145. TALISSA KADONNUT

Vänninmäen kansakoulussa Ville oli ollut joskus aikoinaan. Isän kuoltua oli huutolainen, hänet töihin sai kuka vain huutaa. Elo soljui ja sitten Pirkanmaa, Savon pojan osoitteeksi vaihtui, mutta kun tuli hän Savossa käymään, nähtiin mies, joka salskistui.

Nokialta, äiti kumilta; sai töitä tämän nuorukaisen. Siellä pojan kasvu jatkuu, asiat mahdollistuu; paremmin kuin Savossa.

Suojeluskunnat kerkes tulla tutuksi, Ville jäsen oli missä asuikin. Sonkajärven, Pohjois-Pirkkalan ja Keminkin, riveissä hän harjoitteli.

Niin koitti sitten vihdoin lähtö raskaaseen, ja kutsui erillinen yksikkö; panssarikomppaniassa alokkaana, luotiin pohja sankariteon.

Talvisodasta ei kokemusta, saa vielä sotamies tää. Sotaan seuraavaan jo mukaan otetaan ja legenda syntyy Villestä.

Hän rajajääkäripataljoonan, peeästeekiväärimies nyt on. Tyrjästä läpi mennyt Elisenvaarankin, Valkeasaari ei ole saareton.

Hän taitonsa jo näytti hyökkäysvaiheessa, kun Salmenkaidassa hän ampui tankinkin. Se ihme oli silloin tuolla aseella; että se sitten tehosikin.

Asemasodassa tukin takana, jatkoi hän peeästeekiväärin. Vihollispesäkkeitä, tykillä sylkeneitä, Vaiensi Ville aseellansa niin.

Keväällä nelkyneljä sai koulutuksen; panssarinyrkin ampujaksi hän. Asemasota vaihtui nyt suurhyökkäykseen, ei tiennyt vielä suunnan kääntyvän. On Villen tarina yksin legenda, sen voi monella tapaa kertoa. Jos totuuteen tietäisin, niin sen mä välittäisin, tämä kaikki on vain arvailuja.

Kesäkuun lopulla, tilanne hankala, on siellä Talin seudulla. Lagus miehineen, siellä taistelee, ja heidän voima kuluu hiljalleen.

Niin Oesch Vihman Einarin käskee vastuuseen, on hällä vastuu Suomesta nyt niin. Ei ehkä arvaa silloin Vihma kohtaloaan, ja että törmää tällaisiin Väisäsiin. On kahdeskymmeneskahdeksas kesäkuun, kun Ville ampui kaksi vaunua. Ja vastaanottamaan meni tielle noita, koukanneita vastustajia.

Talin tiellä, ampui siellä, korpraali Nyrkki poikineen. Näin pysäyttää liikkeen, ei murto laajene; tästä torjunta voi alkaa.

Vihma sattuu tielle etulinjaan ja alkaa Villeä puhuttaa. Käy selväks sankarteko, ja nälkä miehien, korpaali tosissansa nyt on. Åken mukaan lähtee kyytiin Einarin, syömään ja uudet nyrkit hakemaan. On tässä totta ainakin tuo täydennys, mi sinetöi Villen kohtaloa.

Siellä Talissa, saa hän ampua, päivän aikaan monta vaunua. Kahdeksan on luku, Suomen pelastuksen; ampujana korpraali Väisänen.

Noiden vaunujen tuhoamisen jälkeen, Ville maailmasta katoaa.

On kolme eri teoriaa siitä kerrottu, kaikki käsittelevät kuolemaa.

Yhden kertomukseen mukaan kuolema, olisi ollut tavanomainen.

Kun ilmassa oli rautaa koko ajan, selviää vain harva ihminen.

Toisen tarinan mukaan täysosuman; yhdeksännen Ville olis saanut. Tässä vain keskeinen on se huomio, että osuman kohde itse Ville on. Sylissä olleet nyrkit olis räjähtänyt, Villen saadessa jostain osuman. Ja räjähdyspilveen olisi hän kadonnut, eikä jälkiä tuntunut olevan.

Kolmas kertomus on aikalaisen, samoissa montuissa pelänneen. Kertoi kuoppa kuopalta heidän edenneen, sitten voimakas humahdus tuntui. Tuo humahdus oli kuuden tuuman kranaatti, täysosuman Ville siitä sai. Ei jäänyt mitään jälkeä, pelkkä muisto vain; kuka Suomen oli pelastanut.

Talin tiellä, oli siellä, kaikki hiuskarvan varassa niin. Kuinka olis käynyt, jos ei rohkeutta ollut kuten oli tämän korpraalin.

