129. LAIVUE

Joulukuussa perhe Alatornion; sai pojan, jonka nimi on Magnusson. Vuosi tuhayhdeksänsataakaksi, Erik Gustaf lyhennettiin Ekaksi.

Hän koulun kävi Lyseossa Kuopion, ja kesken koulunkäynnin sotilas hän on. Hän lyseosta liittyi sinne rykmenttiin, ja hyökkäs Tampereelle sekä Viipuriin.

Näin Suomi siinä itsenäistettiin, vapaussodaksi tuo sota ristittiin. Ja sotamies Erik palas kouluunkin, sieltä sai hän sitten valkolakinkin.

Koulun jälkeen astui sitten armeijaan, Pohjois-Savon rykmentti sai alokkaan, joka lentämisestä jo haaveili, ja kadetiksi Eka sitten suuntasi.

Näin ovet avautuivat joukkoon lentävään, hänet lentäjäluutnantiksi nimitetään. Erillinen merilentolaivue, otti vastaan Ekan merilennoille.

Neljän vuoden jälkeen siirron sieltä saa, kun Kustaa Sihvoa hän sitten avustaa. Luutnantista kasvanut on kapteeni, joka Ranskan maalle sitten matkusti.

Jo kolkytluvulla sen Eka ymmärtää; ei pommikoneita tarvitse maa tää, pieni, jonka fokus on pysyä, vain ja ainoastaan itsenäisenä. Muut uskoi ainoastaan voimaan pommien, ei muita ollut joukossa Magnussonien. Hän uskoo hävittäjien viel pärjäävän, pommikoneiden myöskin syrjäyttävän.

Ranskaan kolkytkolme lähti lentämään, hävittäjätoimintaa sisäistämään. Tutuksi tuli penkit kieliopiston, kun Alliance Francais on nyt Eka Magnusson.

Ranskan ilmailuministeriöstä niin, Eka parhaaseen rykmenttiin määrättiin. Chateauroux ja numeroltaan kolmonen, kuin myöhemmin rykmentti on myös Suomen.

Fokkerit saatiin nuo Hollannin, lisenssillä myös Suomen oloihin. Valmistukseen nyt omavaraiseen, kokoamispaikaksi sai ne Tampereen. Niin sitten vielä Saksaan lähti Magnusson, ennen sotaa saatava, kun opit on. Saa siellä Heinkelin hän onneks oikeemaan, ja näin hän pelastaa samalla Suomen maan.

Näin Eka pari vuotta ehti kouluttaa, Utissa lentäjät oppivat taktiikkaa. Kunnes lokakuussa tieto se saadaan, että siirrytäänkin sitten Immolaan. Näin alkoi valmistautuminen vakava, sota oli silloin oven takana. Magnusson miehineen rajan pinnassa, on valmis toimimaan nyt etulinjassa.

Viimeinen marraskuun jälkeen yhdeksän, nähtiin Richard ”Zimbo” Lorenzin kävelevän. Komentopaikan luokse silloin Immolaan, ja pistoolilla hän ampui kohti taivastaan. Sitten hän kertoi ”sodan viimein syttyneen”, näin tieto saavutti myös Ekan laivueen. Voi kunpa tiedot olis tullut aiemmat, niin Viipuriss’ ois pelastunut useat.

Seuraava päivä tullessaan toi sitten sen, ensimmäisen ilmavoiton suomalaisen.

Kakstoista nolla viis ampui Vuorela, Viipurin lähellä pommikonetta. Niin ilmavoitot seurasivat toisiaan, ensmäiseen päivään yksitoista lasketaan. Magnusson itse kuuluu päivän voittajiin, kun iltapäivällä saldoa laskettiin.

Niin kului kunnian päivät Talvisodan, komentaja tuo teki päivätyön kovan.

Päivät hän lensi niin kuin lensi toisetkin, yöllä levon sijaan sai tehdä töitäkin.

Magnusson joutui Päämajaakin ajamaan, raporttia antamaan tai tarkastamaan, muita johtamiaan tukikohtia, ei ollut silloin paljon aikaa pohtia.

Väsynein silmin huonon lampun valossa, Eka sai paperityöt tehdä rauhassa.

Ja kun koitti aamu ilman lepoa, kutsu kävi kohti idän taivasta.

”Kyllä ma olin poikki jälkeen sodan sen”, Eka sanoi jälkeen sotavuosien.

Talvisodasta, kun näin selvittiin, kiitos, että uskottiin viel’ hävittäjiin.

Kukaan ei sodan jälkeen kyseenalaista, nyt suomalaista hävittäjäasetta. Uhrin antoi myöskin Erik sodassa, kun suolisto repeytyi geevoimissa.

Talvisodan satakolkytseitsemän, on luku, jonka taakse näkee yksin hän. Joka kohtalomme määrää täällä niin, silloin myös korkeampiin voimiin luotettiin.

