157. TOTUUDEN TORVI

Wolfgang Halsti sanoitti sen ääneen, minkä näki silloin taakse jääneen. Uskaltaen kertoi rohkeasti kansamme kohtaaman kohtalon.

Vuosisadan yhdeksännentoista, Suomen, tokkopa nyt tulee toista, jolloin saatiin asioita aikaan, kun Suomemme itsenäistettiin.

Tsaarille ei ollut lippunsa noussut, kun tämä Suomessa käsketty ol’.

Jäätynyt kansa tuo kadulla seisoi, tsaari oli autossaan liikkumaton.

Näin toimi kansa tuo kynnyksellä, itsenäisyyden kun vieraili; tsaari Suomessa kerran viimeisensä ja Suomi oli pian maa itsenäinen.

Vapausota kohdallamme koitti, siinä veli veljensä kai voitti.

Pohjaan meni myöskin nuori poika, Tammisaareen kupeeseen sukulaisiin.

Siellä kuuli hän kutsumuksensa; kielitaito hänen vahvuutensa.

Sille olisi nyt käyttöä, ikä vain ei riitä palvelukseen.

Siltä istumalta hän mielessään päätti, ikä tuo on vain numeroita niin.

Pakkasi repun, partiopuvun, ja sarkapompan ja saappaatkin.

Yöllä hän lähti ja Pohjasta poistui, kylä tuo taakse, kun jäänyt nyt ol.

Silloin nenäliina hihaan vaihtui, puolensa valinnut tuo poika nyt on.

Nuori Hagman vapaussodan aikaan, otti osaa sen mitä saikaan, saksalaisten divisioonassa; Itämeren hän oli tulkkina.

Matkallansa näki karmeutta, suurinta nyt lapsen kauheutta. Lapsuus loppui siinä sotilaana, kun näkemästään piti kovettautua.

Siipensä sai silloin lapset ja naiset, miehetkin meni, kun nuo paholaiset; poistuivat sieltä ja poistuivat täältä, kun Suomea siis itsenäistettiin. Sodan julmuus piirtyi nyt Wolfgangin mieleen, silmiinsä oli siin uskominen. Niin vain sekin sota saatiin, suurin kiitos nyt päätökseen.

Koulun penkki kutsui sodan jälkeen, innostus ei käskyttäjälleen; näy ei kuulu, mutta kuitenkin, valkolakki päähän nyt painetaan. Sitten matka varusmieheksi, silmät aukas simputukseksi; osoittautui päivät ja illat, kun kapitulantit niin päättivät.

Näinpä ei koskaan ihmetystä, aiheuttanut Hitler ei Stalinikaan, Riehuntaa, keskitysleiritystä, Hagman ei tiennyt sairaampaa.

Tämä nosti päätä myös nuoressa maassa, ihmekös tuo; jälki valloittajan, Hagman sietää ei voi simputusta, mutta hän taustat nuo tunnistaa.

Kutsui sitten myös Kadettikoulu, siellä jatkui täysin sama touhu. Jäänteet, piirteet nuo roskamaiset, ihmisen alhaisen alentaa.

Siitä matka jatkui luutnanttina, silloin nuorempana upseerina, Terijoella kanssa hänen, jonka kanssa myöhemmin taisteltiin.

Kiivas oli Hjalmar ja terävä kieli, Wolfgangin sai aikaan paljonkin, siellä he kaksi toisensa mittas, ja myöhemmin mittasi vanjankin.

Strömberg kysyi, ”kumpiko johtaa pataljoonaa eversti vai luutnantti?”

Vastauksesi sai hän kysymyksen: ”Onko adjutantti sitten eversti?”

Kolkytluku elämään paljon toi, vaimon ja lasten äänet, kun soi. Kutsuu myös sotakorkeakoulu, ja nimi Hagmanista vaihtui Halstiksi.

Tehtävät vei miestä moneen paikkaan, Saksaan ja sotahistorian maikkaan, verrata voi kirjoittajaa Suomen sotahistorian, kirjoittajaan autenttisen tarinan.

Vuosikymmen päättyi maailman paloon, silloin Suomen miestäkin koiteltiin.

Suomi kun päätyi liikekannallepanoon, Kannaksen porttiin päättyi Halstikin.

Huoltopäällikkönä on Isakssonin, Summan ja Lähteen lohkolla.

Miehitystä riitti hyvin ohueen linjaan, ja jokunen ol pahimmissa paikoissa.

Epäkohdat oli seurausta, siitä, ettei ollut valmiutta. Ei ollut hankittu aseitakaan niin, että kaikki sen saisivat. Varusteet olivat puutteelliset, kurjuutta saivat nuo sotamiehet.

Miehiä riittää useaan divisioonaan, mutta vain yhdeksän on jalkeilla.

