136. NAHKATEHDAS

Talvisodan työnjohtajasta, kasvoi upseeri Suomen joukkoihin. Poika johtajan nahkatehtaan, piti periä paikka johtajan.

Mutta jatkosota vei mukanaan, lähti sinne vaunut torjumaan.

Oli Esko koko jatkosodan ajan, joukoissa panssarintorjunnan. Riveiss’ viidennen divisioonan, siellä Syvärin alajuoksulla; riitti Eskolle miehineen vaunuja, tykillä sai niitä tuhota.

Tuo nahkatehtaiden poika; johtaja panssarintorjunnan. Vaikka armeijakuntain voima, vastassa on tämän porukan. Tuo nahkatehtaiden poika, esimerkki rohkean johtajan; isän kenkiä koskaan ei koita, kohtalo on muuta sanoman.

Oli Esko löytänyt Kyllikkinsä, oli suunnitelmat valmiit nuorilla. Kun sota sitten loppuisi joskus, perhettä varmaan perustamaan. Samalla, kun tehdasta johdetaan, ja eletään rauhassa tämän maan.

Yhteistä onnea kesti vain vuoden, sota osoittanut ei loppuaan. Päin vastoin oli näyttänyt käyvän, Neuvostoliitto Suomea opettaa.

Ei sotaa aio se lopettaa, rintamalle lisää voimaa saa.

Silloin Neuvostoliitto, puuttui kohtaloon Kaustien, joiden avioliitto, oli vasta vuoden ikäinen.

Vähäinen rakkauden riitto, kerkesi väliin näiden nuorien, kun koitti miehen niitto, mi’ tapahtui puolesta Suomen.

Lotinapelto on nyt jätettävä, Sammatuksessa kova kovaa vastaan. Juhannusta ei päästä juhlimaan, vuorokausi, kun täysillä paahdetaan Ja lopulta vaunut sitten lasketaan, kaksikymmentäkuusi summataan.

Kun taistelu oli siinä tauonnut, lähti Esko tarkastamaan maastoa. Mukana tuleva ritari Nurmi; herrat lähtivät jo palaamaan: Kun yksi laukaus ammutaan, ja se osuu sankariin oikeaan.

Tuohon nahkatehtaiden poikaan, nahkainsinööriin isänmaan.

Kuinka laukaus voikaan, osua mieheen parempaan. Kuka hänet pois kantoikaan, no, toinen sankari saman maan.

Kuinka kohtalo voikaan, olla usein vain sattumaa.

Viikko kului Eskon kuolemasta; kenraali Tapola teki esityksen, sitä ritari Blick myös puolsi. Näin esitetään ritariks’, kuoleman jälkeen postuumiks, kaikki tietävät kuitenkin miks.

Loi joukkueeseensa huikean hengen, voimakkaan ja aktiivisen taisteluun. Koulutti alaiset panssarintorjuntaan. Kaksytkuusi vaunua, yhdessä vuorokaudessa, Eskosta puhutaan ritarina.

Tuo nahkatehtaiden poika, johtaja panssarintorjunnan. Vaikka armeijakuntain voima, vastassa on tämän porukan Tuo nahkatehtaiden poika, esimerkki rohkean johtajan isän kenkiä koskaan ei koita, kohtalo on muuta sanoman.

Kului yli viisikymmentä vuotta, kun veteraanit Sammatukseen palaavat. Löytävät siellä vaunun vielä mäeltä, ja paikalliset opastaa. Miksi mäkeä vielä kutsutaan, siellä ritarit tekivät aikoinaan tekojaan.

Vaikka vuodet ovatkin vierineet, muisto mäen jatkaa eloaan. Tuohon mäkeen nyt tämä tarina kirjoitetaan. Tarina Esko Kaustista, Ritarimäen sankarista, Mannerheim-ristin ritarista.

Hän on yksi ritareista, ritareista, panssarintorjunnan. Yksi maamme sankareista, isänmaan takuumiehistä sodan. Tuo nahkatehtaiden poika, poika Suomen ja Hämeenlinnan, nahkatehtaiden poika, maksoi myös kalliin hinnan.

