120. RAJAJOEN UIMARI

Ensimmäisen maailman sodan aikaan, mitä venäläismies aikaan saikaan.

Hän lomalla, kun kerran käväisi, siitä lomasta Suomi viel’ kiittäisi.

Vaikka rannalla olivat Riianlahden, vastakkain kansat, nuo Suomenlahden.

Toinen kansa vain ei ollut itsenäinen, mutta semminkin itsepäinen

Mikko poika alkunsa sai silloin, kun isä Jussilla aikaa ol’ illoin.

Yhden loman rintamalta sai vain, Suomalaiset siitä kiittävät ain.

Valkeasaari on kotikunta, Inkeri osa Tsaarin valtakuntaa.

Rajajoen takana on Suomi, myöhemmin maat erottaa vain puomi.

Kun Stalin alkaa valtaa ottaa, pelko kansan keskuudessa on totta. Stalin Mikon perheen hajottaa, isän kulakkina Siperiaan karkottaa.

Niin Mikko oli päättänyt jättää Venäjän, aloittaa kokonaan uuden elämän. Houkuttaa maa rajan takainen, ja kehitys tuo suomalainen.

Niinpä sitten sattui heinäkuussa, kolkytkolme, että pokasaha puussa tehtävänsä kun se oli tehnyt; Mikko päätti ei myöhemmin, vaan nyt. Ystävä tuo lähti reissuun matkaan, myös Hiiren Oskari on valmis hatkaan. Yhteistuumin uivat yli joen, todeten, että ”Suomessa mä olen.”

Uinnin jälkeen paitansa nuoriso kuivaa, Suomessa hiki sitten jo kastelee uivaa. Mikon elo on Suomessa elävää sorttia, metsä, uitto ja ratahommissa iskettiin korttia. Kotkan, Kemin, Oulun Raahen, Iisalmen, Kuopion, Savonlinnan, Punkaharjun hän kolunnut on. Välissä kuuden kiertävän vuoden, kuitenkin jälleen Viipuriin tuoden.

Mikko opetteli muurariksi, näin hän sai leivät leveämmiksi. Oli Weilin-Göösillä muuraamassa, kun oudot miehet oli odottamassa. Niin pesi sitten Mikko muurauskauhan, puolesta järkkyvän Suomen rauhan. Päämajan tiedustelu hänet tahtoi, ja mitäs sille muurari nyt mahtoi.

Kun sota syttyi, taas Viipurissa; Mikko oli valmiina tisurissa. Kuului joukkoon rajan takaa tulleiden, alkoi intensiivikoulutus alokkaiden. Kahteen viikkoon perusteet partiointiin, koulutettiin mitä osattiin, myös haparoitiin. Näin syntyi tiedustelu suomalainen, sodan testinsä sataviisipäiväinen.

Mikko määrättiin hommiin Päämajan, luutnantti Kuismanen vei yli rajan. Tuskin Mikko silloin vielä arvasi sen, että sotavuodet joukossa Kuismasen; vierii kuin kuusi vuotta kiertäessä, samaa se, että nyt ei tiedä missä. Hommissa ei ollut huolen häivää, Kollaa kesti sataviisi päivää.

Välirauhan aikaan Mikko koulutettiin, Kyynel-radion käyttö, kun opetettiin. Suoritti varusmiespalveluksenkin, vaikka oli vielä neuvostokansalainenkin.

Suomussalmen Juntusrantaan rajamieheks, komppaniaan Kekkosen varusmieheks. Neljä reissua myös tehtiin taakse rajan, kestivät ne viikon taikka kahden ajan.

Näin selviteltiin lentokentän paikka, siitä aiemmin ei tietoo ollut vaikka, rajan takana oli käyty joo, mutta ei ollut siitä tietoo.

Keväällä koitti matka Tikkakosken, oli aika laskuvarjokoulutuksen.

Reipas kurssi miehille jäi mieleen, oppilasvalinnat ei mennyt pieleen.

Jatkosodassa keikkaa miehillä riitti, esimiehet tiedoista reissun ain kiitti. Partioiden kului vuosi nelkytyksi, monta päivää reissussa tuli vietetyksi.

Vuoden nelkytkaksi pääkeikka Petrovski Jam, sinne OsKun voimatkin kuultiin suuntavan. Mikko reissussa teki sen urotyön, kun apuvoimat miehineen hän lyö.

Kesällä nelkytkaksi vierähti, nelkytkuus päivää, kun Mikko reissuun lähti. Suokkaan Viljo johti partiota, Mikko siinä hoiteli radiota. Hallamaan tiedustelu sai napatuksi, tiedon, tulee vanja kohta tuetuksi. Oli vihiä saatu tähdestä punan, sissit suistivatkin sitten junan.

Arkangelin rata Moskovaan johtaa, siellä sissiosasto junansa kohtaa. Rata on valmiiksi jo panostettu, tarkastuspartiota ei odotettu.

Mikon hermot pitää hän langan löysää, vanjan ratsupartio lankaa ei nää. Yli siitä vain he ratsastavat, ja sissit Suomea taas pelastavat.

Junan tuhon jälkeen alkaa hatka, vanjan takaa-ajo, kotimatka; takaa tunnelman ei niin rennon, Mikko Kyyneleellä tilaa sitten lennon. Näin puolentoista kuun reissu pakettiin, saatiin ja siinä miehet saunotettiin. Otettiin napsua ja muisteltiin, mitä reissulla oikein tehtiin.

Niinpä sitten elokuun alkajaisiksi, nelkytkolme nimettiin ritariksi. Perustelut kirjoittivat Päämajan herrat, ne Pöllästä oli kuullut monet kerrat.