Lundqvist jatkosodan alkuun esittää, ristiä, joka muutettuna myönnetään.

Niinpä laivue saa jatkaa taivaltaan, uskoen ja luottaen komentajaan; jonka alaisuudessa taistellaan, ilmavoitot seuraavat nuo toisiaan.

Ei pommitus onnistu, jos ei mukana, hävittäjät ole saattelemassa.

Toi sotavuodet elämään nyt muutakin, kun perustui perhe uus Magnussonin. Se komentajan pitää myöskin varpeilla, onhan myös perheelläkin joskus tarpeita.

Laivue sai siirron Vesivehmaalle, Brewsterit lähti sieltä joskus taivaalle. Hyökkäysvaiheen suojaaminen hoidettiin, Rantasalmelle siksi siirryttiin.

Kannaksella vihollinen häiritsee, se joukkojemme yllä aina lentelee. Ja tavaksi ottaa se Simpeleen, pommituksen aamuöisiks toimikseen. Ei Rantasalmelta oikein kerkiä, koneet vaikka onkin ketteriä.

Niin Eka antaa vanjalle opetuksen, näin pommituslennot rauhoittaen.

Karjalan Armeijall’ tuki ol’ vähäinen, mutta suuri, kun hyökkäsi Laatikainen. Otti vanja uudet Migit käyttöönsä, Brewsterit pärjäs kyllä taivaan täytteenä. Silloin moni paikka saikin lentueen, Mantsinsaareen, Nurmoilaan ja Tiiksjärvell´ tukikohta saatiin Kontupohjaankin, ja Eka napit sai everstiluutnantin.

Heinäkuussa nelkytkaks siirryttiin, Karjalan kannakselle uusiin maisemiin. Laivueella voittoja ol’ enemmän, tuolloin kaksisataa kakskytseitsemän. Magnusson iivee-verkon silloin rakentaa, Kannakselta Kotkaan asemat laitetaan. Hälytykset saa komentopaikalle; tämä etulyönti on laivueelle.

Alkaa aikakausi noiden voittojen, pudotusrumba Migien ja Hurricanien.

Tsaikatkin alas ampuu tämä laivue, mi siitä ansaitseekin jälleen kiitoksen. Maailma ihmettelee miesten taitoja, pohtii, onko tilastomme aitoja.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Seuraa talvi meni Suulajärvellä, sai vanjakin nyt voimiansa kerätä.

Kun Seiskarissa sitten tapellaan jälleen, huomataan, on Brewsterit nyt jäänyt jälkeen. Tomahawkit, Spitfirerit ja LA-5, suorituskyvyllään pesee Brewsterimme siis. Marski onnittelee myös laivuetta, sen viidennestä sadasta voitosta.

Kesäkuu nelkytkolme toi muutoksia, tuli Magnussonista nyt komentaja; koko Lentorykmentti kolmosen, ja laivuetta komensi J. Karhunen.

Messerschmidtit saatiin tällöin avuksi, radiotiedustelu myös tueksi.

Brewsterit kelpasivat omaan tehtävään, niillä pommikoneet, kun käännytetään.

Talven jälkeen koitti jälleen kesäkuu, silloin pelätty suurhyökkäys toteutuu.

Kun Magnusson koneita toivoi enemmän, pääsuuntaan kymmenen nähtiin lentävän.

Kesäkuun neljästoista ilmavalvonta, laski tuhat vanjan konetta ilmassa.

Vaikka vastus oli ylivoimainen, vastaan taisteli lentäjä jokainen.

Kesäkuun kahdeskymmeneskolmas on; kun ritariksi tule Erik Magnusson. On lukemat laivueella tapissa, enemmän kuin kellään muulla maailmassa.

Kahdeksansataa viisikymmentä voittoa, kolmenkymmenen kahden sankarin hinnalla.

Se uhri on kova puolesta Suomemme, jonka ilmavoimiin aina luotamme.

Tuli nelkytneljä Magnussonista eversti, sen jälkeen hän vain pari vuotta palveli.

Kunnes siirtyi täysin liike-elämään, pankinjohtajana aikaa viettämään.

Niin tutuksi tuli Varkaus, Lahti, Helsinki, joissa hän pankkilaivueitaan johti.

Harrastustoimintaankin aikaa käytti, ja näin hän osaamistaan jälleen näytti.

Magnussonin karvain muisto sodasta, oli kone hänen alas ampuma. Jonka konekivääriampujan, kasvotkin hän näki, hetkellä kuoleman. Ekalle miehen lompakko toimitetaan, Eka päätyy sen sisälle kurkistamaan. Hän löytää kuvan vaimosta ja lapsista, ja Puskinin konserttiin pari lippua.

Sai pitkän elämän elää E. Magnusson, vaikka rintamalla kuolema ain’ läsnä on. Yhdeksänkymmentäkin Eka ylittää, kaikki, kun eivät sitä saa yrittää. Yhdeksänkymmentäkolme ja kesäkuu, kun kenraalimajuri hänestä sukeutuu. Ja lokakuussa alkaa sitten aika uus, kutsuu varjolaivueen komentajuus.