Tuo nahkatehtaiden poika, johtaja panssarintorjunnan.

Vaikka armeijakuntain voima, vastassa on tämän porukan

Tuo nahkatehtaiden poika, esimerkki rohkean johtajan; isän kenkiä koskaan ei koita, kohtalo on muuta sanoman.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Nuorena jo Eino oppi sukset jalkaan laittamaan, myöhemmin ne sukset oli suomalaisen sotilaan. Siniristin puolesta maatamme edustaa. Partiohiihtäjämme on Eino Kuvaja, mitalisti tuosta näytöslajista.

Sankt Moritz, Zakopane, Garmisch-Partenkircheni, Einon johdolla Suomelle mitalia merkitsi. Oli joukko savolainen ja yksi mies Kainuusta, jotka piti Suomen värit yllä, samat miehet lumipuvut yllä.

Voimaa ja sitkeyttä hiihtäjän nyt tarvittiin, kun Terentilässä ja Kirvesmäessä taisteltiin. Talvisodan polttopiste, Taipaleessa kun on. Hän ei anna periks siellä yhtään, asemissa kun pitäydytään.

Kuvajasta kertoo aikalaiset samaa tarinaa, hän tuli tunnetuksi laajasta huumoristaan. ”Mitä tiukempi ol’ paikka, sitä rauhallisemmin”, johti joukkojansa Eino Kuvaja, hiljallensa, saattoi Eino laulella.

Eino oikeudenmukainen oli ja empaattinen, pidetty komentaja täysin teräshermoinen.

Kunto Einon oli rautaa, mieli oli terästä. Tämä häntä auttoi vaikeuksissa, miehet luottivat myös ongelmissa.

Jatkosodan alkuun syvällä siel’ Tyrjän takana, hällä vihollisen patteristo vallattuna.

Hän osallistui taistoon, syntyi motti valtava. Hän eestä johti joukkojansa, joukot häntä piti ukkonansa.

Majuri Kuvaja oli pelkäämätön soturi, ei kuolemaa kaihtanut lain tämä sankari. Siiranmäen maininnassa, häntä ei voi unohtaa. Hän ei ollut siellä silloin yksin, miehet sai paikoillaan pidetyksi.

Hartosten kylässä pataljoona saa vieraita, niitä on kaksi ja kooltaan ovat divisioonia. Järky ei nyt puolustus, pakko on taistella. He eivät taivu Hartosessa, Siiranmäki oottaa palatessa.

Neljä vuorokautta Eino Siiranmäessä taisteli, verekset voimat sinne vastustaja vaihteli. Silti ei se auta, tarjolla vain kuolemaa. Siellä moni kuoli siihen aikaan, viisi vanjaa suomalaista vastaan.

Näin Eino miehinensä Siiranmäkee puolustaa, yli viistuhatta kaatunutta siel’ lasketaan. Paikka pysyi hallussa, ei vanja sitä saa. Miehet taistelivat rohkeasti, taitavasti ja uhrautuvasti.

Suomalaiset vetäytyivät sitten Siiranmäestä, uusi paikka asemaan oli Äyräpäässä. Selkä vasten Vuoksea, vaikea on taistella. Siellä moni hukkui, muttei Eino, hällä oli selviytymiskeino.

Miesten hermot olivat nyt todella koetuksella, Eino kaikin keinoin koossa koitti pitää joukkonsa. Puolitoista viikkoa onnistui ja haavoittui. Muttei Einon aika ollut vielä, sai kehoon sirpaleita siellä.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Kun päättyi taistelu ja Eino joutui sairaalaan, se oli sama päivä, jolloin hänet palkitaan. Tuli rintaan Marskin risti, ristin korkein sotaväen. Hän sai ristin tuolloin ansioista, ei ole Einon kaltaista toista.

Martolan esityksestä, jos jotain esiin nostetaan, huumorin sävyttämä suhde alaisiin mainitaan. Samoin kestokyky, fyysinen ja henkinen. Ne ovat valtit majuri Kuvajan, ne ovat kulmakivet myös murtajan.

