111. LAVANSAAREN PUNALIPPU

Saari, tuo Neuvostoliiton, hallussa nyt kun on, niin merivoimat käskyn antaa: ”Upottakaa Krasnoje Znamja rantaan”

MT-venelaivueen, matkaan kuuluu laittaneen. Ja itse päällikkö Pirhonen on kannella aluksen nyt ensmäisen.

Lavansaaren rantaan valmis kaiken antaa, eteenpäin tykkitulta väistellen. Lavansaaren rantaan, laiva uppoo santaan, ristin saa alus jokainen.

Sortavalan Pirhonen, upseeri merivoimien. Hän valkolakin jälkeen lähti palvelemaan Rannikkolaivastoon.

Suomen Joutsen kuljettaa, valtamerille saa. Mutta sitten koittaa aika, jolloin saatu koulutus aiempi punnitaan.

Suursaaren rantaan, ennen Lavansaarta antaa, Pirhonen merimiesnäytöksen. Siellä raivaajia, vasta valmistuvia, upottaa hän kera vanhuksen.

Rautaristi ykkösen, lisäksi saa kakkosen. Ja Mannerheim-risti kruunaa kaksi peräkkäistä vuotta Pirhosen.

Perusteluissa mainitaan; merimieskunto sotilaan. Se rautainen aina on, vaikka venettä puista silloin kuljettaa.

Jouko Pirhonen, esikuva monen nuoremman on merimiehen. Sodan tappioitta, selvittää, torpeedoitta ilman tuskin olis Pirhonen.

Koittaa aika täysin uus, ystävyys ja vihollisuus. Sopivasti sekaisin on, kun kokoontuu joukko Maarianhaminaan.

Iltaa siinä istutaan, sodastakin jutellaan. Jouko miettii, miksi hän on paikalla joukossa herrain isoimpain.

Hän kuulle keskustelun, arvopaikkain puhelun. Ja pieni hiki kohota nyt alkaa kun Amiraali ääntään korottaa.

”Minulle on kerrottu, että täällä läsnä olis mies, joka Krasnoje Znamjan upottaneesta operaatiosta jotain ties.

Ehkä tämä herra nyt suvaitsee ilmoittautua,” näin sai venäläisamiraali lausuttua.

Pirhonen laski haarukan; se kovaa kilahti, haudanhiljaisen ruokasalin ääni leikkasi.

Vilkaisu silmiin amiraalin sai hämmentymään, on nyt ilmoittauduttava, ei auttanut mikään.

Pirhonen nousi hitaasti; suoristui asentoon, katsoi hän silmiin venäläisiin, sanoo mitä sanokoon. ”Minä se olin herra amiraali,” sanoo Pirhonen. ”Vai niin,” vastaa amiraali tuo venäläinen.

Kaksi sanaa saksalaista kaikki ymmärtää, ”tulkaapas lähemmäksi”, suomeksi käännetään.

Pirhonen toimii mukaan sen, ei kyseenalaista, kapteeniluutnantti nyt amiraalia.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

”Tiedättekö, että olin laivalla mukana?” Pirhonen päätään pudisti, tunnelma vakava.

”Te pähkinänkuorillanne silloin tulitte, yön pimeydestä ja laivani pohjaan upotitte.”

”Minullakin vesi silloin kaulaan asti nousi, ennen kuin pelastava vene viereeni sitten sousi.”

Hauska kuulla, sopinut ei tähän silloin lain, siksi Jouko hiljaa amiraalia katsoi vain.

Samassa amiraali katseen vihdoin irrottaa, huomaamaton kädenliike koskee sotilaspalvelijaa. Vielä tälle toinen kädenliike näytetään, kaksi vodkalasia piripintaan täytetään.

Amiraali otti toisen ja Joukolle nyökkäsi, tämä on siis minulle, Pirhonen ymmärsi. Mutta muuten mistään mitään Jouko tiennyt ei, ei sitä mihin suuntaan tilanne nyt sitten vei.

”Onko totta, että teidät teosta tuosta palkittiin? Korkeimmaksi kunniamerkiksi sitä sanottiin. Mannerheim-ristiksi kutsutte sitä itse kai”, näin amiraali Pirhoselle sanotuksi sai.

Pirhonen yskähti ja sanoi: ”Herra amiraali, sekin totta on, sain siitä ristini.”

”Onko se tuo risti, joka rinnassanne on?” ”Kyllä. Tässä.” Oli vastaus koruton.

”Siinä sen paikka onkin,” sanoi amiraali, samalla vodkalasi suuta kohti kohosi. Amiraalin katse kääntyi nyt silmiin Pirhosen, ja tätä katsoi nyttemmin, ikään kuin hymyillen.

”Teitte oikein”, sanoi amiraali hiljaisuuden rikkoen. ”Sota on sotaa, sitä käydään maata puolustaen. Otetaanpa sen kunniaksi kapteeniluutnantti, että kerran olitte mies paikallanne, siis oikea sankari.”