151. RATKAISU

Viipurin maalaiskunnan kylä Peräjoki on; sen pojan rohkeimman tarina, on verraton. Karjalan pääkaupunkiin sotaväkeen lähti hän, Karjalan Kaartin rykmentissä nähtiin temmeltävän

Vänrikkinä hän kotiutuu, Helsingissä opinnot jatkuu; metsätieteellisen, tutkinnon suorittaen, metsänhoitajaksi valmistuu.

Vuosi valmistumisesta vänrikkiä nyt tarvitaan, maamme valtaamisesta, vanjan toimesta, kun puhutaan.

Niin Tauno Parosesta tulee joukkueen johtaja.

EeÄrPee kakskolmosesta, kun hän tämän pestin saa.

Siirtyy partio-osastoon, selustaan siis suuntautukoon; sissiretket nyt nuo, ajoilta tietonsa tuo, niillä suuri merkitys myöhempi on.

Jatkosotaan Raappanalle lähti upseeritalkoisiin, urhoollisesti taistelevalle Taunolle vastuuta annettiin. Suurhyökkäyksen alkaessa, vaikeudet Ilomantsiinkin, saapuvat vanjan tilauksesta; Tauno joutuu haalarihommiin.

Elokuussa viel taistellaan, paikasta Karjalan valtiaan, sitten torjuen, kapteeni Paronen, saartorenkaan piti taistellen.

EeärPee kaksnelosella esikunta on lamaantunut, sen kaikki upseerit komentajaa myöten on haavoittunut. Silloin Tauno johdon otti; pataljoonan komentaakseen, Vihollisen tulen hän vastaanotti, joutui tuleen yhtämittaiseen.

Kolme vuorokautta, taisteli hän avutta. Piti tien katkaistun, esti huollon kulun, näin sai aikaan lopulta sen.

Kokonainen divisioona, metsään jäi nyt Karjalaan, ei riittänyt lainkaan sen voima, yhtyä toiseen divisioonaan.

Näin Suomen torjuntavoitto koko sodasta saavutetaan, Ilomantsin voimainkoitto; siitä Parosen Taunoa kiittää saa.

Niin esitys Päämajaan, Taunosta tuo laitetaan, riittää nytten tuo, esitys mikä luo, uuden ritarin ja legendan.

Tauno sanoa siis voidaan, olleen naula tuo viimeinen, joka vaikutti siis tahdollaan ja varmisti itsenäisyyden. Antoi tunnustusta muille, ritari tuo rohkea, Pataljoonan taisteluille, sankaroi hän kaikkia.

”Ei yksin pärjää, jos tehtäviään ei jokainen, hoida taistellen, Yhdessä siis voitetaan.”

152.RANNIKON PUOLUSTAJA

Saaria Suomella on, tunnelma niissä on niin rauhaton, muutenkin nyt; maailman rauha on järkkynyt. Siksi sen saa, rantojen puolustuksen saa, kontolleen ottaa, mies, joka vastuuta voi kantaa.

Saarenpään kuntoon laittoi Martti Miettinen, sen puolustuksen huolella miettien. Tuo Mannerheim-linjan kolkka läntisin, valmiina siis on, jos tarvitaan, Tarve tulee joulukuussa kolkytyhdeksän, kun Venäjän ilmavoiman nähdään hyökkäävän. Sen jälkeen ilmestyy, horisonttiin näkyy tuo; mi hikikarpalot puolustajan luo.

Lokakuun vallankumous, oli horisontissa tuo lumous, sen tykit jauhoivat, Saarenpäähän kun ne ampuivat. Siihen vastaten, järeällä ampui Martti Miettinen. Eikä koskaan, Saarenpäätä valloitettukaan.

Linnake kesti siis Talvisodan kokonaan, ja linnake pystyi myös rannikkoa tukemaan.

Pattereita tuhottiin ja pesäkkeitäkin, kolonnat ja hyökkäysvaunutkin. Saaresta näin, kun maihin ammutaan, linnakkeet on luotu taistelemaan.

Jatkosota sitten, kun oli alkava, niin Miettinen uuden homman sai.

Jatkosodan alkuun hän; nähtiin menetelmiä kehittävän, jääolosuhteisiin, nyt taistelua suunniteltiin. Niin koitti tuo, kun Pajari tuli Miettisen luo, antaen tehtävän, käski Suursaareen hyökkäämään hän.