Marraskuun alussa kolkytyhdeksän, Halsti sai valmiiksi kirjansa. Otava sen lähetti Erkolle syyniin, ja tämä myös sanoi kantansa.

”Kiellän julkaisemasta tällaista kirjaa, jossa asiat kerrotaan niin kuin ne on.” Typistetty versio julkaisuun lähtee, saavuttaen suurenkin suosion.

Kirja levisi Pohjoismaissa, valhe kirjasta, kun oli poissa. Sen kotirintama pojille hankki, ja sen etulinjaan sitten lähetti. Muutaman päivän se vain otti, kun Leningradin radiokin toitotti. Halsti on suuri provokaattori, näin kun Suomea puolustaa.

Summan ja Lähteen lohkojen miehet, lukivat läksynsä kirjasta silloin. Joulukuun suurhyökkäys torjuttiin, valkoinen hanki tuo punertaa. Tarunhohtoiset suomalaisurhot, on ilman panssarintorjuntaa.

Ainakin kahdeksan tuhatta on vanjaa, kohdannut tien pään matkallaan.

Helmikuussa toinen suurhyökkäys, murtoon johti, ei auttanut kuin nyökkäys.

Lähteen tien kaistalta vuosi ja apuun riensi miehet kouluttamattomat. Viikon jälkeen asemat sai jäädä, Viipurin itäpuoli määränpäänä.

Siellä torjui Talvisodan loppuun, kaikki vihollisen hyökkäykset.

Rauhansopimus tuo Kremlissä tehty, Halstin oli saada luhistumaan.

Myönsi joutuneensa epätoivon ja silmittömänkin raivon valtaan.

Halsti purki tuntonsa yölliseen aikaan, paperille kaiken sen kirjoitti.

Kolmeen viikkoon syntyi käsikirjoitus

Talvisodan päiväkirjaksi sen nimesi.

Halsti oli Luumäelle tullut, Salpalinjaa suojannut ja linnoitellut.

Isakson sanoi silloin siitä, ”voi jos näin ois ollut Kannaksella. Miksi ihminen ei opi koskaan, aina selkään pitää saada koska, herääminen on siitä kiinni, voisiko joskus ajatella.”

”Sota oli opettanut palvelijansa”, näin Halsti tiivisti tuntonsakin; Salpalinjan syvyyden ja lujuuden hän myönsi, ja sai ylennyksen hän majurin. Vihman joukkoihin silloin Helsingin lääniin, odottamaan jotain, suunnittelemaan; sitä, jos vielä voimia koittaa, tarvitsee puolesta syntymämaan.

Seitsemästoista kesäkuuta, nelkytyksi ohjelmassa muuta, oli kun sai Wolf Halsti viestin; ”Maastojärjestys määrätty.”

Vilu silloin koko kehon valtas, hampaiden kalinasta kaverikin arvas, viesti ei ollut toivotunlainen, niinpä se yhdessä luettiin.

Niin vain vilu myös Kurenmaalle, tuli kun hän viestin nähdä sai. Miehet istuivat alas avuttomina, ja kohta he alkoivat nauramaan. ”Ollaan mekin tässä sotaurhot, istumme ja tärisemme paikallaan. Asennossahan meidän seisoa pitäis ja Ateenalaisten laulua laulaa.”

Konnunsuo, tuo seutu Joutsenosta, sieltä operaatiotoimistosta; Halsti löysi itsensä jälkeen, laulujen laulun tuon lauletun. Hyökkäysvaihe jäi kokematta, Kiestinkiin ei päässyt savotatta. Siellä joutui kokemaan senkin, mitä on se, kun et mitään voi.

Oli käynyt niin, että Turtolan Jussi, mottiin jätettiin matkall’ Louhen luo. Halsti teki kaikkensa, että tuo joukko, vedetty ois taakse, jos johto sen suo.

”Ei käynyt ollenkaan tuo nyt laatuun”, divisioonan komentajan tahto on. ”Kyllä täällä kaatuakin voidaan”, Turtolan sanat tunnetut on.

Everstiluutnantti marraskuussa, nelkytkaksi toimessa on muussa. Jälleen tiet ovat kohdanneet; Hagmannin ja Strömbergin. Strömberg tunnetaan Siilasvuona, Halsti kutsuttuna hänen luona. Kutsu on käynyt huoltopäälliköksi, Siilasvuon armeijakuntaan.

Sattuipa silloin hauskempi tapaus, kun vaunut oli Hennesyä pullollaan. Halstilta käsky silloin tuo kävi, ”nuo vaunut Hyrynsalmelle evakuoikaa.” Niinpä riitti konjakki sodan loppuun, aseveljet siitä oli ihmeissään. Heille kun tarjosi usein suomalaiset, saksalaisten omaa lääkettään.