Kun mietin mikä perintö häneltä jää, Suomessa luotetaan yhä hävittäjään. Se aseena on Magnussonin ajoista; ollut se millä, paras on taistella. Hän kehitti Suomen oloihin taktiikan, keinoksi ylivoimaisen vastustajan kanssa pärjäämiseen; se on iätön, eikä taktiikka ole siis mitätön.

Magnusson palannut on jälleen Kuopioon, Rissalassa perintö vahvistukoon. Koneet vaihtuu yhäkin, taktiikka ei, se kun menestykseen meidät viimekskin vei. Saa jukat, karrit, aksut piirtää jälkensä nyt on heidän vuoronsa siis venyä. Ja kirjoittaja erityisen ylpee on, kun veljeni on tämän päivän Magnusson.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

130. ARMAS SUOMENMAAN

Hän Raahessa näki päivän valon maailman, tuskin vielä tiesi, että ”sen mä valloitan.” Sieltä on hän ponnistanut tietoon ihmisten, olemalla itse vain niin hyvä ihminen. Koulunkäynti alas hänet rannikolla vei, mutta matka Turkuunkaan päättynyt lain ei. Matka jatkui Helsinkiin ja yliopistoon, sai tutustua siel’ teologian sanastoon.

Hän on Armas-Eino Martola, myöhemmin nimi on kaikkien huulilla.

Tässä on hänen tarinansa, siinä Suomi ja itsenäisyys kulkee parina.

Pohjalainen osakunta hänet silloin sai, riveihinsä kun vallassa oli Nikolai.

Tsaarin käynti Suomessa tunteita nostatti, venäläiset sotilaat kaduilla hurrasi. Ylioppilaat nuo portaillansa seisoivat, vakavina vain mieltänsä näin osoittivat.

Alkoi olla aika kypsä toiseen ratkaisuun, aika keskittyä muuhun, kuin vain opiskeluun.

Niin koitti sitten syksy ja muiden joukossa, Martolakin oli Saksaan suuntaamassa. Opiskelut alkoi tuntua turhilta, kun muualla sai tehdä isoja tekoja.

Vanhemmilleen kirjoitti hän lähtevän, Ruotsiin maatalouskouluun vaihtoon siis tähtäävän.

Tokikin hän ensin sinne Ruotsiin suuntasi, kun Haaparannassa rajan yli loikkasi.

Matka hänet Lockstedtiin ja rintamalle vei, ei olot siellä Missejoella, olleet häävit ei.

Upseerikoulutuksenkin hän reissullaan sai, ja luutnanttina hän vapaussotansa soti vain.

Vaasasta Ouluun ja sitten Lempäälään, punaisten kuula vatsassa tekee niin kipeää. Onni Suomen ja koko maailman, että löysi Tampereelta lääkärin niin taitavan.

Palvelussa jatkui sitten Valkoisessa Kaartissa, niin kuin myöskin Viipurin Markovillassa. Niin kävi käsky kapteenille Ranskaan lähteä, kielikurssilla sai tavata nyt lähteitä. Majurina sieltä Suomeen palasi, Nenosen kanssa Sotakorkean hän avasi. Kirjoitti sitten koulutusohjelman, ja otti vastaan paikka koulun varajohtajan.

Olihan Vilho Petter häntä vanhempi, ja näin johtajaksi siis soveltuvampi. Vuosi tästä ja perhekin perustui, Suomenlinnaan perhe kotisatamaan lipui. Yleisesikunnan kautta joukkoihin, Armas-Eino pääsi komentajaks Viipuriin. Oli tehtävä sopiva everstiluutnantin, ja Paavo Talvelasta sai harjoituskaverin.

Ranskan ja Belgian asiamies, oli Martola, jonka osaamisen kaikki ties. Belgian kuninkaan juhlavastaanotoilta, oli sitten jälleen jo Suomeen palattava.

Suojeluskunnan yliesikuntaan, eversti Martola sitten jälleen laitetaan. Sota syttyy varkain ja näin muutetaan, suojeluskunta rintamaesikuntaan.

Martola määrättiin linjaan Heinjoelle, ilmoittautumaan Taavetti Laatikaiselle. Matkalla ajo harhaan melkein kostautui, paperiton mies, kun everstitks osoittautui.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Oli rintamalla tunnelma niin sekava, kun ilmoittautumaan tuli eversti Martola. Laatikainen melkein jo siinä kimmastui, kysyi, ”miksi Martola nyt rintamalle ui?”

Martola sanoi, ”otan divisioonan,” Laatikainen kysyi, ”mitäs minä sitten komennan?”

Martola jääkäriveljelleen antaa vastauksen; ”jatkat koko armeijakuntaa komentaen.”

