin tietenkin, mutta myöhemmin maksoi siitäkin.

Veikko sai johtaakseen, Suomen ensimmäisen yölentolaivueen. Itse päässyt ei enää taistelemaan, kun hallinnon hän pyörittää saa.

Toi muut haasteet elämän, eteen syöksykierteen ja myös enemmän. Kun isä poikansa puolesta vaan, kuritushuoneeseen menee istumaan.

Ei mikään noista pois vie mennyttä, ei sankaruutta pätkääkään. Kuoleman jälkeen kaikki kerrotaan, tästä todetaan, nyt tosiaan; että totuus tuo - ei pala tulessakaan.

Rajajoen takaa Antti poika Suomeen tuli, Stalinin huolenpito päällimmäinen syy, kun oli. Hän vuosikymmenen ehti asettumaan tänne, kunnes katkes koko maailmasta rauhan jänne. Varusmieheks rekrytoitiin Talvisodan ajaks, suuntautuminen selvä oli - Suomen itärajaks. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Talvisodan partioita olihan nyt noita, lähes kaksikymmentä matkaa sai patikoida.

Välirauhan aika Kuhmon Kuusijärvellä, sai Kekkosen ja Penttilän kans siellä käyskennellä. Samaan sakkiin sattui Pöllän Mikko sattumoisin, toinen sissiritari rajan takaa kotoisin. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Kesällä neljäkymmentä käsky kävi jälleen, sai Antti luvan matkalle rajan ylittävälleen.

Kolme kertaa tiedoillansa Suomea saa auttaa, matkat kesti lähes kolmekymmentä vuorokautta. Jatkosotaan Inkerin poikain tiet erkanivat, kumpikin EeärPee neljässä nyt palvelivat.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Ennen jatkosotaa Antti on takana rajan, tällä kertaa vain seitsemäntoistapäivän ajan. Nyt käsky kävi mennä sinne suuntaan Uhtualle, seuraamaan maantieliikennettä vastustajamme. Myös laskuvarjohyppykurssi suoritettavaksi, tuli ennen sotaa tutuksi siis ilmataksi. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Osasto Martina vaivihkaa vaihtui Hartikaiseen, nyt Antti aloittaakin sitten ilmavoimavaiheen.

Päätös ilmavoimien tää kaukopartioista, jotka tiedon hankkisi lentokentistä noista; Neuvostoliiton Suomea pommittavan, kaluston tukikohdista takana Suomen rajan. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Niin alkoi seikkailu tää pisin koskaan suomalaisten, kokeilu kertaluontoinen nyt ilmavoimalaisten. Heinäkuussa alkanut retki pitkään kesti, lähes kaksi kuukautta yhtäjaksoisesti. Se oli pitempään, kuin kukaan oli sitä ennen, viisisataa kilometriä jalkaisin mennen. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Hengissä kuin ihmeen kaupalla porukka selvisi, tästä maineteosta myös tieto levisi.

Niinpä Lundqvist Vorholle ristiä esittää, uusintaa ei tarvitse, viimeinen näyttö riittää. Tämä Marskin risti oli muuten ensimmäinen, jonka sai syntymäperältään siis venäläinen. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Kun sodan jälkeen venäläiset vaati luovutusta, inkeriläisten tilanne on hetken varsin musta.

Anttikaan ei uskalla jäädä odottamaan, vaan vaimon sekä tyttären kans lähtee matkustamaan.

Tuttu juttu Antille on rajan ylitykset, nyt vain länsiraja kuulla saa ne selitykset.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Länsinaapurissa ei Antti selittele, hän on puuseppä isän lailla nyt Lyckselen. Kodin kaukopartio kasvaa myös Lyckselessä, kun neljä pikkulikkaa seisoo puusepän edessä.

Välillä kylässä käy tuo toinen pakolainen, niin Mikko Pölläkin on hetken venezuelalainen.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro

Antti Vorho nimensä siis Vallebroksi vaihtaa, hyvinvointi Ruotsissa hän vanjan koston kaihtaa.