Kiestingissä Haanpään Pentin kanssa, ystävystyi Halsti sodassansa.

Luonto ja kirjallisuus heillä, oli se mikä miehet yhdisti.

Pohjoisen miehet viel’ Kannakselle, määrättiin sille ristiretkelle, jossa veri punnittavaksi, oli tehty suonissa virtaamaan.

Pajari tahtoi Halstin nyt kakkosmieheksi, esikuntapäälliköksi pääsikin.

VT-aseman asemia ei ollut kestäviksi tehty ja Pajarin se suututtaa.

Tilannetta pahensi tuo Laatikaisen usko, ”ettei vihollinen hyökkää ollenkaan.”

Halsti ja Pajari ne muuta uskoi ja Kuuterselän kartalta osoittaa.

Kun suurhyökkäys kesäkuussa alkoi, Marski puhelimeen silloin kaivoi, Pajarin ja kysyi hyökkäyksestä vastaan se miehissä tuomittiin.

Joukot vetäytyivät VT-linjaan, Lagus miehineen nyt panssareillaan; tekee sen, mitä on tehtävissä.

Kuuterselkä on väärtti ennustuksen.

Pajari VKT-linjaan joukkoinensa vetäytyy ja ne pitää loppuun sodassaan.

Kun Vuosalmeen rykmentinkomentaja tarvitaan siihen Pajari Halstin komentaa. Näin oman joukon saa vihdoin myös Wolfgang, se JiiÄr yhtenätoista tunnetaan.

Vihellellen kesäyöhön komentaja katoaa, nyt aika on lupaukset lunastaa.

Vuosalmessa ei vanjan terä ole paras, kun on viimeinen erä.

Siellä Halsti sitten Ehnroothille, rintamavastuun luovuttaa.

Pajarin kautta taas Siilasvuolle, aivan Suomen toiselle puolen.

Pajari tulee silti johtoon ja rykmentin Halsti saa entisen.

Halsti ansioituu nyt Torniossa, kun valtaa sillat, kaiken, myös kaupungin. Tornion jälkeen hän kannustaa miehet, etujoukkona hyökkäykseen Lapin. Vain viikko käyty on taistelutietä, kun Rovaniemi joukkonsa hallussa on. Päämajan esittely kaiken sen kertoo, uusi ritari nyt joukossa on.

Joulukuussa Karesuvannossa, Halsti miehineen on taistelossa, kun käy käsky luovuttaa joukko, sen saa nyt eversti Oinonen. Halsti repun pakatun kanssa, Oulussa käy ilmoittautumassa, Jalmarille viimeisen kerran. Mielessä sotaväkikin nähty jo on.

Vielä saa kerran hän kirjoittaa ohjeen, se ohje on pohjana huollon tuon. Jolla suomalainen sotaväen; huollon kenttä saa suunnan organisoidun. Kolmen viikon jälkeen työn salkkuunsa pakkaa, kuten myös virallisen eropyynnön. Päämajaan kutsun syynkin hän arvaa, eikä hän ole valmistautumaton.

Päämajassa oli kenraalilla, salaisista asiaa tapetilla. Halsti arvannut oli oikein, nyt oli aika tuon paperin. Vastaukseksi Oinos Voldemari eteensä sai Halstilta paperin.

Tää oli tässä; ei asekätkennässä, Halsti mukana nyt enää oo.

Näin Wolf aikansa harmaassa päätti, aika oli täynnä nyt sotilaan.

Kynäänsä onneksi harvoin hän säästi, ja siksi pääsemmekin lukemaan. Mitä torvi totuuden tuolloin tiesi, mitä hän kertoi Suomestaan.

Sodan jäljiltä kansan hän näki, joka jakaantunut yhä on luonnoltaan.

Rauhaehdot sodistamme, liikkeelle sai Raja-Karjalamme. Halstin kokemukset tästä, mairittele ei koko kansaa.

Sotilaana läheltä sai nähdä, suurta auliutta ja itsekkyyttä. Jopa ihan uskomaton tylyys, on se mitä hädässä koettiin.

Uuden rajan luovutetulla puolen, autettiin se mitä vain pystyttiin.

Sen sijaan mitä kauemmas rajasta mentiin, auliutta tuskin enää tunnettiin.

Sivistyneet ihmiset ovensa sulkee, kun Karjalan kansaa paleltaa. Vain siksi että ne paikat likaa, ja kaikesta kiskurina kiskotaan.

Halsti kertoi melkein kaiken nähneen, sota ajan jäljen jättäneen, mutta kentän taisteluissa tai sidontapaikoilla; ”Ei ole mitään verrattuna, karjalaisten kohtaloon peilattuna.