Martola tuli mukaan kesken kiivaan taistelun, vastahyökkäyssarjan totisen puolustelun. Maaliskuukin vaihtui ja vastaan ilolla, otettiin tieto rauhasta divisioonassa.

Jatkosodan alkuun paikka Armas-Einolla, oli jälleen kotijoukkoin esikunnassa. Urhon päivänä nelkytkaks Marski ilmoitti, ”Armas-Eino Martola nyt on sun aikasi.”

Länsi-kannaksen toinen divisioona, Aa-Ee Martola nyt on sen komentajana. Suurhyökkäyksestä alkoi eloonjäämiskamppailu, jonka loppu ei ollut käsikirjoitettu.

Raskain mieleen sai kertoa siitäkin, kuinka loppu tuli pojan tutun jääkärin. Tämän viestin kertoi hän raskain sydämin, Jääkäriystävälleen komentaja naapurin.

Niin raskaat ovat tappiot ja paine mahdoton, pakko voiman edessä nyt perääntyä on. Siiranmäki piirtyy sotahistoriaan nyt, JR seiska siellä on ohtinaansa tehnyt.

Punnuksen peltoaukeilla odottaa Siilasvuo, parin päivän päästä on tultu Vuoksen rannan luo. Kesäkuun näytöt Nihtilä perustelee, Marski ristin myöntää luottoeverstilleen.

Armas-Eino panosti silloin valmiuteen, hän aikaan rauhalliseen valmistautui hyökkäykseen. Ei ollut siis housut kintuissa hän, kun nähtiin kaikki hänen silloin peliin pistävän.

Heinäkuussa Martolasta tulikin, komentaja armeijakunnan tuon Blickin. Miehet vaihtoi tehtävänsä silloin päikseen, tämä johti vaihdon jälkeen heti menestykseen. Syy tämän kenraalivaihdoksen takana, oli tällä kertaa kenraali Talvela; joka Blickin kanssa asiasta riiteli, siis siitä, mitä strateginen viivytys tarkoitti.

Tähän oli puuttunut silloin Marsalkka, ja Nihtilältä oppitunnin saikin Talvela. Määräs aakoon komentajaksi Martolan, käski ”tulla toimeen herrojen ja uhkas amputan.”

Syyskuun alkuun loppui vihollisuus, alkoi rauhan aika, alkoi täysin aika uus. Kahdennenkymmenen päivän syyskuun iltana, puhelin soi Martolan esikunnassa. Käsky kävi aamuksi tulla Helsinkiin, piti yhteys ottaa ylipäällikköön, presidenttiin. Eino-Armas aamulla on paikalla, kun kysymyksiä esittää hälle Marsalkka.

Toisen ulkoministerin paikasta; on kyse Urho Castrénin hallituksesta. Sille paikalle Martolaa siis kaavailtiin, sotilasta ministeriksi, kun tässä tarjottiin.

”Mitenkä on, suostutko?”, kysyi Marsalkka. ”Kuten Marsalkka käskee”, tähän vastas Martola. ”En sitä käske, mutta sitä toivoisin,” näin kuului toive silloin Suomen presidentin. Seuraavana päivänä hallitus nimettiin, siihen Martolakin silloin istutettiin. Ulkoministeri Enckell hoiti Venäjän, Martola sai muusta maailmasta tehtävän.

Hallituksella vain yksi tehtävä, rauhansopimus on täytettävä. Kahden kuukauden jälkeen se erosi, ja Juho Kusti Paasikivi uuden kokosi.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Martolan ura jatkui nyt maaherrana, koko Uusimaa olikin alueena. Itätuuli silloin vain niin kovaa puhalsi, sen kohteeksi joutui myös Martolan tytär Anneli. Stella Polarikseen, Anneli kun kytkettiin, ja syksyllä nelkytviis hänet pidätettiin. Martolan sanat vielä jotain merkitsi, kun kolmen päivän jälkeen, Valpo tytön vapautti.

Laineet kuitenkin Suomessa kuohusi, Leino vaati eroa, Martolaa uhriksi. Maaherran työ, kun oli tehty nuhteettomasti, yleisen edun nimissä Paasikivi erotti.

Heinäkuussa hetken tuo työtön kenraali, kesällä nelkytkuus jatkoaan mietiskeli. Suomen paperitehtaiden yhdistys, Finnpappi viidentoista vuoden oli rypistys. Ja kun Suomeen tuli kisat Olympian, niin johtajakseen saivat ne kenraali Martolan. Ja näiden jälkeen vielä kansainvälisyys, odotti kenraalia myös tämä uus itsenäisyys.

Marraskuun kahdeksas kokous on yöllinen, hereillä joukko poliittinen ja niin suomalainen. Martola on samaan aikaan Suomeen tulossa, Pariisista ja Kastrupin välilaskussa.

Unkarin tapahtumat, kun myllertää, ja Suez suomalaiset päättäjät hereill’ pitää. Nyt on tärkeää tulla kuulluksi, nähdyksi ja suomalaisittain turvatuksi.