Sotavuosien jälkeen jatkui vielä palvelus, niin kuin myöskin mestarihiihtäjällä harrastus. Luonnon ystävänä, Eino myöskin tunnettiin. Kalastus oli Einon intohimo, kohtaloksi koitui intohimo.

Sotakaveri mukana on kohtalonhetkellä, kumpaisenkin viimeisellä kalastusretkellä. Ei jää nyt heitä kestänytkään, vajoavat syvyyteen. Näin he kuolivat ensijäiden aikaan, kiitos siitä mitä saivat herrat aikaan.

Mökkirantaan kanssa sotakaverin, upposi rohkea ritari, jälkeen Siiranmäen. Ei luodit sankareita tavoita, he ovat vihdoinkin vapaita, kiitos Suomen kansan.

2 D:n

Eero oli nuori kirvesmies; sahalla oli töissä, Putikko oli hänen kotina, siellä rintamalla sotiva Eero asui ain. Oli nuori vielä sotaan; vuonna nelkytkolme kelpasi, ja hyvin poika taisteli, näin sanoi Ehnroothin.

Siiranmäen taistelussa, teki sankaritekojansa, oli panssarikauhussa, voima, ampui vaunujansa.

Eero oli varusmiehenä, piti kasarmit nuo jättää, kun käsky kävi mennä Viipuriin; ja jalkaväkirykmenttiin nelkytyhdeksän.

”Siellä tykit oli vanhoi, sellaisia museokamppeita, joilla saattoi kokeilla, ohueen panssariin.”

Jo asemasodassa Eero näytti taitonsa. näyttöjä antamassa, hankkimassa kannuksensa.

Eero määrättiin koulutukseen, perusteet siellä annettiin; jostakin peltiputkesta, jolla vaunuja voi tuhota, näin siellä kerrottiin. Eero oli ainut sotamies, muut olivat johtajia, se kertoi jotain Eerosta, joka koulutuksen sai.

Ase oli Saksasta, putki tartti kantajansa, oliko se raskasta, ei, ilman kranaattiansa.

Putki sillon Kauhuks nimettiin, ei sillä vielä saanut, Eero silloin siellä ampua, sai sivusta vain seurata ohilaukausta. Sitten koitti uusi aika, oli rintamalle mentävä, Käskynä niin lentävä, suurhyökkäys oli vain.

Ei ollut asettakaan, antaa silloin Eeron käyttöön, Kannaksen ainootakaan, ennen Kauttulan tehtävän täyttöö.

Ase ainoa löytää Eerokin, ollaan Siiramäessä; nyt Ehrnoothilla johdossa, vaunuja on lohkossa, siis niitä tuhoomaan.

Siellä vastaan tuli vänskä, sanoi, ”menkää pojat kiireellä siellä on hätä käsillä, nyt teitä tarvitaan.”

Niin lähti miehet kanssa kauhun, etulinjaan suunnaten, läpi ryskeen, läpi sauhun, taistelussa suunnistaen.

Nyt Eero oli toivo ainoa. Kohta oltiin siellä, missä vaunut möyrys kohteena. Nyt on jo aika toimia, myöskin kauhulla. Ensimmäinen laukaus Eerolla yli pyyhälsi, mutta sitten osuikin, vaunuun ensimmäiseen.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Voi sitä riemun hetkee, kun savus vaunu ensimmäinen, tunnelma hetken keppee, mutta oottaa jo vaunu toinen.

Näin piikki oli auki Eerolla. Vuorokausi vaihtui, oli tilillä kuusi vaunua, ja Siiranmäen puolustaja yhä paikoillaan. Sitten kävi käsky, Siiranmäestä on vetäydyttävä, muu tilanne hälyttävä, kun siihen pakottaa.

Olisi varmastikin tehnyt Eero tuhojansa, ottanut vielä tikin, ampumalla kauhullansa.

Pasurinkankaall’ vielä niin. Tuli yksi vaunu, Eeron piikkiin tuhottuna, selässä jo sirpaleita, myöskin Eerolla. Jiiäspee ei kutsu, haluaa hän yhä taistella, kunnes keskitys seuraava Äyräpään pakottaa.