Kahden viikon jälkeen taistelusta, Ville postuumisti Marskin ristin saa. Ei mitään ole löytynyt, ei mitään kuulunut, jäljellä on sankaritaru vaan. Äiti Väisänen kaikki kolme poikaa, joutui Suomen puolesta antamaan. Nuorin veli meni, kun rintamalle hän, lähti kalavelkoja maksamaan.

Vielä elää toivo etsijöissä, että Ville jostain löytyisi. On vain toivo mennyt vasta, paremmasta maailmasta, voiko rajan taakse mennä kukaan. Legenda on siksi kerrottava, että jälkipolvet tietää saa. Kuinka paljon on vähän, mitä vaadittiin tähän, että itsenäinen Suomi olla saa.

Suomen kielellä, joka niemellä, ja notkossa täällä puhutaan. Lottovoittajia oomme, peruskallioomme rakensimme tämän siniristin maan.

Mitä Sääminki meinaa, mitä kunta sodalle antoi? Silloin sotien hetkellä, sen poika vastuuta kantoi. Talvisotaan jo lähti, varusmies, kun sotansa summaa, Lintula ja Väärämäki, Säiniö ja myös Summa.

Ryhmänjohtaja silloin sai joukkueen kakkosmiehen paikan, jatkosota oli jatkettua, hyökkääjänä aivan. Komppanian vääpeli; ehti Eino myöskin olla, ja tulipa taisteltua myös Ohdan lohkolla.

Niin Eino hyökkäysvaiheen alkuun johdon saa, kun joukkueen johtaja siellä kaadetaan. Joukkue vastaa joukon iskuosastosta, ja se joukko johtajan, saa Ripatin Einosta.

Hyökkäysvaihe alkoi riveissä Armas Kempin, elokuun taidonnäyte arvosanaksi sai kympin. Silloin kahdeksantoista vanjaa Einon päälle paahtoi, yksi vastas kahdeksaatoista, minkäs ne Einolle mahtoi.

Muutama päivä tän jälkeen, hyökkäys kun tyrehtyi, Eino kanssa kolmen miehen, vastustajaan perehtyi.

Otti näiltä haltuun hän, niiden konekiväärin, etumatkan hän antoi ja vanja pakeni vilkkain säärin.

Jo sodan alkuun siis osoitti hän rohkeutta, iskuosaston johtajan taktista notkeutta.

Ei hätää ole missään olemassa niin suurta, etteikö Ripatin Eino vois ratkoo ongelman juurta.

Niin alkoi asemissa sota asemien, ei Eino jäänyt luokse korsujen ritsien.

Vaan hän ajan käytti silloin asemissa, pääosin vihollisen, eikä siis omissa.

Sotaan lähti kersantti, nyt hän on jo vääpeli, seurasivat ylennykset, kun hyökkäys eteni.

Oli nyt toinen aika, aika Einoa kouluttaa, niinpä komennus Niinisaloon oli sitten totta.

Vänrikki saatiin joukkoon, joukkueenjohtajaksi, asemasota vaihtui sitten torjunnaksi. Jiiär seiskan ken tietää, tarina on se myös Einon, tarina tuo taisteluiden puolesta Karjalan heimon.

Niin kerrottiin tarinaa konetuliaseista, ja niiden suomalaisesta mestarista. Tuo mestari on suomalainen mies vänrikki, nimeltänsä vänrikki on Eino Juhani Ripatti.

Kerran neuvonpidossa, kun oli tämä vänrikki, etulinjaan saapunut pataljoonan komentaja puhutti. Yllättäen Eino, kesken jutun siitä sitten lähti, ja eipä aikaakaan, kun konepistooli pärähti.

Hämmästynyt komentaja Einon perään säntäsi, ja esteen takana joukon vainajia hänkin näki. Oli vanja koittanut esteen siinä nyt räjäyttää, mutta Eino kuuli rahinan, ei voinut häntä siis jymäyttää.

Hän taistelijana oli ilmiö suorastaan, näin asia oli, jos on uskominen Aholaan. Pataljoonan komentaja näki työtä mestarillista, moni hyväkin taistelija jäi Eino Ripatista.

Suurhyökkäys kun alkaa, välillä on toivotonta, Eino toivoa antaa, tekee mahdolliseksi mahdotonta. Kivennavalla näyttää, suomalaisen joukkueen voiman, siirtää vanjan pataljoonan, tehden manööverin oivan.

Siiranmäen suurtaisteluissa oli mies paikallaan, jos uskoa ei muissa; niin Eino kyllä uskaltaa. Näin hän käynnistää taiston, sivustan hyökkäyksen, saa aikaa osaston puolentoista kilometrin rykäyksen.

