109. HURTIG HARALD

Jalkaväkirykmentti kuusyksi meni Aunuksen Karjalaan, oli syyskuu neljäkymmentyksi, kun tultiin Jandebaan.

Vastarinta oli ankaraa, siellä tosissansa taistellaan.

Vastarinta oli ankaraa, siellä tosissansa taistellaan.

Silloin vanjan vaunu jumiin juuttui, tuo vaunu kolkyt tonninen, niin vääpeli taiston kulkuun puuttui, kanssa kasapanosten.

Ei malta olla aloillaan, vaan tankin luokse jaloillaan.

Ei malta olla aloillaan, vaan tankin luokse jaloillaan.

Vääpeli Harald Storbacka raisuksi mieheks tunnettiin, kuin oikein ”hakkaa päälle pohjan poika”, saman lailla taisteltiin.

Tavoite, kun tuo käskettiin, hän sen yksin vaikka valtas niin.

Tavoite, kun tuo käskettiin, hän sen yksin vaikka valtas niin.

Miehen taistohenki vallan hurja tarttui myöskin alaisiin, oli vanjalle vain puoli nurja, kun vääpeli vapaaks laskettiin.

Niin tankkikin sai kokea, miten vääpeli on rohkea.

Niin tankkikin sai kokea, miten vääpeli on rohkea.

Oli Harald usein myös vapaaehtoinen, kun partioita tarvittiin, ei siis ihme, että maine oli moinen, ja se kauas kiiri niin.

Syöksyryhmän johtajanakin, kunnostautui hän, niin tietenkin.

Syöksyryhmän johtajanakin, kunnostautui hän, niin tietenkin.

Säntämässä purkutalkoisiin, motin lähti Harald miehineen, murtautuminen vanjan asemiin kävi heiltä leikiten.

Toivat tiedot arvokkaat he niin, niitä myöhemmin, kun tarvittiin.

Toivat tiedot arvokkaat he niin, niitä myöhemmin, kun tarvittiin.

Vanjan asemat ja tiedot kaikki, Harald keräsi nyt reissultaan, laadun, määrän, suunnan vanjasta, kun hankki, usein pääs taistelemaan. Raportit säästivät voimia, taloudellista ol’ taistella. Raportit säästivät voimia, taloudellista ol’ taistella.

Haraldin näytöt rohkeat nuo riitti, ristiin Suomen sotain korkeimpaan, Mannerheim Haraldia kiitti ja näin Marskin ristin saa.

Ritari toinen on rykmentin, jälkeen Arvid Nordinin. Ritari toinen on rykmentin, jälkeen Arvid Nordinin.

Kerran oli vajaaks jäänyt hyökkäys, silloin esimerkki tarvittiin, se oli Haraldille niin kuin nyökkäys, häntä siis nyt kaivattiin.

Yhden miehen sai hän seuramaan, tavoitteeseen näin, kun painellaan.

Yhden miehen sai hän seuramaan, tavoitteeseen näin, kun painellaan.

Tämä vihollisen hätäännytti ja sai sen myös pakenemaan, yltiöpäisyydellä tylsytti tunnin yksin hän vastustajaa.

Näin komppania asemiin tuli ja maasto pidettiin.

Näin komppania asemiin tuli ja maasto pidettiin.

Monessa muussakin paikassa Harald hurtin hengen osoitti, häikäilemätön toiminnassaan ol´, ja joukot seurasi.

Omat miehet sai hän seuramaan, johtaen myös osastojaan.

Omat miehet sai hän seuramaan, johtaen myös osastojaan.

Vääpeli Harald Storbacka on juuri saanut Mannerheim-ristin Ylipäällikön kädestä. Takana näkyy sotilasmestari Toimi Ovaskainen ja oikealla ylikersantti Einar Schadewitz. Mikkeli, Päämaja 1.3.1943.

110.KUOLEMA KOLOKUTTAA

Summan tuo urotyö, maailmalla huomataan, ällikällä se lyö, sympatiaa Suomi saa. Talvisodan tarinamme tässä saa osaksensa legendaa.