Niin sotasairaalassa, kuulee Eero teoistansa, on risti rinnassansa, sen kuulee myöskin Suomen kansa.

Varkauden sotasairaala. Siellä Eero oli, kuunteli radiosta, että Suomen Marsalkka tuon ristin myönsi niin. ”Vaikee oli uskoo, tämä onko totta ollenkaan, että minä nyt sen ristin saan”, näin Eero aatteli.

Niin uskoa ja toivoa Eero oli tarvinnutkin; tuhotessaan vaunuja ja olihan siellä toisetkin.

Eero oli nuorin kaikista. Ei ollut vielä edes sitä toistakymmentä, mutta hän jo mieheltä, tuolloin vaikutti. Sai Marskin kantaa hautaan, sai kalastaa Putikolla, sai vapaassa maassa olla ritari Seppänen.

Siiranmäen Seppäsestä tarinoita kerrottakoon, ja jos ne ei aikaa kestä, ne aika ajoin kerrattakoon.

On Suomen sodat täynnä tarinoita, tarinoissa on paljon niitä joita, pitäisi huomioida vielä nytkin, tässä yksi, tule mukaan nousee kytkin.

Hän syntyi Tukholmassa, oli hän hyväs jamassa, vaikkei ollut vanhempia, ei se haittaa Ekholmia. Hyväs kodis elämätä, ei hän elämättä jätä, tää on pohjana kasvulle, myöhemmälle taistelulle.

Suomessa varusmiespalveluksen suoritti, sen jälkeen oli viestiaselajissa vänrikki.

Aika pian käsky kävi myöskin rintamalle, tässä tulee mies, mi näyttää merkit taivahalle.

Ei innostu hän viestiyhteyksistä, pian mies löytyykin väijyksistä. Ei ystävyyttä vanjan kanssa solmi, tää mies on Gregorius Ekholmi. Esimerkin voiman aina näyttää, oman paikan sekä toistenkin täyttää. On yksi hurjimmista, ellei hurjin, kohtalo on vanjalla aina kurjin.

Kerran Summan länsipuoli, siellä suomalaisten huoli, eteenpäin ei päästä siitä, kun ei voima meillä riitä. Vapaaehtoisia, Saarista ja Ekholmia; tarvinnut ei houkutella, miehet kuumia kuin hella. Kahdestaan he lähtee katsomaan nyt mitä voidaan, tulokset nuo sitten palatessa referoidaan. Niin ojan pohjaa pitkin ryöminen alkaa, nyt edetä ei siis ihan juoksujalkaa.

Siellä ojassa myös neuvotellaan, ”jatketaanko vai joulua odotellaan.”

Saarinen lupaa tukensa antaa, kun Ekholm konepistoolia kantaa. Ekholm kurkistaa aidan rakoon, nyt ei tilannetta pääse pakoon. Katsoo hän suoraan miestä venäläistä, aseen takaa ei tämäkään väistä.

On Ekholm nopeampi, hänen sarja napakampi, toimi myös hälytyksenä, nyt jo venäläisenä. Ja taisteluhautaan meni, luotti omaan rautaan, vyörytti joka kulman asenteella miehen julman. Suomalaisetkin nyt jo asemissaan herää, Gregorius huuteleekin sarjojensa perään. ”Älkää hermoilko ei kaartindivisioonasta, kyse ole vaan, suomalaisesta sotilaasta.”

Eteen tuli myöskin upseereita, sai niistä Ekholm painikavereita. Naissotilaat ampuu ympärillä, muistot mieleen tulee vänrikillä.

Tilanne on aika kimurantti, varmaa on, et henki on nyt pantti. Lopulta on vain voittajia, nyt saammekin kiittää Ekholmia.

Edellinen siis riitti, oli vanjalle se niitti, jätti siinä asemansa avasi näin sivustansa. Niin suomalaiset näytti, kun kiilana sen täytti, että ei tyhjiöitä, ei ole tähtivöitä. Yksi suomalainen tässä vastas monta vanjaa, tunteet piti kurissa, kun katsoi vanjan anjaa. Erikoinen mies oli tämä vänrikki, Gregorius Ekholm oli esimerkki.