Näin vihollinen raskaat tappiot kokee saa, jalkaväki hajalla ja sekasorrossaan.

Niin viimeiset rippeet Eino siellä silloin antaa, ei mikään enää koskaan jalkoja voi parantaa.

Haavoittumisen jälkeen joutui kenttäsairaalaan, siellä tutustui hän sitten lotta Aaltoilaan.

Näin sotilaan onni, kääntynyt jälleen kääntyy, mutta keho tuo rasitettu kummallakin nääntyy.

Jalka amputoituna Eino sotilaana jatkaa, esikuntatyössä, lääkiten elämänsä matkaa. Ei sotilas, eikä lotta, sodan kauheuksiin juur palaa, ei yhteiskunta anna kiitosta, eikä se liioin halaa.

Näin kulkevat he rinnan perheen perustaen, vaikka varsin lyhyeksi jääkin vaiheet sen. Sota pariskunnan vaiheissa näkyy loppuun asti, suomalainen kansantauti tappaa kavalasti.

Eino sanoa muisti, kun kansa sodan haavoja nuolee:

”Että sodassa joku jää henkiin, siviilissä kaikki kuolee.”

Huumorinsa jätti Eino jälkipolvien käyttöön, uskottavuus tämän miehen perustui sotien näyttöön.

Ei sota Einoa vienyt, suoraan vaan välillisesti, nelkytneljä taistelut ja saman verran vuosia kesti.

Länsi-Saksasta saapui kotiin jälkeen hoitojakson, Ja sai sanottua tärkeimmän, kun sodan hinnan hän viimeinkin maksoi.

Ei Siiranmäkeen, eikä kuole Ohtaankaan; ”on ihana tulla kotiin”, mies sanotuksi saa. Ja sen jälkeen kaatuu omaan sänkyyn kuolemaan, näin ritari täysin palvellut on kokonaan.

Hän taistelijana oli ilmiö suorastaan, näin taistelut on taisteltu pois kokonaan.

Mannerheim-risti vaihtuu, kun puisen ristin saa, ja kultakirjaimin nimi Ripatin, kiitoksin kirjoitetaan.

Sotamiehenä Talvisotaan; pikakiväärin taakse hän. Luokse Syskyn, Pitkärannan, Uomaan, sinne tiedetään ryhmittyvän.

Siellä oppi taistelemaan, puolesta asian tärkeän. Tappiot kauheat; sotamiehistä johtajat.

Rauhan tultua näki hän sen, sodan puolen julmimman. Alkuperäisen joukkueen, on sota surmannut kokonaan.

Viisi miestä tunnistaen, hengissä on tosiaan. He onnekkaita, olivat sodassa.

He hymyilevät toisilleen, aamuun maaliskuiseen.

Pieneksi ihmeeksi sen julistaen. Kuinka henkiin voi jäädäkään, voiko uskoa tulevaisuuteen?

Voiko itäinen uhka, olla nouseva tuhka, joka Suomen auringon sulkee.

Jatkosotaan Oinonen, lähti urakkaa jatkamaan.

Riviin JR kolmenkymmenen, ryhmänjohtajan postia hoitamaan. Hyökkäysvaiheesta esittäen, ei vielä ristiänsä saa.

Sai antaa lisää näyttöjä, niitä hän oli tekevä.

Simaniston-Kaskanan tiellä Erkki miehineen. Vihollisen divisioonan, raskaan kaluston vangitsee. Arvo tuon koko kolonnan; arvio kymmenien miljoonien.

Kun se haltuun otettiin, ja käyttöön osoitettiin.

Tämä esitys, ei läpi mee, pitää tehdä uusi. Ja Erkki aiheet kyllä järjestää. Hän maansa puolesta taistelee, kun vuosi lokakuuksi; on vaihtunut syksyksi vuosi nelkytkaksi, asemasodaksi nyt sota vaihtuu.

Niin vuodet toisiaan, sodassa nuo seuraavat. Erkki ryhtyy partioimaan, ja seuraukset ovat huikeat. Rankametsään verrataan, näin kertoo myöhemmät tarinat. Miehet Erkkiin luottavat, turvalliselta tuntuvat.

Vaaralliset matkatkin, leikiltä saa tuntumaan. Erkki luo ilmapiirin, jossa toisiin luotetaan. Huumorilla arvatenkin, matkat myös nuo maustetaan. Näin mahdollinen kuolema, ei miehiä pelota.

Sitten partiot nuo vaihtuvat, sodan raadollisuuteen, kun suurhyökkäys konkretisoituu. Siellä mahdollisuudet huonommat, on palata tulevaisuuteen.

Ja Kannaksen kesässä Talvisodan musta, johtaa ajatusta, että, kaikki kuolee.