Niinpä suurlähettiläs Kööpenhaminan; kentällä on vastassa ja hän tapaa Martolan. Jolle hän silloin antaa sen, yksilölle strategisen ennakkovaroituksen.

”Pidä varasi”, hän saa sanotuksi.

”Sua ehdotetaan sotilasneuvonantajaksi.

”Hallitus aikoo sinulle ehdottaa, että lähdet New Yorkiin Dag Hammarskjöldin kaa.”

Kone sitten kun tavoittaa Seutulan, niin nopeasti selviää ajatus Martolan. Ulkoministerin valtiosihteeri, hienolla autolla Tuominen ajeli. Nyt se Martolaa kyyditsee yölliseen kokoukseen, häntä sinne odotettiin vastauksineen.

”Helsinki hetkisen on kaunis”, sanotaan, mitäköhän piirtyi tuolloin Suomen Martolaan.

Kaartin kasarmilla on joukko vastassa, ministerit ja Puolustusvoimain komentaja. Yleisesikunnan päällikkö ja Lehmuskin, kansliapäällikkö puolustusministerin.

Tuo joukko koko päivän on saanut pohtia, suomalaista ja parasta ehdokasta. Joka YK:n pääsihteerille kelpaisi, Hammarskjöldin sotilasneuvonantajaksi. Presidentiltäkin asiasta kysyttiin, kun parasta vaihtoehtoa selvitettiin. Koko porukka on ollut yksimielinen; Martola on tähän paras mies suomalainen.

Martola suostuu koska työnantajansakin, on suullisesti luvannut jo virkavapaankin. Puolustusministeri nouse seisomaan, ja ylpeänä päätöksen tämän julistaa.

”Ensimmäistä kertaa on näin merkittävä, posti suomalaisen kenraalin tehtävänä.”

Niin sähke lähtee siitä samalla Valtoihin, Tuominen sen sähköttää oikeuksin painavin.

Hammarskjöld hyväksyy myös Martolan, ja käskee pian tulla luokse YK:n päämajan. Viikko myöhemmin hän on jo New Yorkissa, East riverille antavassa työhuoneessa.

YK-talon ylin kerros, kun on kokonaan, pääsihteerin, mi kuuntelee neuvon antajiaan. New York Times myös jutun tekee Martolan, levikki tavoittaa kahden ja puolen miljoonan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

YK:n tehtävä on yksiselitteinen, joukot väliin Egyptin ja israelilaisten. Suezin kriisiä, kun siellä ratkotaan, suomalaiseen osaamiseen jälleen luotetaan. Israel kun Suezilta vetäytyy, niin tämä samppanjaan New Yorkissa on syy. Martola kymmeneen kuukauteen onnistuu, siinä missä onnistu ei kukaan muu.

Hammarskjöld pyytääkin häntä jatkamaan, mutta pyyntö tehoa ei enää Martolaan.

Hän palaa töihin pariin suomalaisen paperin, mutta vielä nähdään jälkinäytös tämän kenraalin.

Vuonna kuuskytkuus Kyprokselle tarvitaan, suomalaista kenraalia jälleen rauhaa turvaaman. Suomi ajattelee, nyt on aika nuoremman, mutta YK tehtävään haluaa Martolan.

Viikon päästä jälleen hän New Yorkissa on, hän siellä taas on luona vanhan oman toimiston. Seitkyt vuotta mittariin New Yorkissa tuli, sen kunniaks Pääsihteeri aamiaisen tarjosi.

Niin kutsui nyt Kypros Martolaa, hän viittätuhatta miestä, kun siellä komentaa. Itsenäisyyspäivään laki tarvitaan, että Martolalle leijona saadaan kauluslaattaan.

Kyproksen komennus sujui hyvin niin, osaa otettiin vain muutamiin välikohtauksiin.

Kun seitkytkolme mittarissa on kenraalin, niin Martola kokee; nyt aika on jo reservin.

Seuraa jäähyväiset Kreikan presidentin, kuin myös turkkilaisen tuon vastapelurin.

Sotilasura päättyy paraatiin, Kyproksella, miehen, johon aina luotettiin,

Jalkaväen kenraaliksi viel ylentyy, ei mikään ihme, huikee ura on jo yksin syy.

Ei toista ole, eikä tule kaltaista Martolan, mi ennen tunsin huonosti, sen nyt ma tunnustan.

Nyt jossittelun aika minut valtaa hetkeksi, on rivit nämä muuttunut melkoiseks retkeksi.

Entä jos jääkärit eivät ois koskaan lähteneet, oisko Suomen kahleet koskaan lain auenneet?

Entä jos silloin tuo lääkäri Palmeni, ei oiskaan onnistunut, oisko Suomi ees Suomi?

Jos punalentäjän luodit olis osuneet, virtaisko Suomessa nyt täysin toisenlaiset veet?

