133. SÄRKYNYT RITARI

Päivölän poika Olli lähti Toijalaan palvelukseen, tutustumaan suomalaiseen tykistön koulutukseen. Kesäkuussa kotiutettiin vuonna neljäkymmentä, toi kutsun kesä seuraava; mitähän on edessä?

Upseerikoulu Niinisalon Ollin sai riveihinsä, tuolle koulutukselle rintamalla oli kysyntä. Päämaja antoi käskyn perustaa rynnäkkötykkien; pataljoona, Olli upseereista ensimmäinen vapaaehtoinen

Suomalais-venäläisillä alkuun harjoiteltiin, sitten tykit vaihtuivatkin jo Saksan Sturmiin. Ollikin sai silloin ihan oman joukkueen, sen kanssa valmis on taisteluun viimeiseen.

Keväällä nelkytneljä tykit siirtyi Enson lähelle, kesäkuussa matka jatkuikin jo Perkjärvelle. Suurhyökkäyksen alettua tilanne silloin paheni, Lagus rynnäkkötykit nuo Kuuterselkään määräsi.

Niin siellä Olli Aulanko myös vaunuansa tarkasti, pian olis hyökkäyksen määrittävä H-hetki.

Hän miehistönsä silmäili siinä vaunun ohessa, luotto oli korkea nyt luutnantilla.

Niin tykit alkoi jauhaa, nyt vastustajaa, Olli miehet käskee vaunuun, omaan nousemaan. Hän sanoo miehilleen ennen kuin vaunu liikahtaa, ”kumpiko väistyy, se nyt katsotaan.”

Eteenpäin kävi komento, oli Ollin vaunu toisena, kärkivaunu Sartion, nuoren Laguksen ajama. Kakskytkolme viisitoista, kellon aika muistetaan, kun Kuuterselässä näin panssareilla taistellaan.

”Sekaan vain, täysi kaasu”, oli ohje, jolla edettiin, Sartion johdolla viisi vaunua pian tuhottiin. Sartio osuman sai, näin Aulanko jatkoi kärkenä, he vilaukselta näkivät väistävää rynnäkkötykkiä.

Tää vaunu piilotteli ja meni metsän suojaan, se pettymyksen loi ampuja Juomojaan. Olli tilanteen noista tykeistä päätteli, joita vihollinen porrasti.

Juomoja kerkes tykit ottaa siinä hän jo maalikseen, kunnes Olli käskee häntä ja kovaa karjaisee: ”Älä helvetti vain ammu, aja heti yli eteenpäin”, näin putki ei olekaan tyhjä, kun toimitaan näin.

Metsään mennyt vaunu toivoi vastaan tyhjää putkea, nyt vain toivojalla ei ole edes onnea.

”Kaikki hanikat auki”, Olli antoi käskynsä, vaunun ajaja innolla päättikin nyt jyrätä.

Nuo kaikki peeästeetykit, silloin jyrättiin, tällä tavalla, kun laukauksia säästettiin. Sitä yhtä piiloutunutta sitten etsittiin, ja sieltä metsästä se myös äkättiin.

”Tuolla”, huusi Aulanko, sen myös huomasi Juomoja, joka vitsaillen päätti kysyä nyt Aulangolta.

”Herra luutnantti, mikä on se koordinaatti”, näin hän vaununjohtajaltaan tivasi ja irvisti.

”Perkules, ammu päin pläsiä, sehän veivaa putkeaan”, korpraali Juomoja silmää iski vaunu jo ristikollaan. Hän tiesi ehtivänsä ensin ja luotti niin taitoonsa, että oli aikaa teoria myös kerrata.

Niin osui panssarikranaatti silloin Juomojan; ampuma, mi vaunun näytti taas leimauttavan. ”No niin”, oli Aulangolta ainoa tunnustus, tuo matkaa jatkava toteamus.

Maasto alkoi vilistä nyt vihreäpukuisista, jotka Ollin vaunua koittivatkin tavoitella. Kasapanos vaunun alle oli heillä tavoite, konepistoolilla apuun oli oiva väline.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Samalla pakko porhaltaa oli taistossa eteenpäin, Kuuterselän kylän laidass kaksi Sotkaa on peräkkäin. Toinen saatiin tuhotuksi, toinen pääsi ampumaan, laukauksen tuon, joka päättyi Ollin vaunuun osumaan.