Oli Pukkion, Sataman ja Ristiniemenkin, Viipurinlahden saarten ja myös Teikarin; opit Martin mielessä, kun sitten hyökättiin ja Suursaari vallattiin.

Hän käskyn sai jäädä saareen komentajaksi, joukko nimettiin Rannikkotykistörykmentiksi. Sieltä käsin operoitiin myös Tytärsaareen, ja se otettiin johtoon suomalaiseen.

Suursaari valloittamaton, sodan jäljiltä Suomen se on. Kun laituriin, saksalaiset laivat ajettiin.

Meni Miettinen kysymään, vierailun syytä nyt ihmeissään, oli aseet vaienneet, vanjan kanssa sotatoimet loppuneet.

”Herra everstiluutnantti ”, kapteeni vastasi, ”etkö kanssani, saaresta neuvottelisi. Olen saanut käskyn saaren ottaa Saksan hallintaan, joten tulin se nyt ottamaan.”

”Kuulehan nyt kapteeni”, vastasi Miettinen, sanojansa, vain hetken harkiten. ”Otan käskyt vastaan vain Suomen Marsalkalta, enkä keneltäkään muulta.”

Kerran viel Suursaaresta oli käytävä nyt taistoa, ei saksalaisilla, tosin, ollut mitään toivoa. Saksalaiset murskataan, suurin osa heistä vangitaan; eivät pääse laivoistaan he edes Suursaareen astumaan.

Näin näytteen antoi jälleen kylmän rauhallisen, tämä Savon mies Martti Miettinen.

Tämän johdosta viimein myös esityksen saa, lähetetyn Päämajaan.

Läpi mene esitys saariston puolustajan, Martti ritareihin kuuluu kuuluvan.

Suursaaren puolustus saksalaisia vastaan, teki vaikutuksen myös vanjaan.

Sodan jälkeen Miettinen; jäsen sotaylioikeuden, meriupseerit opettaa ja operoi Meri-esikunnassa. Myös Moskovaan kelpaa Suursaaren puolustaja, siellä viettää yhden olympiadin, kun ohi on sotakorvauksetkin.

Palattuaan Suomeen hän jälleen opettaa, kun hän palvelee Sotakorkeaa. Komentaakseen saa hän tykistörykmentin ja sotilasarvon kenraalimajurin.

Uudenmaan sotilaslääniäkin komentaa, myöhempi kenraaliluutnantti saa. Ja kun palvellut on hän täyden ajan, eläkkeen saa tykistöntarkastajan.

Luumäkeläiset tottuneet ovat ne lähtemään, jo Talvisotaan miehiä saa kunta paljon lähettää. Sodan päivä viimeinen, se olisi saanut jäädä, kokematta näiltä Luumäen kylän miehiltä. Lähes puolet noista Talvisodan sankareista, sai pysyvän tontin silloin sieltä seurakunnalta. Kylää pommitettiin, siellä oli myöskin hommissa, seuraavan sodan sankari, tämä on hänen tarina.

Tämä mies on nimeltään Arvo Veikkanen, Talvisodan aikaan vielä suojeluskuntalainen. Mutta tähtien asento sotaan seuraavaan, Arvon laittaa siellä usein paikkaan kaikkien pahimpaan. Panssarintorjuntatykkiryhmän johtaja, sodan alkuun, sitten joukkueen varajohtaja. Jo jatkosodan alkuun alkoi tehdä mainetekoja; Veikkas Arvo, kun hän ampui muutakin kuin vaunuja.

Räisälän taisteluissa tykillänsä mellastaa, ja kokonaisen vihollisen patterin hän valloittaa.

Alikersantti saa ylennyksen nyt kersantiksi, hyökkäysvaihe vaihtuu siinä samalla asemasodaksi.

Veikkasen Arvo tarmokkaalla toiminnallaan, esimiesten huomion itseensä kiinnittymään saa. Niinpä RU-kurssi ylikersanttia odottaa, sen jälkeen suurhyökkäystä pääsee vänskä vastaanottamaan.

Keväällä nelkytneljä Suomeen saapui Saksasta, uusia panssarintorjunta-aseita. Kauhuksi ja nyrkiksi niitä pian kutsuttiin, kantapään kauttakin käyttöön tutustuttiin. Niinpä Arvokin sai pikakoulututusta, kuinka ampuminen olisi turvallista. Päällikköä ilmeisesti ei koulutettu, sen käsi oli irronnut, mies omaan laakiin mennyt.

