134. VIIMEINEN LUKKO

Talvisotaan Kauko lähti mukaan, sinne meni JiiÄr kolmeysiin; kiväärimiehenä ja kirjurina. Ei arvaa kohtaloa kukaan, et se johtaa kahteen ristiin; noihin kahteen panssarintorjujana

Kai moni mieti, miten ois, jos olis jäänyt ampumatta, kaikki ne vaunut, joiden tuhoajana on Kauko Tuomala.

Tuomala on nyt; se on ampunut jokaisen vaunun; ne on syttynyt, tientukoksi jäänyt Heinijoen mannun. Asemis pysynyt, tykin suunnannut uudemman kerran. Eikä se aio luovuttaa halvalla vertaan.

Kun Humppilassa oli loman aikaan, hän sammutti öljyvaunua; palaneet kädet tarjosivat lomaa. Mutta Kauko ei tahdo lomailla, sanoo vain, ”rintamalla tarvitaan”, ja Noskualle aikoi hän palata. Kai moni mieti, miten ois, jos olis jäänyt palaamatta, ja loma jatkuis, ja kotiin jäänyt olis Kauko Tuomaala.

Hän oli lähtenyt, näki äiti pojan viimeisen kerran; ehkä oli pyytänyt, varjelusta myös yläkerran. Kaipa kysynyt, kuuleeko linja nyt meitä Herran. Äidin ja isän ja hengen oman pojan.

Noskuan järvikannaksella kuullaan, kuinka panssarit siel’ käynnistyy, odottelu alkaa olla lopussa. Pakko selvitä on; siellä luullaan, taistelu elämästä härmistyy. Tästä paikasta ei nyt me luovuta.

Mitä he mieti, sitä voidaan yhä vielä arvailla, tykistön iskun, jonka jälkeen toimi Kauko Tuomala.

Kolme vaunua, laukaus laukauksen jälkeen, ja ne on tulessa, Kauko keskittyy jo neljänteen, jonka takana, jalkaväkikin saapuu, nyt taistellaan, puolesta kodin ja Isänmaan.

Oli neljäs tankki pian tuless, ja sitä seuraava viides myöskin, Kauko oli päättänyt, periks ei anneta. Tässä vaiheessa vihollinen, sai tiedon, missä Kaukon tykki on; sinne tilasi ne kranaatti-iskun. Hiekka meni suuhun, silmiin, ja sitä oli joka paikassa, auringon moni näki, silloin viimeisen kerran nousevan.

Ol’ Kauko päättänyt, tässä taistellaan loppuun asti, ei paikkaa jättänyt, ampui osumia kaikkiin noihin: Kun räjähtänyt, täysosuma tulee tykkiasemaan; ja vie Kauko Tuomalan mukanaan.

Pajari kun kuuli Tuomalasta, lähti esitys rististä silloin, niiltä sijoiltaan hän sen kirjoitti. Mannerheim päivänä seuraavana rohkean ritarin nimitti, ja tieto saavutti myös Humppilan. Radiosta tuli tieto nimityksestä, ja heti kohta tuli tieto toisesta rististä.

Kauko Tuomala, näin koki ritari sankarikuoleman; vaunun tuhooja, Kauko oli ensiluokkainen, Suomen puolustaja, ratkaisi suunnan yksin taisteluiden. Hän uskon loi keskelle tuon kauheuden.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Portinhoikkaan olen tullut, tänne meidät määrättiin. Kuuterselkä taakse jäänyt on muistoihin. Me siellä silloin kamppailimme; asemat tähän koitokseen. On vapautemme meistä ja miehistämme nyt kiinni.

Kuuterselän mieleen saan, siellä oli jo tukalaa, mutta silti jotenkin vain selvittiin. Nyt jotenkin, tunteen saan, ei mikään mua pelota. Mun aika on, kun aika on mun kohtalon.

Tulee mieleen Talvisota, ihmeen kaupalla selvisin; Lemetin ja Vilajoen rintamilla taistelin. Paikka aina etulinjan, haavoittunut en kertaakaan; onni joskus kääntyy, vaikka kuinka taistelen.

Jatkosodan alussa, hyökkään Itä-Karjalassa, ja menestymme hyvin korpimaastossa. Asemasodassa tein monta operaatiota, Länsi-Syväriltä ma muistan kaiken tuon.

Pataljoonani sotapolku, vei meidät tielle Viipurin, siellä tuli voitto; paikan ja ajan.

Viivytyksen varmistimme, silta Rokkalan vallattiin. Näin aikavoitto, saatiin; Puromalle mahdollisuus.

Nuo kaksi päivää Kuuterselän, historiaan kirjoitetaan.

Vaikka murruimmekin siellä, Suomi siellä pelastui. Ilman noita kahta päivää, tilanne täysin toinen ois;

Vihma tuskin joukkojansa olis ehtinytkään tuoda.

Venäläisten läpimurto, tuo suuri Portinhoikassa, joku toivoi huilia, Joukon kanssa käskyn saan.

Hynninen istuu männyn juureen, käyn hänelle juttelemaan, arvaan tämän olevan viimeinen hetki meidän kahden.

Jouko kysyy, ”Miten kotona?”, ei tee mieleni vastata, olen väsynyt minä sotaan tosiaan.

En sitä jaksa ajatella, en kaveria masenna, kun paiskaan hälle kättä kertaan viimeiseen.

Olemme ikätovereita, miehet Savon ja Pohjanmaan, hyvin on juttuun tultu, arvostamme toisiamme.

”On nämä jälleen mottitalkoot, talkoot miesten vanhojen, kuinka kauan ne luulevat meidän jaksavan?”

”Pian kaikki kotona, olemme me sodasta,” näin Jouko sanoo siinä jutellessamme.

”Näin on”, minä myös totean; ”matka-arkun valtion tarjoaman”, sen myöskin siinä samalla mä tunnustan.

Suomalaiset panssaritorjuntamiehet tutkivat ohikulkiessaan tuhoutunutta venäläistä hyökkäysvaunua. Viipurin pohjoispuoli 30.6.1944.

”Eero, me selviämme”, sanoo Hynninen lopulta, hän paiskaa kättä minulle, samalla kertaan viimeiseen. ”Ollaan me ennenkin pahoissa paikoissa oltu”, totean. ”Lähden vielä katsomaan, että pojat saavat ruokaa.”

Täydellä vatsalla, paremmin voi taistella, he minullekin keittoa, kun tarjoovat. ”Viel täs ehtii”, tuhahdan ja heitä syömään kannustan, mun aika on jo aika lailla kortilla.

Hynninen tuo sitten käskyn, hyökkäyksestä eteenpäin, tehtävämme on linjan läpi hyökätä. Ottaa haltuun paikat sieltä, mitkä jo menetettiin, ei kai siinä mitään, lähden kärkeen hyökkäyksen.

Täysin yksin edestä, johdan tätä hyökkäystä, ja tiedän sen, tämä on minun viimeinen. Surman suuhun johdatan, mun oman pataljoonan, ja sirpaleen mä vastaanotan kärjessä.

Ei tule vastaan purolinja, tuo Talin tavoiteltuna; tulee äkkipysäys, ei etene hyökkäys tää. Minut tuodaan pois paareilla, Jouko tulee katsomaan.

”Eero”, sanoo vielä, ja lyhyesti vastaan.

”Sano niille jooko, ettei mua he enää nyt vain kanna, vaan vievät niitä, kenellä on toivoa.” Mä silmät suljen ja luovutan, nään kauniina niin Karjalan. Mun aika on, kun ikiuneen nukahdan.