Tuo laukaus repi miehen mentävän reiän vaunuun, sirpaleet kuolettavasti osuivat Havuun. Muutkin saivat osumaa, mutta matka heil jatkui, varmasti kaikki tuo jo sattui.

Niin Olli siirtyi itse nyt Havun paikalle lataamaan, Hyytiäisen vaunu takana ajanut Sotkan tuhoaa. Samassa tuli mutkan takaa suurin vaunu hirmuinen, Ei ollut Klim Voroshilov, vaan itse Isä Aurinkoinen.

Aulanko ja Hyytiäinen ampuivat yhteislaukauksen, työn täydensi kolmannenkin vaunun johtaja Taponen. Matka jatkui, luodit viuhui sisään vaunun reiästä, tykkipatteri jäi alle, uskoen näin terästä.

Ajan ja paikan taju alkoi mennä kokonaan, kaikkialla räiskyi, näkyi vain kuolemaa. Aavemaista oli suuliekit nuo punaiset, keltaista roihua vasten loimuten.

”Paukut loppu”, ilmoitti sitten lopulta Juomoja, ja ”bensa nollassa”, tuumasi myös vaunun ajaja. Olli katsoi kelloa; normaalisti päiväksi, riittäisi sama määrä, nyt pariksi tunniksi.

Aulanko lähetti vaunun taakse hakemaan täydennystä, itse konepistoolilla tuki nyt jääkäreitä. Kuuterselän kylä oli aivan nenän edessä, vihollinen yllätetty oli nyt hämmingissä.

”Eteenpäin”, komento tuo kuului nyt jääkärien. Viimeinen isku vei jo asemiin vihollisen. Vastus vain oli liian kova, pakko on vetäytyä, auttanut ei muu; on suomalaisten pakko nöyrtyä.

Niin Olli näki taistelulähetin kaatuvan, hän koppas ruumiin selkään; tahtoi pelastettavan, Vihollisen saarto Olli mielen mustentaa, lähettiä kutsuu; ei kenenkään maa.

Toivo elpyi vielä kerran, kun hän näki vaununsa, ”luutnantti mikä tilanne”, kysyi von Troil Ollilta. Kiroillen Olli vastasi, ”ei ole siinä kehumista.” ”Antakaas karttanne, niin katsotaan porukalla.”

Samalla raskas kranaatti räjähti miesten vieressä, kapteeni von Troil kaatui, Olli oli vielä hengissä. Tajuihinsa hän tuli vasta sotasairaalassa. ”Missä ollaan, miten kävi, onko kylä hallussa?”

Näitä kyseli Olli sairasvuoteella, toisiaan katsoi lääkäri ja sairaanhoitaja. Samanlaisia on kaikki miehet Kuuterselän, Luojalle kiitos, että edes elän.

Näytöt oli annettu, ne riitti kertalaakista, Kvikantin kanssa sama päivä oli nyt myös Ollilla. Rynnäkkötykit Kuuterselän, kuin myös miehet terästä, ne tunnistaa nyt myös siitä Mannerheim-rististä.

Toivuttuaan Olli vielä jatkoi Lapin sodassa, kunnes marraskuussa olikin jo vuoro kotiutua Koulupoika koulunpenkille silloin palasi, kuin Niinisaloon ennen vanhaan Ollikin taas matkasi.

Valtiotieteet miehen vei mukanaan Helsinkiin, sieltä tuli Päivölään, astui isän jälkiin. Näkyvä merkkihenkilö Ollista tuli viimeistään, kun valitaan kansanedustajan tehtävään.

Suurennuslasin alla merkkihenkilöt nuo usein on, tämä päätti lopulta myös ritarimme kohtalon. Pimeä kylätie ja törmäys mummoon nyt paikalliseen, oli kuin palattu ois Kuuterselkään uudelleen.

Nyt vain luodit vaihtuivat nuo lehden tekstiin ikäviin, itäiset tuulet vaikuttivat uutisointiin ja ritariin. Häntä syytettiin pakenemisesta paikalta, ei hän Kuuterselässäkään voinut, siis miksi paeta.

Tää kaikki sattui liian lujaa tähän ritariin, joka itsensä hiihti ja juoksi henkihieveriin. Niin koitti sitten lähtö yhtenä päivänä, ja päättyi vielä nuori elämä.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08