Entä jos suomalaisia ei edestä ois johdettu, olisko koskaan Siiranmäestä edes puhuttu?

Entä jos kielitaitoa ei olis hankittu, olisiko kuninkaita koskaan lainkaan tavattu?

Jos Ranskan sotataitoa ei olis opittu, olisko ilman sotataitoa vanja torjuttu?

Jos sota olis jatkunut viel monta kuukautta, olisiko ollut lain tulevaisuutta?

Sitä jossa YK sai myös Martolan, oliko hänellä vain taidot kriisin ratkaisijan?

Suez ja Kypros jatkoa on Martolan, kriisinhallinnan paikkoja Tali-Ihantalan.

Kun Martola ratkoo ensin kotimaisen kohtalon, niin sitten kansainvälisen roolin aika on. Ja nyt on aika minunkin, on aika kiitosten. Sen Martolalle teen, mä lakin päästä ottaen.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

131. JUUSTO-ÖSSIN POIKA

Sukunimi on Sveitsistä, maasta käkikellojen; isä sieltä Suomeen muutti, valloitti Tohmajärven, jonne juustomeijerin hän aikoinansa perusti. Onhan sieltä noita, katri-helenoita ja yksi Lennart Oeschikin.

Lastenkirjallisuudessa kuvattu tarina on sen, Mökön sekä Lurun ja muun perheen tuon Kiljusen. Luru tunnetaan myös, kun kenraali on työs, oli päivin, oli myös Karjalan yös’ kun taisteltiin, uskottiin ja silloin paljon toivottiin.

Tämä mies oli nimeltään Karl Lennart Oesch, hän oli se mies, joka kerran Suomen pelasti. Kiitoksena tästä oli tuomio tuo vankeuteen, kuinka kaikki kävi, miten kaikki mäni, siitä nyt ma kertoilen.

Sortavalan lyseosta, Karjalaiseen osakuntaan, luonnontieteet kyllä tarttui; silti Saksaan hän matkustaa.

Joukos ensimmäisten, vapaaehtoisten, oli Karl Lennart Oesch jääkärien, värväydyttiin, Lokcstedtiin, sitten matkustettiin.

Ensimmäinen maailmansota vaihtui hällä Nurmekseen, etappiaseman johtaja palaa Saksaan uudelleen.

Kurssit ja koulutukset Saksassa hän käy; tuleva epävarma, kuinkahan käy karma, kun ei sitä vielä näy.

Sotilasvalan armeijassa, vannoo Saksassa sitten hän, pääjoukossa jääkärien, Suomeen nähdään lähtevän.

Kapteeni Lennartti, joukkoja komensi, Rautuun jo tuolloin joukkoineen hyökkäsi. Niinpä sen, Kannaksen, tuntee mies Tohmajärven.

Vapaussodan jälkeen Oesch saa sotaväen järjestää, Vuoristoprikaati Suomeen silloin kun määritetään.

Yleisesikunta, kadis ja rykmentti Viipurin, nautti silloin nuista, Oeschin palveluista ja niitä vielä tarvittiin.

Haki Ranskasta sodan opit, siellä suoritti tutkinnon, elokuussa kakskytkuusi Lennart eversti jo on. Paikan sai johtajan, tuon Sotakorkean, ja sitten ensimmäisen divisioonan. Ja tietenkin, sai napitkin, hän kenraalimajurin.

Mäntsälän kapinan aikaan ministerin pestin saa, apulaissisäministerinä kaksitoista päivää vaan.

Sotaväen päällikön sijaisuuksia myös on, Oeschin suunnitelma, sodan ajatelma, takas liikekannallepanon.

Talvisodan sytyttyä, Lennart Marskin käsi on, kun on taas ottanut haltuun Yleisesikunnan komennon. Rintamallakin saa, Suomea puolustaa, kun Wallenius hetkes erotetaan.

Niin pysäyttää, vanjat tää; mies mi Kannaksen tietää.

Välirauhan ajan johtaa toista armeijakuntaa, jatkosodan hyökkäysvaiheen neljättä hän komentaa.

Karjalan Armeija tottelee asemasodassa, nimi ryhmä Aunuksen on, jäljiltä taistelon, jotain kun on luvassa.

Kesäkuussa nelkytneljä linnut laula ei lauluaan, ei myöskään Kannaksella; sen Lennart Oesch huomata saa. Suurhyökkäys alkaa ja juoksujalkaa, sotilaat pelkää, toiset soitella saa, niin Airokin, Lennartin, tavoittaa niin viimeinkin.

Äänislinnassa, kun vastaa kenraali, johon luotetaan, saa käskyn lähtee Kannakselle asioita korjaamaan.

”Siellä kun on juuri nyt kaikki päin helvettiä, etsi Laatikainen, korjaa sodan laineet, edulliseks tietenkin.