Pisin partio hänen historiaan piirtyy, ja Antti myöhemmin viimeisen rajan taakse siirtyy.

Nyt loppuun kiitokset sanon ma suuret suomalaiset, Venäjän pojalle, tack, kuten ruotsalaiset.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro

100. VALPAS KERSANTTI

Mannis Toivo jo sotien alla perheenkin perustaa, Korpeen raivatulla tilalla hän silloin jo asustaa. Sittenpä vasta tieto sodasta, kaiken sen musertaa, Ei Toivo pois jää nyt rintamasta ja Marsalkkakin muistaa.

Niinpä tästä viljelijästä tulee ritari ja ässä, Suomen metsäin kersantti, hän on mies niin peloton.

Toivo aina maastossa liikkui niin kuin mies kotonaan, valppaana ja väsymättä hän johdatti joukkojaan. Aina suunnisti, kärjessä pisti, töppösen kulkemaan, näin sai miehet joukkueestaan itseään seuraamaan.

Partioiden, tietoja noiden, hyökkäyksen edessä olleiden; vihollisten liikkeistä toi hän usein tärkeimmät.

Joukkueen johtajan kaaduttua hallitsi tilanteen, Toivo otti joukkueen johtoon ja osoitti tavoitteen. Niin sitä kohti miehiä johti, kunnes räjähtää, Suojamiina Toivon jalan alla; mies jalkansa menettää.

Epätoivo, ei iske Toivoon, hän lietsoo itseänsä raivoon, varmistaa vielä, että joukko tavoitteeseen ryhmittyy.

Käytännössä siis ilman jalkaa joukkojaan johtaa hän, Matka sairaalaan voi alkaa; linjan kun tietää pitävän. Vaikeasta, tästä vammasta huolimatta taisteluun, Toivoa estetä ei palaamasta, kunnes mies kuntoutuu.

Mutta, mutta, ei ilman mutta, toivoa oo toivonutta haavat miehen, vievät miehen jälkeen vuoden taistelun.

Yli vuoden pamauksen jälkeen Toivo viel’ eleli, jalka kuitenkin tartti hoidon ja Ouluun se ohjasi. Sielläpä vasta, sotasairaalasta, uutiset kuullaankin, Toivo lakkasi olemasta joulukuun loppuun sittenkin.

Mutta ihme vielä nähdään, kun kuollut ritari ylennetään, puolitoista vuotta jälkeen, ritarimme kuoleman.

101. LIIKE PALJASTAA

Paajanen, nimi on ritarin sen, joka silloin kerran ampuen, patterin päällikkönsä hengen pelastaa. Rohkeus tuo niin; hänen jo pian huomattiin. Harkintakykyyn kun luotettiin, päättäväisyyttä miehen arvostettiin.

Intokin, mainittiin tämän kersantin, kun kanssa konepistoolin, pelasti päällikön hengen pari kertaakin. Syvärin, suuntaan kun hän lähetin kanssa silloin kulkikin, muut eivät ehtineet siihen kissaa sanomaan.

Kun yhtäkkiä ase paukahtaa; sillä ampui Paajanen, ainoona huomaa hän sen, että puiden takana on vihollinen.

Vanja oli asemissa, väijyksissä puskissa, pieni oksan liike vanjan paljastaa.

Niinpä niin, siitä melkein suututtiin, kunnes lopulta se tajuttiin, että Paavo hengen pelasti kaikkien. Noiden miesten, Tuulosjoen ylittäneiden, Syväriä kohti menneiden, aika ei vielä ollut; päätti Paajanen.

Kun yhtäkkiä ase paukahtaa; sillä ampui Paajanen, ainoona huomaa hän sen, että puiden takana on vihollinen.

Vanja oli asemissa, väijyksissä puskissa, pieni oksan liike vanjan paljastaa.