Sota jatkui, niin myöskin matka, mielessä ei käynyt silloin hällä hatka. Gregorius jaksoi painaa, ajatellen ”elämä on vain lainaa.” Vanhoihin asemiinsa vanja tahtoi, mutta minkäs vastarinnalle se mahtoi. Tämä todistettiin Krivillä, jälleen hyvin tutuilla nimillä.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Ekholmi pantiin kärkeen operaation niin tärkeen, sinne lähti jääkäreineen, viholliseen törmänneiden kanssa ja päätti kiertää, sekös vanjaa sitten hiertää, koukkaus melkein onnistuikin, piiska kun siellä ampuikin.

Niin tykki kääntyi huomatun Ekholmin miesten suuntaan, tämä saattaa taistelun kulkua nyt muuntaa.

Muut Gregorius oli siitä aivan toista mieltä, jä näin hän näytti vanjalle taaskin pitkää kieltä.

Ottaa heiltä haltuun tämä tykin, pian on herra sen jo kääntänytkin. Pohtii, kuinka tällä lähtee oikein laukaus, ja jo melkein lähtikin tulenavaus.

Omat ampuu avustajan siitä, ei Ekholm tästä ampujia kiitä. Paine alkaa olla aikamoinen, ja tykki on ampumakuntoinen.

Sai panoksen hän sissään, ei liipaisinta missään, joutuu opiskelijaksi; ennen kuin ampujaksi. Etsii liipaisinta ja aseen peräpinta, osuu häntä sitten lonkkaan, takatuuppaus melkein kolkkaa. Mutta kranaatti saa vihollisen kauhun valtaan, ja ne löytävätkin pian sitten jalat altaan.

Tähtäimen löydyttyä, löytyy myöskin jyvä, ja vanjalle sanotaan, ”poistutteko, olkaa hyvä.”

Konekivääripesäkettä, ei enää ole, Gregorius ai että. Täysosuman hän ampui sinne, pesäkkeestä tuli ruotsiksi nyt minne. Luovuttaa aseen hän kokeneemmille, lähtee itse eteenpäin johtaville, urille kärkeen hyökkäävän joukon, saaden vielä kokea yhden loukon.

Syöksyy nyt häntä kohti, eversti mi varmaan pohti, että miten käypi tässä, sotilaan elämässä.

Kurkuss’ on Gregoriuksen, nyt murtanut hän hiuksen, viimeisenä työnä, vaikkei vielä sitä myönnä. Everstin kanssa Ekholm käyttää hyväks kokemusta, tuosta edellisestä painiottelusta.

Eversti häviää, sankarina Ekholm jatkaa, tasoittaen näin tietä Marskin ritarin matkaan.

Ei maineteot pysähtynyt tänne, oli hänen perspektiivi; pitkä jänne. Suurhyökkäyksessä niitä nähdään vielä; kuinka vaunut oikein pysäytetään siellä. Muistissa venereissut, lipun nouto, oli mies poikkeuksellinen ja outo.

Ei kuoleman koura tavoitellut, sen verran oli hänkin hurjastellut.

Ritariesitystä, tehtyä täydennystä; seurasi itse risti, sen Gregorius pisti. Rintaan kuten muutkin, näin tukki vanjan suutkin, sai kunnioitusta, mies nautti luottamusta. Vaunuja hän tuhosi asemien eteen, ja vankeja otti paljon miehistöineen. Keskeisin lääke oli hän joukon moraalille, eikä altistanut panssaripsykoosille.

Hällä itseluottamusta taisi olla, rohkeutta puserossa kunnolla. Aina valmis oli taisteluihin, itseensä luotti, jos ei muihin. Erikoisen persoonan leima, oli lisä, eikä ollut rasitteina; murheet siviilissä ei painanut, siksi konepistoolinkin on lainannut.

Aurinko nousee jo Karjalan takaa, kiitos Ekholmin joka voimansa jakaa. Itsestään kaiken jättää hän rintamalle, varmasti välillä katsahtaen taivahalle.