Kuinka tämä reissuillansa tekeytyi, venäläissotilaana esiintyi; jututti siviilejä ja sotilaita, päällä oli Suomi-pojan paita.

Mikko väliin oli virolainen, puku englantilais-amerikkalainen. Hän kun osasi myös venäjän kielen, ja omasi kylmäverisen mielen.

Miehistä hän oli myös kestävin, kun muut väsyi, hän oli aina hiihtävin. Tuntikaupalla hän avas latua, näin toiset saivat paljon apua.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Vuosi nelkytneljä alkoi uudella kurssilla, esimiehet käski ja kohta upseerilla; olisi joukot johdettavana, mutta ensi oli koulu tuo suoritettava.

Santsarit ottivat Mikon silmätikukseen, hän kun ei lähtenyt mukaan simputukseen.

Santsarit näin, kun metsäläisyyden kitkee, niin siinä jo herkempi itkee.

Mikko ei hyppää heidän eessä, maitojunalla uhkaavat helteessä.

Silloin tapahtumiin puuttuu yksi heistä, jo kokelaaksi ylentyneistä.

”No, mitä Mikko”, sanoi Gerdtin Tuomas, nyt ritariksi sen joo muutkin huomas.

Sai loppu kurssin elää rauhan tavoin, suoritti sen kiitettävin arvosanoin.

Sodan jälkeen Mikko sai töitä Porkkalasta, paikallisesta rajavartioasemasta.

Marski itse myönsi Suomen kansalaisuuden, Martolan leima antoi nyt mahdollisuuden.

Valpo otti Mikon sitten jututettavaksi, Mikko luuli joutuvansa palautettavaksi.

Venäjän kansalainenkin, kun oli, se hänellä pontimena oli.

Mikko Pöllä lähti sitten matkaan, vuodeks Ruotsiin ja sieltä Norjaan.

Jamaika ja myöskin Kolumbia, oli ensin koluttavia.

Venezuelaan hän viimein löysi, ei sieltä tavoita Valpon köysi. Timpuri ja kauppias pyhäinkuvan, antoivat elannon ja oleskeluluvan.

Suomeen tulee sitten ihan valtava kaipuu, ja vuonna kuusneljä Mikko takas saapuu. Sissikaveri Marmo töitä järjestää, geologinen laitos, kun työllistää. Siellä tule Mikosta eläkeläinen, on Valkeasaaren mies nyt helsinkiläinen.

Joskus loppuu elo myös sitkeimmät karjun, ja Mikko ottaa suunnaks Mäntyharjun.

Mikko Pöllä on nyt maan alla, Mäntyharjun mäntykankahalla. Näin ritari rajantakainen, on kuin kuka tahansa suomalainen.

Suomen kanssa Mikko Pöllää kiittää, hänen sankartarun muistoihinsa liittää. Kiitämme uinnista yli rajan, ja palveluksista elämän ajan.

121. TUOMELAN LAUTTURI

Jalkaväkirykmentti kaksviis eteni Viipuria kohti, Rättijärven kohdalla tuli käsky, jonka komentaja pohti. ”Hyökkäys pysähtynyt ja tästä eteenpäin pakko on vain päästä, tulenjohtaja, valtaa sillanpää, elä liikaa itseäs säästä.”

”Sinne pitää saada kranaattitulta, tämän on kersantti onnistuttava sulta.”

Henki lähtee pelkästä ajatuksesta, käsky oli kuitenkin niin ehdoton.

Viestimiehen ottaa mukaan sinne, luoti reidessään pääsee perille. Viestimies, kun kuoleekin sillalle, jää huutoyhteys tulenjohtajalle.

Tämä silta yli Saimaan kanavan, on se Rättijärven sulku, sitä pyyhki tuo kookoon tuli, se oli niin vaarallinen polku.

Mutta silti vain Oiva siitä meni, sillan yksin ylittikin, ja huutamalla perille sai hän myös sitten ne kranaatitkin.

Näin perille saadaan kranaattitulta, kersantti hymyilee, ”tää onnistui multa.” Henki säästyi, reidessä vain reikä, näin käsky täytettiin tuo ehdoton.

Viestimiehen henki siinä haihtui, niinpä tulta johtaa Oiva huudoin. Mitäs vanja oikein sille mahtoi, kranaatit kun tulivat perille.

Vaikka Oiva olikin tulenjohtaja, hän kantoi konepistoolia, sillä operoi kera käsikranaattien aina, kun vain mahdollista. Kerran kävi partiomatkalla, niin että haavoittui linjojen välissä, onneksi aseveli Eero Hämäläinen oli mukana pelissä.

Hän kantoi tajuttoman Oivan sieltä, linjojen välistä kuoleman tieltä. Näin pelastui varmalta kuolemalta, ja saa postia myös Marsalkalta hän.

Esityksen kirjoittaakin silloin, komentaja eversti Pallari. Uusintaesitystä ei tarvii, näin tulee Oivasta ritari.

Oiva usein oli yksin toiminnassa, aina oli ensimmäinen, partiomies tää vapaaehtoinen ja erittäin kylmäpäinen. Otti pesäkkeet haltuun joukon kanssa, itse jatkoi vaaran päälle, siellä varustetut asemat valtasi, oli vihollinen pelkkä jäänne.

Otti konekiväärinkin haltuun, kolmesta ampujasta nolla ampuu. Partiolla viittäkymmentä vastaan, tämä huimapäisyyttä kuvastaa niin.

Suomalainen soturi on Oiva, kannustaa ain esimerkin voima. Hellittämätön taistelumieli, päättäväinen aina myös ruumiinkieli.

Kannustanut aina rohkeudellaan, vetänyt miehet mukaan jokaiseen kerran. Taistelusuoritukset silmiin pisti, kiitokseksi Mannerheimin risti.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08