Munasuolla kun panssari, läpäisi linjat suomalaiset, rohkea tuo alikersantti, päätti pelastaa kaikki toiset.

Hän vaunun luokse säntäsi, kasapanos ja käkrit mukana, meinas vaunun tuhota.

”Avvoo Iivana, kuolema tiällä, kolokuttaa vaonun kannen piällä.”

Näin sanoo kannella alikersantti, ja yllättäen luukun vanja avasi. Panoksen luukusta sisälle nakkaa, ja vaunumiehistö olemasta lakkaa.

Ei enää möyri, eikä tee vaunu tuhoja.

Ei suomalaisia enää tuhoa.

Jatkosotamme tähti, Einar Schadewitz, juvalainen.

JR7 siirtyneen, tekoineen piirtyneen. Jo Pajarilla, nimi paperilla oli Einarin, se vietiin eteen Marskikin, silti lisää tarvittiin.

Ei pelkästään paperilla ritariksi kukaan ole koskaan tullut, joten pyydänkin mukaan; Tämän juvalaisen alikersantin, rohkean Schadewitzin Einarin.

Hän rintamalla teki kaiken mitä piti, rohkeudessa suuressaan sankaruus tuo iti.

Siksi jälkipolvet muistavatkin kaiken sen, näin jälkeen vuosien lausumme kiitoksen.

Heikurila-Ilveksen, puolivälissä taistellaan, siellä lähitaistellen, kun joka metri voitetaan.

Käsikranaatit taisteluun, siinä unohdat sä kaiken muun.

100 päätä on vankina, saman verran on mana vienyt, mukana tiedustelussa, palaamisesta ei vain tiennyt.

Urhoollisuus pelasti ja neuvokkuus oli avuksi; siis ritariksi.

Näin esittää Armas-Eino Martola, on meriittilista Schadewitzin kova.

Taustalla tarina ja legenda, jota ei ole kenelläkään toisella. Riittää aina taputtelijoita selkään, tässä on mies, joka mitään ei pelkää.

”Avvootko siis nyt vain Iivana sen luukkusi,” näin huutaa Mannerheim-ristin ritari.

Sodan jälkeen hän lehdestä huomasi työpaikkailmoituksen, siinä kersantin pestiä, tarjottiin puolustusvoimien. Niinpä Einar tuon hakemuksen, matkaan laittoi kera totuuden.

Varuskunnassa mietittiin; kuka ja kenen allekirjoitus, se kuitenkin setvittiin, näin ratkaistiinkin arvoitus. Niin tuli paikalle kersantti, aito ritari ja sankari, hän olikin.

”Kaikki mitalit sodasta on mulla, kyllä voin vakinaiseen virkaan tulla.”

Näin postikorttiin Einari kirjoitti, ja tämä kortti varuskunnan tavoitti. Niin Kymen jääkäripataljoonassa, sotakokemukset oli silloin kunniassa, kun Schdewitz varusmiehet koulutti.

Hän oppinsa näin nuoremmilleen periytti.

Sotilasmestarina reserviin hän jää, Einar joka sittemmin on perheen pää. Haminassa kun hän asustaa, sieltä viimeisen leposijankin saa. Urhea soturi taistelee vastaan, mutta kun syöpä painaa ritarin vatsaan, ei sille rohkein mieskään mitään voi, vain sanat soi.

”Avvoo Iivana, kuolema tiällä, kolokuttaa vaonun kannen piällä.”

Näin sanoi silloin alikersantti, ja yllättäen luukun vanja avasi. Hän panoksen luukusta sisälle nakkaa, ja vaunumiehistö olemasta lakkaa. Ei enää möyri, eikä tee vaunu tuhoja. Ei suomalaisia enää tuhoa.

Mannerheim-ristin ritari, ylikersantti Eino Schadewitz. Ritari 110. Viipuri 15.2.1943.