Jo tuttu ei Gregorius ollut, niin toivottavasti on tutuks tullut. Nimetön varmasti oli ennen, nyt muistat hänet tullen sekä mennen. Jos lapset sulta tästä joskus kysyy; niin itsenäisyys on se mikä pysyy. Se itsestään selvä ei ole ollut, tämä selväks toivottavasti on tullut.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Tässä tukikohdassa on paljon vainajia, vartiomiehiä hiljentyneitä. Taas luodin osuma ja uusi kuolema, kohtaa taas yhden uuden kerran meitä. Katso ei tätä Kiiveri, kaverin kuolemaa. Kustiin, ystävään Einon osui tää, laukaus tämänkertainen, se viiltää. Kesken venttipeli kaverusten jää, se koskettaa, kun ei oo ystävää.

Siinä vartiossa, Eino päättää kokeilla, mitä tapahtuu, kun nostaa kypäränsä.

Niin kepin nokassa, kypärä on kuvana, ja saman tien sarja tekee reiät siihen.

Ei konetuliasetta voi näin nyt kohdistaa.

Niin hän päättää lähtee vierailemaan, keskellä päivää nyt naapurin luo.

Ja niin ylittää hän ei kenenkään maan, hän päättänyt jo on lopettaa tuon.

Kun vaihtuu vartio, niin puhuu Eino, ”että taidanpa mennä käväisemään.”

”Pirujako haastelet, sinäkin hulluksiko olet tullut ja alkanut höperehtimään?”

”Ei vaan tosissani olen”, vastaa Kiiveri. ”Niin, älä puhu muille mitään jooko, että olen lähtenyt kyläilemään.”

Ja niin, Eino katoaa heinikkoon, vartiomies se pudistaa päätään.

Mätäs kerrallaan, Eino tekee matkaa, ja kesken kaiken huomaa kimaltavaa.

Ei ansalangasta, nyt ole vastusta, hyvä, että sen sattumalta hän huomaa. Lentohiekkaharjun juureen edennyt hän on. Niin, sen harjalla on vihollinen, kaivetut asemat siellä on.

Eino, rinteen ylös kipuaa kontaten, kukaan ei huomaa, hän on huomaamaton.

Hiljaisuus siellä on, ja tuo lintu pikkuinen, taistelijapari luonnon luoma. Eino muuttaa suuntaansa edelleen kontaten, hän on jo vihollisen kaivannossa. Pistooli on aseena, pottunuijat kans. No niin, perin kummallista kaikki on; ketään, Eino ei missään nää. Ja niin, Eino vain jatkaa matkaansa, uhka ilmeinen on, vanjan paikka tää.

Jännitys alkoi tuntua, jo luissa Einolla, näin ei pitkään voisi jatkua. Ei ristin sielua, ollut taisteluhaudassa, ja kohta Eino sieltä teki löydön. Konekiväärin hän löysi ypö yksinään. Kuulee hän samalla kuorsauksen, ja löytää aiheuttajan sen. Niin perunanuija töitä saa, kun Eino valot vanjan sammuttaa.

Tuo lintu pikkuinen, palasi taas lentäen, seuraamaan puuhia tän korpraalimme. Heitti Eino jalustan yli rintasuojan, ja varsinaisen otti olkapäälleen.

Pitkän panosvyön hän siitä myös mukaansa ottaa.

Ja niin, lähtee hän takas painelemaan, kiire mieltään alkaa polttelemaan. Kas niin, vihollinen herää asemissaan, tuohon aseeseen puuttuvaan.

Nyt jo Einolla, alkaa kiire olla, kun vanja perään paahtaa kaikkialta. Luotisateessa vaikea on olla, vain yksi kuoppa antaa hälle suojan.

Siinä Eino kököttää iltaan hämärtyvään. Konekiväärin, olallaan hän pois nyt tuo; ei se enää, kylväkään kuolemaa.

Ja niin, ottaa Eino tunnustusta teostaan, mutta hän saa, kuunnella komentajaa.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

”Korpraali tiedätkö, mitä nyt tapahtuu?”, komentaja huutaa ensin Einolle.