Sodan jälkeen Erkkikin, Suurhyökkäyksen tunnustaa.

”Olleen kokemus kauhein, ei aiempi sotaa viel’ ollutkaan.”

Tali-Ihantalan kokemus, mieleen herkästi pulpahtaa.

Neljä vuorokautta, olla nyt suojatta.

Leitimojärven taisteluun, Erkki joutui nyt viimeiseen. Avaa kersantti tien osaston muun, ja joutuu luotisateeseen.

Nyt on loppu kesäkuun, muttei loppu ihmisen. Hyvän sellaisen, Erkki Oinosen.

Ja hän haavoittuu, joutuen sotasairaalaan.

Kauhajoelle hän joutuu niin.

Siellä kaveri, kun kyselee, onko esitys tehty.

Nyt esitys ritarin ei valu hukkaan, kaverin mukkaan:

”Tuli Marskin risti.”

Sodan jälkeen palaa hän, Jälän rantaan, kun perustaa; kotitilalle perheensä, on aika Suomea rakentaa.

Ei sotaa tuo Erkki mukanaan, sen pystyy unohtamaan.

Tämä on hyvä asia, elämän soittorasia.

Kun Karpo rististä kyselee, ”ei ossoo syytä hän sanoa.”

”Valan veripisaraan” viittailee, se Erkistä on velvoittava. Merkitystä hän vähättelee, on asioita suurempia.

”Eihän pienviljelijä, koe ristin merkitystä.”

”Erkki Oinonen oli hieno mies”, näin aseveljet kertoi. ”Hänen seura oli turvallista ain. Erkin kanssa lähtö partioon oli kuin ois menty rankamehtään,” ei osannut pelätä miehet, joita ritari rohkea johti, vapautta kohti.

148. KOKOAJA

Jatkosodan alussa, asealiupseerina, palveli Puolamäen Asseri. Toimi ei häntä tyydytä, sille jotain pitäisi tehdä, hakeutuu etulinjan taistoihin.

Kotoisin on Kuhmoisista, voisi kahdella sanalla; melko hyvin hyvin kuvailla. Vertausta uskonnollista, voisi melkein lainata, Asser kun on kokoava voima.

Hän otti yksin harteilleen, voimavarat koko joukkueen, Ja kokoon kaikki voimat hän keräsi. Jo hyökkäysvaiheen aikana, asealiupseerina, hän saarrostetun joukkueen täydensi.

Sen yksin teki kokonaan; lähti komppaniaan, hakemaan silloin patruunoita. Tilanteen näin laukaisi, joukkueen hän pelasti, paljon oli tilanteita noita.

Kun reissusta hän selvisi, niin matka uusi oottavi, luo vihollisen etutukikohdan.

Kuului räjäytyspartioon, tukikohdan kohtaloon; räjäyttivät pois sen maastonkohdan.

Marraskuussa nelkytkaks, joukkueen varajohtajaks, nimettiin ja sai asehuolto jäädä. Asemasodan selvisi, joukkoinensa taisteli, vielä tarvittaisiin Asserin päätä.

Syntymäpäivälahjaksi, vanja suurhyökkäsi, ja Salmissa Asser kunnostautui. Siellä tää ylikersantti, joukot silloin keräsi, hajaannuksesta taisteluun innostui.

Puolamäki miehineen, takas asemiin etenee, sai vastaan heitinten ja tykin tulta. Asemat he vyöryttää, hyvin eteneekin tää, vastaisku joukolta kootulta.

Niin Asserilta onnistuu, sillanpään valtaus luonnistuu, elintärkeän tien haltuun ottaa. Apujoukot saapuvat, ne tilanteen rauhoittavat, vaikka vanjat ampuu paikkaa tauotta.

Kaksi viikkoa myöhemmin, hyökäten taas Asserin, lähdettävä oli vastaiskuun. Pitkärannan suunnalla, edessä oman joukkonsa, päivä viidestoista on heinäkuun.

Kranaatit maata myllertää, puut katkeilevat ympärillä, räjähdyskaasut hengitystä haittaa. Sirpaleet vinkuu ilmassa, viestinä on vain kuolema, jos ne osuu kohdalle nyt vaikka.

Tarvitaan yksi kranaatti, mi lähellä nyt räjähti, sai Asser siitä osumia paljon. Päähän, kylkeen ja jalkaansa, näin hän jatkaa matkaansa, elossa ei pääse Jiiäspeen luokse.

Näin postuumisti viimeinen, Marskin ristin ritarien, sankari on Puolamäen Asser. Ei muita tule niinkuin hän, sai ristin siis viimeisimmän, mutta siitä kuollut tiennyt ei.