149. OLKAIMETON

Sai taistella jo Talvisodassa, tie vei Rautuun, Vuosalmeen ja Kiviniemeen. Toivolla on maamme rajoilla se etu, että siellä luotetaan häneen.

Kun kaveri jossain siellä silloin haavoittui, Toivo miehinensä partiossa nyt onnistui. Saivat kuin saivatkin tuotua kaverin pelastukseen, kaveria ei jätetä sanonta, on tullut jäädäkseen

Talvisota tuo niin, kultakirjaimin kirjoitettiin, kuin ihmeen kaupalla siitä selvittiin. Esimiehet myös huomaavat, Honkaniemen taidot tuntevat ja kersantin arvo vaihtuu vänrikkiin.

Elokuussa nelkytyks sodassa, oltiin tuossa Talvisotaa jatkavassa. Jääskijärvellä tilanne kiperä, siellä murto on sivustan vierellä.

Silloin tuo vänrikki töihin käskettiin, yön pimeydessä, kun nyt hyökättiin. Et nähnyt vihollista, et liioin omaakaan, ja silloin miehet melko oudon käskyn saa.

”Nuo olkaimettomat, ne vihollisia ovat”, näin pimeydessä hommat hoidettiin. Ammuttiinko laukaustakaan, kun tilanne tuo hoidellaan, näin käy, kun Topi hommiin laitetaan.

Toivosta on tarinoita, niin kuin legendoista on ollut tapana. Ei mainetta Suomessa tunneta, jos ei joka rivi hänestä nyt lueta.

Joukon johtajana Toivo oli kiistaton, ampujana yksi jatkosodan simo häyhä hän on. Uusi-Alakylän ja Vartion taistosta, kun puhutaan, niin vastustajan rykmentin komentaja eversti mainitaan.

Toivo Honkaniemi, sodassa keitetty liemi, tätä miestä kannatteli niin. Maineteot toisiaan, kun tuppaavat seuraamaan, niin esitys Päämajaan laitetaan.

Kai vauhdittaa, Topin kohtalo nyt saa, jännä, että Siiranmäki siinä mainitaan. Ehnroothin joukkoa, tän luutnantin joukkue on tukeva nyt varmoin askelin.

Suurhyökkäyksen kesä ja Siiranmäen taistelut, siellä useamman matkan pää oli tullut. Neljästoista kesäkuun, kun vastahyökätään, taistelu voitetaan, mitä sitten nähdäänkään.

Toivo palaamassa, on melkein taisteluhaudassa, kun kranaatti siinä räjähtää. Kahta miestä oottaa kuolema, mutta onko Toivoa, joka auttaa nyt kuolevia.

Sirpaleita on Toivon kehossa, ja sumuverho alkaa silmän luomet laskea. Viimeisillä voiman rippeillä, Honkaniemi tiputtautuu taisteluhautaan.

Kun lähetti Kojonen kuulee päällikön kaatuneen, hän lähti tätä etsimään vielä pelastaakseen. Sinne hirvittävään teräsmyrskyyn sukelsi, ja taisteluhaudassa Toivon hän löysi.

Päällikön olalleen, ottaa hän nyt kantaakseen, ja hoitopaikkaan lähimpään juoksee. Sirpaleita kehossa, kädessä ja keuhkossa, Toivolla on vielä toivoa.

Sotasairaalaan, Toivo tiedon saa, että Mannerheim-risti hälle myönnettiin. Ansioistaan ja noista taidoistaan, mainituista osoite oikea taasen löydettiin.

Tämän tarinan ohessa minäkin ristin myöntäisin, sen alikersantti Kojosen rintaan pistäisin. Teki urotyön, että sai Toivo vielä kokea sen, Suomalaisten ihailun ja kunnioituksen.

Niin ura nyt jatkuu, sodan jälkeen Lahteen kotiutuu, siellä varusmiehet saa kouluttaa. Mannerheim-ristin ritari, tuo rohkea luutnantti, eläkkeellä on sitten kapteeni.

Ei sodasta, ilman kolhuja, pois ole tullut kukaan ei siis Toivokaan. Kokemuksista vasta vanhempana, sai halukkaat kuulla sodan kauheuksista.

Toki perhe oli arvannut, että jäljet on jäljellä, sen usein sai kuulla, kun ei mies ollut hereillä. Kauhun huudot nuo sodan myös silloin kotiin toi, ja jonkin kuvan perheelle sodasta myös loi.

Toivo Honkaniemi, suomalainen sankari ja Mannerheim-ristin ritari. Perinnöksi isänmaan, itsenäisen Suomenmaan, jätti ja kiitokset sanotaan.