”Kaikki joukot ovat käytössä”, ja näin matkustaa Lennart yös, korjaamaan sodan suuntaa, hän valtiolla, kun on työs.

Luoton saa hän kovan, itsensä Marsalkan, sekä mandaatin koko Suomen kansan, lataavan, aseen oman, pistoolin varmistavan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

”Minua ei ole, jos mä tässä epäonnistun,” kuullaan itsellensä sanomana Lennartin silloin kun, matka alkaa sinne, missä veri kohta punnitaan; sankartarun alku, on siihen pitkä polku kuljettuna, kuultuna.

Lennart onnistuu pyynnön mukaan, vaikka menetetään Viipuri. ”Luopumista taisteluitta”, perusteli ykkösritari. Linjat kuntoon hän saa, vanjat kun torjutaan; Vuosalmeen ja Tali-Ihantalaan. Palataan, ne mainitaan, kun sodasta näin puhutaan.

Mannerheim-ristin saa näytöistänsä Lennartti, Marsalkka sen jo parin viikon jälkeen, kun myönsi. Näin vain päästiin tilanteeseen, jossa rauha solmitaan. Kiitos Lennartille, Suomen kenraalille, itsenäisyys kun varmistetaan.

Välirauha solmiminen Suomeen toi kyllä rauhan, Oeschin silmissä kuitenkin, on vaikutelma anarkian. Suomi teki sen, heimoveljien, Suomen puolesta nyt taistelleiden, annettiin, luovutettiin, heidät näin ignorattiin.

Lappeenrannan jäähyväiset Lennart tahtoi kokea, hän tässä suhteessa asialle oli sokea. Adolf Ehrnrooth varoitteli, mutta Lennart rohkea, piti oman päänsä, kiitti elämäänsä, Adolfin tukemana.

Puna-armeijan pysäyttäjä kenraali kaksinkertainen, sodan jälkeen järkyttävä on kohtalo ihmisen. Nyt ajojahdista, vallan mahdista, Lennart Oeschkin silloin saa nauttia.

Syytöksen ja vankeuden, siinä samalla kokien.

Asekätköt pontimena vaatijana Kekkonen; ei presidentti, vaan oikeusministeri sen aikainen.

Sotavankiasiasta Oesch sitten syytteen saa, itsensä irtisanoo, ero myönnetään, kun anoo, alkaa piina melkoinen.

Lennart paeta nyt aikoi, kuten teki moni upseeri, Ruotsin matkalla haaksirikko häntä kuitenkin kohtasi.

Viranomaisten luo, Lennart menee ja nuo, olosuhteet tunnelman ankeaks luo, pidätettiin, syytettiin ja sitten lopulta vangittiin.

Sotaylioikeus Lennartille on niin armoton, sotavankien kuolema, hänen syytänsä nyt on. Kahdentoista vuoden kuritushuonetuomion saa. Korkein oikeus siitä vuosia saa viedä, kolme vuotta loppu on.

Isänmaan kiitos pelastajalleen, lopulta vankeus vähenee. Virattoman kenraalin perheen ahdinko syvenee. Eläkettä ei saa, rahaa ei ollenkaan, juuri perheellä ole, ei Lennartillakaan. Kunnes sen sopimuksen Pariisin rauha allekirjoittaen.

Tarvittiin myös päätös siihen korkeimman oikeuden, sekä valvontakomission maasta poistuminen, että puolustusministeriö vihdoin uskaltaa. maksaa eläkettä ilman pidäkettä, sen vanjan pysäyttäjä saa.

Vaikka virallinen Suomi Oechin tahtoikin unohtaa, niin kenraalipa vielä jatkoikin palvelustaan.

Henkisen maanpuolustuksen perustajakin hän on, hän kertoi luennoiden, kirjoihin tarinoiden, hetkistä Suomen kohtalon.

Kansa taisteli lehti, hänen luomuksensa on, kuin myös painettu kirja tuo Suomen kohtalon, ratkaisu Kannaksella suurhyökkäyksen kesällä. Sen teki Lennart Oesch, joka ei tössi, edes kynä kädessä.

On aika tuo kullannut muistot, nyt ääneen puhuttava jo on. On Suomen puheessa nyt toiset luistot, mut aika on kuin tuon kohtalon. Oesch elääkin viel, siellä Oeschintiel Tohmajärven etuvartios lie. Pohtien ja miettien, mikä päätös on suomalainen.

Kuulutanko Eurooppaan ja ollaan itsenäisiä, puolustaudutaanko yksin ja ollaan itsepäisiä?

Kenraalin hymyilevän nään, kun katson suuntaan idän, ei kukaan yksin voeta, sanoo juusto-össin poeka, yhteistyötä tarvitaan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Svenska samskolan i Karleby lie se kimmoke ja juurisyy; miks Carl-Birgerkin sivistyy, näin Helsingissä. Gamlakarlebyn kasvatti, kun tietoa niin janosi, mut sota silloin varjosti myös opetusta.

