166. KOTISEUTU

Kolme kertaa lähtee tää mies kotoaan talkoisiin. Yhtä monta kertaa tulee onneksi takaisin. Parikkalasta Käkisalmeen on lyhyt matka varusmiehen, Haaveilu sotilaan urasta vaihtuu tuttuun kylän tiehen. Vuodet kuluu, tilan töissä nuissa, sitten ollaan taisteluissa, joissa ratkotaan kohtalo isänmaan.

Talvisodassa saa Kollaalla pelätä, mutta onneksi ei kunnolla ehätä. Vanja lähetin pitää kiireisenä liikkeellä, eikä siinä oikeen meinaa keretä.

Jatkosotaa Anttos Mikko mielessään kertailee, kuinka se Tyrjä vallattiin, siitäkin kertoilee. Kolmaskymmeneskolmas rajakomppania on, sijoituspaikka Parikkalan miesten, huippujoukko ehdoton. Sorjo vallattiin ja Poutalassa, tykkipatteria valtaamassa, ollessa; suorasuuntaus tavoittaa.

Eipä siinä auta muuta kuin taistella, panssarintorjuntakiväärillä ampua. Räisälässä saivat paljon vankeja, osalla oli viel kranaatteja.

Kyyrölästä on jäänyt mieleen tuo kookoo hankala, ei sitä saatu jyvälle, koska maasto on matala. Silloin Mikko keksi pikakiväärin nostaa; puuhun ja kookoo vaikenee tämän ansiosta. Valkeasaarta valtaamassa, melkein kaikkensa antamassa, siellä luoti niskaan tunkeutuu.

Tämä tarina on tuttu ennestään, samat paikat tutusta passista nään. Ruumiskasasta hänet, kun vedetään, hän huutaa: ”Hei täällä eletään.”

Rajakomppania tehtävänsä tehnyt on; Mustamäki lopulta päättää sen taistelon. Tuolloin rajajoukot sulautuu muihin joukkoihin, Vallilan pataljoonasta löytyy Anttos Mikkokin. Itsenäisyyspäivänä kotiutettiin, puolen vuoden päästä taas tarvittiin, niin lähtee kertaan kolmanteen.

Tällä kertaa päättänyt on Mikko Anttonen, näyttää kaikille taidot sen. Taisteluissa pärjää vain taistellen, ja sen kyllä taitaa kersantti Anttonen.

Jiiär kaksikahdeksan on Lappalaisenmäessä; asemissa vastaanottamassa suurhyökkäystä. Mikko sai käskyn siellä vihollista viivyttää, se on hurjaa menoa, hän väliin yksin jää. Ja silloin erkaantuukin hän nuista, yhteisistä taisteluista, eikä joukko häntä nää.

Silloin suruviesti tuo laitetaan, rouva Antoselle Parikkalaan. Hän kaksi viikkoa luulla saa, ettei Mikko tule takas ollenkaan.

Leski vaihtuu vaimoksi Mikon kirjeessä, hän kertoo, ”kaikki hyvin on, kertoo elävänsä.” Kaiken aikaa vetäydytään taaksepäin taistellen, Mikko törmää Pajariin rannalla Vuoksen. Eipä tiennyt silloin vielä Pajari, että vieressä on tuleva ritari, kun tätä olkapäästä tarttuu ja kannustaa.

”Pojat, joukot kestivät Talvisodassa, näissä asemissa kolme kuukautta.

Eiköhän me kestetä vielä vähän aikaa, vihollinen tulella vastaanottakaa.”

Mikko nyökkää Aarolle, ”että näinhän tässä tehty on.”

Aaro sanoo, ”että ratkaisette nyt kansan kohtalon.”

”Elämä ja kuolema sotilaiden rintaman, määrittää myös suunnan kotimaan tän Pohjolan.”

Vitsaarta puolustaessa, Anttonen Vuosalmessa, kolme kertaa vanjat pois heittää.

Lähetti Anttosen siellä herättää, kertoo, ”vanja saaressa on, mitä tehdään.”

Mikko sanoo, ”se pois sieltä heitetään”, taistellen se lähdetäänkin tekemään.

Rajuissa taisteluissa Äyräpään Mikko haavoittuu, silloin paikkansa jättänyt olis varmaan moni muu. Kolme vuorokautta taistelee haavoissaan Anttonen, kunnes kuume ja verenhukka pakottaa tämän miehen; hakemaa itsellensä avun, läpi taistelun paukkeen ja savun. Matka jatkuu nyt sotasairaalaan.

Viikko riitti pedillä sairaalan, palauttamaan voimat tämän taistelijan, joka Vuosalmeen palaa kuullakseen, syksyllä rauhan saapuneen.

Sodan työt vaihtuivat Mikolla tilan arkeen, joulukuu johti kotona ritarinimitykseen. Nimitysperusteluissa silloin mainittiin, kaikki nuo kuumat paikat, joissa taisteltiin. Oli aina etunenässä, sielläkin viivyttämässä, kun taaksepäin taistellen tultiin.

Hän oli Parikkalan ritari viimeinen, samaan sarjaan Kojon ja Kärpäsen, kuten Kiiverin ja Paajasen; joukkoon liittyi nyt myös Mikko Anttonen.

On muistomerkki Harjulinnassa, suomalaisia muistuttamassa; mitä teki herrat aikoinaan sodassa, niitä tekoja ihmeiksi sanotaan.

Tunnen yhden Mikon kaltaisen, Parikkalan mies, muttei Anttonen. Nyt häntä katson ylös kunnioittaen, hän on mun sankari läheinen.