Tää mainittiin, kun ristiä esitettiin, siinä myöskin kerrottiin; kuinka Poventsassa tykkiä raahattiin. Asemiin, tuo suorasuuntaustykki niin, Paavon toimesta laitettiin, kun puolustus siinä heikoks todettiin.

Poventsaa, näin kun Paavo puolustaa; pesäkkeet hän vaientaa, eikä tykistöä ole, keinoja muita käyttää saa. Usein hän, esimerkin näyttävän, voimalla joukon sai lähtemään, kannustaen näin menoon hurjimpaan.

Jos sodasta näin sanotaan; Siellä pärjäs Paajanen, kersantti ristin saaja sen; itsensä Marsalkka Mannerheimin. Ritari tää satayksi, tullut ei yllätetyksi, päinvastoin toimi hän ain valppaana.

Kun vanha koti jäi rajan taa, hän suuntaa kohti Parikkalaa; sinne kodin perustaa, sinne jää hän asumaan. Näin ollen nyt Parikkala, ritaripaikkakuntana, on todellinen keskittymä, siellä jatkuu elämä - usean ritarin.

Sai kylänraitti kuulla sen, laulun noiden ritarien, Paajasella saunovien. Lauteet täyttyi muistoista, hylsyt lens ain. Saunassa siis Seppänen, Kojo, Kiiveri ja Kärpänen, Paavo näiden kanssa lauloi Eldankaa.

Paajanen ritari rajan takainen, myöhempi mies rautateiden, oli kiva tutustua, muuta sanoa osaa en.

Saartorengas kiristyi niin, ja Arvid Nordinia nyt tarvittiin. Hän johdon ottikin käsiin, ja näin uhka lopulta torjuttiin. Hän paperit sai vastustajan, ne kertoivat sen suunnitelman. Veti perässään hän, usein sai seuraavan joukon hän seuraamaan. Kun taisteli hän, sotilas synnynnäinen puolesta maan tän, sen puolesta vaan, puolustamaan.

Hyökkäsi kärjessä niin, kun Säntämän kapeikko ylitettiin. Aunuksesta Jandebaan, Syvärin juoksua, kun seurataan. Uus komentaja vaikuttunut, on vaikka, vain hetken on seurannut. Ristiä hän sitten esittää, Arvidille rykmentissään. On innokkuutta Nordinissa, ollut yltä kyllin tappeluksissa. Ristin saa hän teoistaan. Hyökkäysvaiheen innokkuudestaan.

Osuman hän jalkaansa sai, vaikeasti se haavoitti vain.

Tehtäväänsä jatkoi hän niin, kiivaasti siellä, kun taisteltiin. Nuo asemat tuon vihollisen, kipujen kanssa hän selvittäen. Lisäjoukkoja sai, sille selvitti tietonsa nopeasti nyt vain.

Näillä tiedoilla kai, niillä naapurikomppania homman nyt selvittää, nopeasti vanjat pois saa.

Näin sota menee nyt menojaan, ristin kanssa, rauhan kun palataan. Arvidia kutsuu taas Pohjanmaa, Närpiö maanviljelijää, kun odottaa. Siellä, kun hän, maata kääntävän, viljellen peltonsa yksin hän.

103.KANNASTEN NAPOLEON

Jo kouluaikaan pyrki päätä nostamaan, aate tuo mi vapauttaa nyt kotimaan. Niin Claes Winellkin siis Saksaan suunnistaa, siellä itärintamalla opit saa.

Edustaa hän kaksseiskan pataljoonaa, Missejoella siel’ veri punnitaan. Liepajan kirkossa valan vannoo nää, miehet, joilla Suomen vapaus on määränpää.

Aa-joki ja Misse.

Niin laiva miehet Suomeen kuljettaa, ne Vaasassa vastaan, kun otetaan. Alkaa itsenäistymisen työ, loppuu Suomessa nyt valloittajan yö.

Vaasaan laiva saapuu.

Vapaussodan vaiheet Winellkin läpi käy, muuten itsenäisyys edessä ei näy. Komppanianpäällikkönä taisteluun, Viipurin ja paikan myöskin monen muun.