Mies tämä jo kolkyt luvulla, ehti varusmiehenä palvella; oli Kokkolan suojeluskunnassa, Carl-Birger Kvikant. Kun kandidaattina valmistuu, silloin Uleåborg kutsuu, Talvisodan Summa ja Vammelsuu, vie opettajan.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, opettaja ruotsinkielinen Carl-Birger Kvikant.

Raskas Patteristo tykkeineen, Vaasasta lähti liikenteeseen; Suomea nyt puolustaakseen, suunnassa idän. Alku patteriupseerina ja sitten joukon johtajana, näin selvisi Talvisodasta Carl-Birger Kvikant.

Neljäkymmentä syksyllä opettaa; äidinkieltä taas ja historiaa, lukuvuosi tuskin kuluukaan, kun jälleen mennään. Jatkosota Raatteen tien varressa, taas Siilasvuon komennossa, kunnes ollaan Uhtualla kaivautumassa.

Niin siellä koitti; asemasota liikkeen voitti, ja arjen yksitoikkoisuus niin kyllästytti.

Rynnäkkötykkipataljoonaan vapaaehtoisia haetaan, sinne myös Kvikant ilmoittaa, käytettävyyden. Näin saa siirron toivotun ja nyt on hällä homma kun, siirtyy joukkoon Laguksen ja laatatkin vaihtuu.

Tykistön punalaatoista on nyt hänen luovuttava, uusi väri laatan musta; tuo panssareiden. Ensimmäisen komppanian; hän ottaa paikan johtajan, siellä luona Äänislinnan, päivä helmikuinen.

Rynnäkkötykki, vaunualustalla lykki, näin nyt Carl-Birgerkin, vaunu hänen hytti.

Suomalais-venäläinen, vaunu, BeeTee-neljäkakkonen, ei vaunu ollut kummoinen, ei siis hurraamista. Silti sillä taisteltiin, 100 bunkkeria tuhottiin, jo kesällä, kun ammuttiin, vuonna nelkytkolme.

Tilanne muuttui parempaan ja toivottuun suuntaan, kun Sturmit Saksasta saadaan, auttamaan meitä. Kolmeakymmentä vaunua ja toinen melkein mokoma, oli Saksan saldona, kun avusti heitä.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, johtaja rynnäkkötykkien, Carl-Birger Kvikant.

Kun koitti aika kesäkuun, siirryttiin Raskaanharjuun, valmistauduttiin taisteluun, mikä tulee vastaan. Niin alkoi suurhyökkäys sitten, oli aika rynnäkkötykkien, ja Puromankin miehien, suojata maataan.

Kvikantin komppania sai käskyn Leppästä tukea, Kuuterselän maastossa, kun JiiPee neljä hyökkää. Hyökkäys varsin verinen, on tämä suomalaisien, päätepiste tuhansien; on venäläisten.

Sturmit tuhoaa, tykkejä hyökkäysvaunuja, ne pesäkkeetkin tuhoaa; Kuuterselän.

Oli kolme ritaria ja myöskin Laguksen poika, siellä nyt asialla; Albert Puroman. Reilusta tuhannesta miehestä, enää taistelussa jäljellä, reilut neljäsataa henkeä; oli suomalaista.

Kuuterselän peruja panssariprikaatin komentaja, kirjoittaa perusteluja nyt Kvikantista. Ampuen ja päälle ajaen, tarmokkaasti näin tuhoten, toimi johtaja suomalainen; Carl-Birger Kvikant.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, johtaja rynnäkkötykkien, Carl-Birger Kvikant.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Ei koskaan saanut ristiä, ei nähnyt edes esitystä, kun seuraavana päivänä jäi kaikki kesken. Kvikant oli Perkjärvellä, antamassa silloin käskyä, ottaa haltuun seuraava nyppylä ja tuhota vaunut.

Silloin käskyn saanut Peltonen; teki työtä niin kuin käskien, lähti vaunut siitä hyökäten, käskettyyn suuntaan.

Silloin vaunun ajaja huomasi, että päällikkö maassa makasi, väisti ja telat vierestä kulki; päällikön päästä.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, määränpäässä silloin kohtasi, Carl-Birger Kvikant.

Niin kenttäsairaala Viipurin, otti vielä vastaan Kvikantin, Urhon päivä oli viimeisin, tuon opettajan. Tohtori se sanoi niin; oppiarvo jää kandidaattiin, väitöskirjakin kun tuhottiin; pommituksessa.

Nyt poissa on tekijäkin, puoliso Clary Granqvistin, isä kahden pienen lapsenkin, Carl-Birger Kvikant. Tarinan tämän taas kiitoksin, päätän, samalla toivoisin; että rauha palaisi pikimmin, taas Eurooppaamme.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, päällikkö rynnäkkötykkien, Carl-Birger Kvikant.

Rynnäkkötykki saa ammustäydennystä. Viipurin pohjoispuoli 2.7.1944.