Arvo nyrkin kanssa, kun kulki etulinjassa, miehet kommentoivat: ”Kuin oltaisiin Nuijasodassa.” Siltä Arvon olalla näyttikin nyt nuija tuo, joka tehokkuudella myöskin turvaa joukolle luo. Juhannusaattona silloin Sammatuksessa, kokon sijaan vaunut olivat koko ajan riesana. Yksi tuon panssaritaistelun sankareista, on mies luumäkinen, mies maamme armosta.

Silloin kolme vihollisen panssarivaunua, kivimateriaalia ylittää ja uhkaa murtautua. Ne jalkaväen tulellaan matalana pitävät, tässä hetkessä siemenet sankaruuden itävät. Niinpä Arvo avonaiseen maaston syöksähtää, ampuen laukauksen, joka vaunun pysäyttää. Tuhoutuneen vaunun suojasta toista ampuvat, savun ja iltahämärän syystä ohi sohivat.

Niinpä Arvo ottaa kasapanoksen nyt kantoonsa, ja savun turvin lähestyy hän tuota toista vaunua. Tornin ja kannen väliin panoksensa asettaa, vaunu pysähtyy ja räjähdys sen sitten tuhoaa. Vielä myöhemmin kolmannen vaunun saa hän tililleen, näin nimitysperustelut synty Veikkasen Arvolle. Hän kuuluu joukkoon panssarintorjuntaritarien, hän aselajissaan on aatelinen.

Manssilassa haavoittuu tää peeästee-sankari, josta lokakuussa tulee Mannerheim-ristin ritari. Luumäki näin sankarin Arvosta itselleen saa, kun vain jälkipolvet muistavat tätä arvostaa.

Taistellen puolustettu Suomen itsenäisyys; kuten huomaamme ei se ole itsestäänselvyys. Kiitos, kiitos Arvolle kaikesta tuosta, tuhotuista vaunuista Suomen tulevaisuudesta.

Nimi on enne, ei tähän mieheen sovi; sanonta tuo vanha italialainen. Hartiat on leveät, kuin ladon ovi, vartalo kuin antiikin kreikkalainen.

Hän on urheilija, kyllä, maajoukkueen, harmaat edustusasut on päällä. Taistelukenttä kutsukoon, tämän Kirpun taisteloon, Hän kookolla paahtaa tosissaan, häntä vanjan on vaikeeta ohittaa.

Tää Ylämaan sankari kookoon kahvoissa, on rohkeutta noissa kourissa, hän kulkee kenttäharmaissa.

Tää Ylämaan ritari erikoisen rohkea, ei koskaan jätä hän asemia, kahvoja puristaa rystyset valkeina.

Tää Ylämaan, Ylämaan, Kirppu ei päässyt Talvisotaan, ikäluokka Vastamäkenä mainitaan. Jatkosodassa paahtaa kovempaa, kovempaa, kovempaa.

Sotamies sen aloittaa, haavoittuu ja korpraali jatkaa.

Ei kovin kauaa, ei kauaa, mene, kun toisen natsan saa.

Keväällä nelkytkaks muut ei ammu, miksi tulitus muilla nyt sammu?

Toivo löytää itsensä motista, on patruunoita, käyttää siis noita; piippu on kuumana elämän huumana.

Tää Ylämaan mies vapautuu näin motista, neljä vyötä hällä on ammuttuna, ja reitti näin ulos raivattuna.

Tää Ylämaan mies Viteljoella toistaa temppunsa, omat Kirppua jo piti kuolleena, kunnes saapasteli omassa joukossa.

Tää Ylämaan sankari, sen ensin näkivät, komentaja ja pastori sen tekivät, ilolla näkemäänsä tervehtivät.

Nyt Kirpusta, oli tehty ilmoitus kaatumisesta, joten ihmetys oli valtava, kun nuo kaksi katsoivat kuollutta.

Tää Ylämaan sankari Tulemajoella, kahvoista ei voinut luopua, ja neljä kertaa tuli torjuttua. Tuo yritys, vanjalta nyt joen ylitys, taistelu siel on menestys, siksi esittää nyt saa, Saure että Toivon ristin saa ja niin Toivo saa.

Tää Ylämaan sankari on nyt ritari, rohkeudelle symboli, ei nimi miestä pahenna, ei pahenna. Tää Ylämaan Kirppu pitäisi paremmin tuntea, siksi tarina pitää kertoa, kun jättiläinen tuli kirpusta.