Sodan jälkeen liitoon lähtee ura myös, kurssit käy ja Suomella on Claes nyt työs. Talvisotaan jo divisioonan saa, sillä Karjalan kannasta hän puolustaa.

Karjalan kannasta

Saman joukon kanssa sotaan seuraavaan, lähtee everstinä Claes taistelemaan. Viipurinlahden koukkauksen suorittaa, ja näin vihollinen Viipurin poistetaan.

Kannaksen valtauksen jälkeen sitten saa, Winell käskyn mennä Itä-Karjalaan. Siellä Pohjois-Aunusta vapauttamaan, seuraava talvi kun puolustetaan.

Vielä Syvärikin vuonna nelkyt kaks, nopealla siirrolla puolustavaks; divisioonaksi Winell miehineen, joutui paikkaan, hälle sodan viimeiseen.

Loppuvuosi niin eriskummallinen, joulukuu toi hälle sen nimityksen. Terveys oli pettämässä kenraalin, siksi läpi meni esittelykin.

Sotilaan elämä

Suuri suru tuli kesken taistelun, kymmenen päivää jälkeen onnittelun. Tuore ritari heikkokuntoinen, rintamalta saa hän suru-uutisen.

Uutisen, jota kukaan tahdo ei, kuulla sitä, että sota lapsen vei. Tuo sodan julmuus hiipii mieleen sotilaan, isän pojan, nyt jo hauraan potilaan.

Poika, isä, henki

Syvärin rintamalta nuorukaisen, otti Korkein pois keskeltä tykkien. Joulun alla tullut suru-uutinen, teki joulusta niin tuskallisen.

Terveys horjuva rohkean kenraalin, ottaa takapakkia nyt harppauksin. Raskas sotilaan elämä kaikkineen, ja kuolema kohdistuu esikoiseen.

Aika on nyt tullut

Vuoden vaihteen jälkeen viikko eletään, kunnes hautajaisia vietetään. Viimeiselle matkalle, kun saatellaan, poikaa ritarin, rohkean sotilaan.

Kesken hautajaisten Claes sen ymmärtää, on suru sydämen liikaa ja se pettää. Niinpä tästä vain viikko eteenpäin, isä ja poika makaavat nyt vierekkäin.

Aaha, aaha, aaha

Suomenlahdella miinoitukset, useat jäljiltä Arhon; Suomen rantoja silloin suojas, aiheuttaen vanjan tappion. Niillä itsenäisyys suojattiin, turvattiin tuo merellinen ulottuvuus, kun miinoitettiin, toimittiin alla pommien.

Louhella saa näin miinoittaa, raivata ja myös saattaa, päällikkö laivan, kun ohjaa, taas kohti ulappaa.

Tykkiveneet hän murtauttaa, sotatarvikkeet tuoda saa, Jouko väylät kun aukaisee, näin maataan palvelee.

Kaikki nämä matkat tehtiin läpi itänaapurin sulkujen, raivaten siellä edettiin keskellä tulen tykkien.

Tykkien lisäksi myös pommit, toivat häiriön alituisen, koskaan kesken ei jäänyt hommat, loppuun ne hän ain huolehtien.

Kun Hankoa ja Tallinnaa, vanja evakuoida koittaa, suuret tappiot tuottaa, Arho tuo mi miinoittaa. Harva se suomalainen, joka sodassa upottaen, sukellusveneen nyt saa, iäti meren pohjaan.

Kakskytyhdeksän merimatkaa, etsintää siihen tarvittiin, kun vihdoin sitten se siellä natsaa; syvyyspommi pudotettiin. Selvän teki se sukeltajasta, alkoi sukellus viimeinen; hauta löytyi merenpohjasta, nyt vanjan merimiehien.

Tulevat polvet kiittää saa, komentajakapteenia rohkeaa, arviot noiden tuhottujen, laivojen on kymmenkertainen. Ruotsinsalmi muistetaan ammoisesta taistelustaan, jatkosodan päätökseen vie siellä luona saman veen.