”En ennustaja oo, ei ennustusta tuu,” vastaa Eino, herra majurille. Sotaoikeudella komentaja uhkailee.

”Vai niin, sittenhän meitä on kaks siellä”, komentaja, nyt jo yllättyy.

Ja niin, Eino kertookin koko tarinan, takaa linjojen, kun hän muistelee.

Kun loppuu patruunat, tarvitaan korpraalia, joka saarrostuksista pystyy patruunat hakemaan, Hakee ne omilta tai viholliselta, saartorenkaaseenkin yksin tekee aukkoja. Neuvottomaksi ei jää Eino Kiiveri. Einoon ryhmässä luotetaan, hän hommat saa toimimaan.

Pää kylmä on ja tekoihin kannustaa, sodan kanssa se takaa ajaa.

Noista teoista ja muusta taistelusta, Einolle esitettään nyt tunnusta.

Mäntykukkula on siinä mainittuna, ja myös tää Lappalaisenmäki. Rohkeuden ja innostuksen Eino, kun todistaa.

Ja niin Marskin risti tulee Parikkalaan, Eino jo kolmas ritari on.

Ja niin suurhyökkäystäkin torjumaan, ja rauha päällä maan ja kiitos soikohon.

141. KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Kärpänen, konepistoolin käsittelyn ammattilainen, Kärpänen, maanviljelijä on parikkalalainen. Heikki oli perheenisä jo ennen noiden Suomen sotien.

Kärpänen, nimi pieni, mutta mies on kuuluisa suomalainen, hän kuulu joukkoon täällä noiden ritareiden, sankareiden.

Jatkosotaan Jiiär kaksi kahdeksan, riviin sai miehen Parikkalan. Pian nähdään, taidot tämän sotilaan, Kärpäsen.

Hän painaa aina joukon kärjessä, hän on elementissä, Hän sen tietää, ampuu tai tulee ammutuksi; Kärpänen.

Mottiin saa, vihollisen Rautalahdessa, eikä aio luovuttaa, Heikki saa, motin pitää kiinni, ei pääse pakenemaan, sieltä vanjat, jotka yksi kerrallaan nyt teoistansa tuomitaan.

Kärpäsen esimiehet kysyy perusteita noista otteista, joilla taistelut hän on yksin saattanut ratkaista.

”Ku mie syöksyn ensin tulitaisteluun, niin perhe miulla on mielessä, ja heijän tulevaisuus, en mie niinkään itsestäin.”

Näin vastaa Heikki, kun kysytään hänen sotasalaisuudestaan, motivoi se, että lähes kotipihal’ taistellaan.

Heinäkuu, vuonna nelkytkaks, kun Ohdan lohkolla taistellaan, haavoittuu ja kuolee moni, kun Sevastopol vallataan.

Kapteenin ja lähetin Heikki siellä läheltä myös nähdä saa.

Haavoittuu, heidän kanssaan siellä myöskin korpraali Kärpänen, joka toisin kuin kapteeni palaa vielä luokse linjojen.

Kärpänen, nuoremmilleen näyttää mallin palattuaan asemaan; Kärpänen, teoistaan ei tee härkästä, ne puhuvat puolestaan, kun Jiiär seiskan lohkolla, kärjessä hommat jiiriin laitetaan.

Kärpänen, taidoillansa vakuuttaa myös komentaja Aholan, hän itsekin ritarina tunnistaa esimerkin voiman.

Äyräpäässä yksin sillanpäässä, torjui, vihollisen itsestään, toisen kerran, ampui vaunun tuhoomatta, Kauhukseen. Kärpänen, koko viivytysvaiheen, on osoittanut rohkeuden, neuvokkuuden voi yksittäisen miehen muihin tartuttaa.

Marskin ristin, teoistansa näin kun saa, nyt jo alikersantti, joka sotamiehenä rintamalle lähti aikoinaan. Sodan jälkeen palasi Parikkalan arkeen, tilalleen Heikki Kärpänen, perhe kasvoi, mutta aivan liian varhain lähtee sai.