Toiseksi jää taistelukentät, on ihminen julma tuo luonnostaan.”

Totuuden torvi näin kertoi sen silloin, puhdas kun sydän ja mieli tuon on.

Valheella jälki on lyhyt kuin muisti, kun mietimme tämän päivän kohtalon. Ei ole Eurooppa niin kuin on ennen, onko nyt Suomikaan paikallaan.

Halstille kiitos, kiitos rohkeudelle; sitä vieläkin Suomessa kuunnellaan.

Varusmies ajan Kajaanin sissipataljoonan, mies rannoilta Päijänteen on Asikkalan. Hän joukkueenjohtajat ennen sotaa koulutti ja näihin myös tarvittavan hengen hän iskosti.

Loimua, kiittää Hamina, jossa sai hän opettaa oppilaita. Ei Loimua ilman olis joukkoja, jotka Talvisodassa oli johdettuna

Loimu oli silloin tiukan miehen maineessa, varauksettoman luottamuksen oppilailta; sai kuitenkin, koska hänestä pidettiin, kädestä syötiin, kun kuria mitattiin.

Loimua, kiitetään Suomessa, että vänrikit olivat valmiina. Loimua, unohtamatta, ei voi puhua nyt heistä ja Talvisodasta.

Talvisota Kalervon huoltohommiin vei, kunnes Pajarille Kalervo kelpaamatta jäänyt ei. Tolvajärven ihmettä oli tekemässä, ensimmäistä Suomen voittoa viimeistelemässä.

Karjala, sai sen kokea, että Suomipoikakin pärjää sodassa.

Karjala, Tolvajärven voittoa, voidaan pitää myöhempien esitaisteluna.

Jatkosodassa havaittiin Loimussa, piirteet hyökkääjästä rajuotteisesta. Sodan alussa, vielä esikunnassa, Äyräpäässä ja Pölläkkälässä komentajana Loimua, Suursaaressa tarvittiin operaation kakkosena.

Kannaksella, oli vahdissa, murtumista oli myös todistamassa.

Esikuntapäällikkö Tornion operaation, se paikka, Pajarin toiveesta on Kalervon. Lapin sodan aloituksen yllätyksestä, ei voida puhua ilman Loimun nimeä.

Tornion, operaation esikuntapäällikkö taas komentaja on.

Vihollinen, nyt saksalainen rykmentin pakotti perääntymään hyökäten

Kaksi kertaa Ala-Vojakkalasta kaupunkiin, paine luotiin kova, jalkaväkirykmenttiin.

Se murtumaisillaan oli kaupungin portilla, varsinaisen komentajan usko oli kortilla.

Loimulla, silloin riitti uskoa, tilanteen selvitti hän rohkeudella, tarmolla sekä taidolla koko retken pelasti hän katastrofilta.

Niin määrättiin komentajaksi rykmenttiin, hän väsymättä liikkui siellä, missä taisteltiin. Hän vastaiskut johti komentopaikoilta, rykmentin johti etulinjan tukikohdista.

Taistelut, kun oli loppunut, 300 metrin päähän oli tullut, etulinjasta, taisteluista, komentaja muassa rykmentin esikunta.

Torniosta rykmentin Rovaniemelle vei, sinne sotatie silloin päättynyt ei.

Sieltä alkoi seikkailu hänen viimeinen, pois Suomesta piti ajaa vihollinen.

Loimua, ja etujoukkoa, vihollinen ohjas liikkeellään kohti käsivartta.

Vaikeissa, olosuhteissa, hän toimi ansiokkaasti taas komentajana.

Niinpä Lapin sota joukossa Pajarin, teki Loimun Kalervosta Marskin ritarin.

Jos oli nähnyt Tolvajärven Talvisodassa, niin lumiset olosuhteet oli myös Lapissa.

Muonio ja Lätäseno, Kilpisjärvelle loppuu taistelo.

Niinpä niin, lippu vedettiin kolmen pyykin salkoon, kun sota lopetettiin.

Oulu, Santahamina ja Lappeenrantakin, sai vielä nauttia palveluksista ritarin.

Täysin palvellut ja vielä nuori iältään, niinpä eläkeyhtiöltä töitä löydetään.

Loimuilla, sodasta ei puhuta, Lapin vaellukset tehtiin sota-aikana.

Suursaaresta, kuitenkin tarina, kotona vielä kerran katsotaan myös kartalla.

Mitä Loimu jätti minulle jälkeen sen, seitkytluvulla päättyneen maallisen vaelluksen.

Sanonnan jätti rouva Loimu minun elämään, jotain samanlaista elämässäni, kun nään. ”Huonompaa, ei viitsi huolia, eikä parempaa löydy maailmasta.”

Sanonta, sama myös Suomesta, pätee maailman onnellisimmasta kansasta.