Jouko Arho sirpaleita saa, mutta onni jää puuttumaan, kehossa ne aina kantaa, aina varhaiseen kuolemaan. Saaristomeren merivartioston komentaja hän silloin on, Kun kuolema hänet korjaa; ritari nelkytkaks vasta on.

Osmo seisoi kannella ja katse itään hän hyökkäystä odottaa, oltiin Tiiskeristä kaakkoon yöllä, kun lännestä torpedoveneet lähestyi. Ennen tuota hän miehineen miinoitti Suomenlahdella, miinat kylvi kauhua ja jakoi merta; se oli kahteen ositettuna.

Häl oli kymmenen miestä kannella, he miinoittivat Suomenlahdella. Oli kuolemaa uhmaava laiva, usein pommien maalina uiva.

Näin Osmo huutaa: ”Miinat veteen laskekaa.”

On hän meriupseeri sielultaan ja kerran miehilleen sanoi ennen lähtöö: ”ettei usko vihollisenkaan mihinkään näin yltiöpäiseen uskovan.” Suomenlahdelta kaappasi hän silloin; proomun vihollisen, siinä asetarvikkeet pääsi uuteen käyttöön nyttemmin suomalaiseen, käyttöön suomalaiseen.

Häl oli kymmenen miestä kannella, he miinoittivat Suomenlahdella, Oli kuolemaa uhmaava laiva, usein pommien maalina uiva.

Näin Osmo huutaa: ”Miinat veteen laskekaa.”

Suomen Joutsenen, Ilmarisen, Väinämöisen ja Riilahden; kautta kulki tie meriupseereistamme rohkeimman, tuon sodanaikaisen.

Puoli vuotta kantoi ristiä, markkeeraten Mannerheimiä.

Kunnes tuli ilta tuo elokuinen, lähellä sitä Tiiskeriä, lähellä Tiiskeriä.

Kaksi Torpedoa oli matkalla, Riilahti niillä on kohteena. Ja vain kolme minuuttia, kun ne moukaroivat paarpuuria; ja alus katketen pohjaan uppoaa, pohjaan uppoaa.

Riilahden mukana, meri vei miehistöä mukana, upseerit, aliupseerit ja miehistökin merestä silloin haudan saa. Pimeästä merestä löytyi vielä eloon jäänyt, hän äänen pystyi kertomaan, että on haavoittunut.

”Täällä on kippari Kivilinna, jalkani on poikki ja haavoja; vatsassa, siis varovasti, nostakaa kannelle lasti,” vartiomoottorivene tämän, kun kuulla saa.

Kannella Osmo ensiksi kysyy, ”keitä olikaan siinä mennyt?”

”Siinä oli kaikki hyvät sotakaverit,” sanoo hän vastauksen kuullessaan. Matka jatkui panssarilaivalla, josta lääkintäaliupseeri lähti Kivilinnaa viemään pikaveneellä rantaan, ja sieltä lopulta Tilkkaan, sieltä Tilkkaan.

Hän oli elossa sairaalan tuodessa, muttei jaksanut hän enää taistella. Se oli päättyvä elämän liekki, se oli tyhjä ja lohduton hetki, ja näin Luoja kuiskaa, Osmo pois ottakaa.

Poikansa oli alle seitsemän, kun ovella sai pastorin nähdä hän.

”Minulla on rouva Kivilinna, teidän miestänne koskeva hyvin vakava asia.”

Kapteeniluutnantti Kivilinna, maksoi sodassa sen kovan hinnan. Ollen samalla ainut kaatunut ritari merivoimien, ritari merivoimien.

On Riialahden miehet taivaankannella, siellä Osmo on joukkonsa jatkeella. Eikä kukaan heiltä enää riistä; henkeä, sitä ei kiistä. Ja vain tuuli kuiskaa, heitä ain muistakaa, heitä ain muistakaa.