169. AAMU SYVÄRILLÄ

Kuinka kuvailla voisi nuoruuttaan, Kuhmoisten mies, mi maata puolustaa. Parhaat vuodet Suomen puolesta, antoi tämä mies sodissa.

Karjalan Kaartista kun kotiuttuu, varusmiesalikersanttina; pääsee suoraan mukaan taisteluun, kun kutsu oottaa häntä jo kotona.

Karjalainen, on hän nimeltään, ja nimi sen, tullaan tietämään.

Talvisodan tappelut takana; kerkes kyntää kerran kotona, kun tuo Suomen sota seuraava, oli jo odottamassa.

Hän oli jiiär neljäneljässä, joukkueen varajohtajan pestissä. Koko sodan hän siellä palveli, Korpiselästä Nietjärveen taisteli.

Karjalainen, Karjalassa, Karjalainen, etulinjassa.

Valiosotilas oli hän toimissaan, siksi esitys Päämajaan laitetaan, siinä suoritukset kertaillaan, vois joku luulla, että liioitellaan. Salmin valtauksessa jo haavoittui, voimalaitoksella Syvärin kunnostautui.

Lotinapellon Kirkkoniemessä, joukkueellaan torjui hyökkäystä.

Ylikersantti, Karjalainen, siellä puolusti, hän miehineen.

Siellä Syvärin voimalaitoksella, kun oli aamu valkenemassa.

Oli Esa silloin vartiossa, kun kuuli jotain epätavallista.

Kuuli äänet nuo raahaamisen, kuuli kilahtelun poikkeuksellisen. Siinä rantapenkalla käskeekin hän, estää vartion taakse siirtyvän.

Silloin hän, kokemuksellaan, tekee tän, päätöksen rohkean.

Aamun valo siinä voimistuu, vastarannalta nyt erottuu. ”Näkymä ei ollut entinen”, sitä mietti nyt Karjalainen. Muutamat nuo rannan kohoumat, ne veneitä nyt olla saattoivat. On jotain tehtävä ja äkkiä, nyt vartioita ei taakse vedetä.

Silloin niin ranta miehitettiin, ja hetki vain siinä odotettiin.

Oli oivallus tuo Karjalaisen, todellakin kullan arvoinen. Syöksyveneet siellä käynnistyy, ja patteristojen tuli yltyy. Tuli vain menee väärään paikkaan, suomalaiset kun rikkoo kaavojaan. Ja rannalla ne vastaanottaa; asein tervetulleeks toivottaa.

”No nyt pojat”, Esko komentaa, enää ei tarvitse kuiskatakaan.

Konekiväärisuihkut vettä lakaisee, veneet silti rantaan syöksähtelee. Sillanpää naapurin lohkolla, se tuhotaan vastaiskulla. Ylikersantin valppaudella, oli merkitys ratkaiseva. Saksalaiset, näin kun pelastui, vanja ei enää Syvärissä ui.

Uraata, vanja huuda ei, uraata, kukaan sano ei.

Verissä päin vanja heitettiin, virran taakseen silloin ajettiin.

Kun tämän saksalaiset kuulla sai, toisen luokan rautaristin Esa sai.

”Turhan päiten”, omasta mielestään, Karjalainen sanoi rististään. Mitä sanoikaan rististä toisesta, siitä ei ole tietoa.

Silloin sai, rautaristin hän, jälkeen tuon Syvärin kähinän.

Suurhyökkäyksen torjunnan meriitit, teki Karjalaisesta ritarin.

Ilmari Rytkönen sitä esittää, vain yhteen kertaan esitykset jää.

Nelkytneljä juhannuksen alla, hurja meno Aunuksen kannaksella. Siellä joukkueenjohtaja haavoittuu, ja vanja asemiin pureutuu.

Joku mies, silloin hakeutuu, tullut mies, on nyt taisteluun.

Puhdistaa asemat vastahyökäten, näin taas tukalan tilanteen pelastaen. Sama tapahtui seuraavana päivänä, johtaja haavoittui Kaukoijärvellä.

Ylä-Viteleen ja Tulemajoenkin, kunnialla selvitti, vaikka panssaritkin, esti joukkueen vetäytymisen, joukon, jota johti Esa Karjalainen.

Tullut mies, on taas taisteluun, tullut mies, on valmis tiedusteluun.

Uuksujoella pitää pintansa, ei jätä siellä asemiansa. Vaikka vihollinen kummaltakin puolelta ampuu nyt ankarimmin. Saarenmäen kukkulakin mainitaan, sitä loppuun asti piti hallussaan. Tuliryöpyt sinne aaltoili, silti miehet siellä taisteli.

Viimeiseen asti taistellaan, viimeiseen mieheen taistellaan.

Teräsmyrskyistä kaikki ei selviä, Esa käyttämällä kivääriä ja konepistoolia taidoillaan, ylivoimaisen saa helpoksi muuttumaan. Tätä urhollisuutta osoittaen, kului sodan päivä jokainen, joista sitten päivä viimeinen, on tuo päivä marraskuinen.

Kotiutuu, silloin tämä mies. aika uus, on, sen kaikki ties.

Maanviljelijä kotitilalla, lähes nelkyt vuotta Kuhmoisissa.

Terveyden ehdoilla työn tuon toisenkin; jälkeen hoitaa kotitilankin. On Karjalaisen tarina jaettava, se myös nykypolvien on luettava.

Kuinka sota sitten lopulta tarvitsee, sen yhdenkin miehen osakseen.

Tullut mies, on Marskin ritari, tämä mies, on keskimäärää enempi.

170. KATAJAINEN KANSA

Lapsena lentämään tahtoi hän tuo poika helsinkiläinen ja tahtoi enemmän. Parturi-isä tuki koneen teossa, osien rahoitus saatiin ilmapuolustusliitosta.

Lentäjän haalareihin tahtoi hän, halus lentää poika tuo. Niinpä purjelentokone, alkuun tyydytyksen tuo. Kun tahtoo taivaan.

Varusmiespalvelukseen ilmavoimiin, ja kesällä nelkytyksi sieltä kotiuduttiin. Pari kuukautta töissä vain olla saa, kun hänet palvelukseen taas kutsutaan. Niin alkaakin aika historiankirjoituksen, ja sitä kirjoittaa Nils Katajainen. Hyttiin hyppää - vanjaa nyppää.

Hän alkuun Brewsterillä lentää, yksi unelma nyt sentään. Lentueena on kolmonen, tuon lentue ritareiden Joppe Karhusen.

Jälkeen Karhusen, Hans Windistä saa päällikön, jonka kanssa porhaltaa. Pommikoneet tippuu, ilmavoittoja saa, ilmanherruus, näin kun hankitaan.

Häntä opettaa Hans ja Juutilainenkin saa, oppinsa hedelmällisen maahan jalostaa. Katajaisen Nils, joka reserviläinen on, hän mittaa vanjan, määrittää kohtalon.

Jonka lennoista kiittävät myös nykyiset nuoret, on itsenäisyys muutakin kuin vain kuoret. Se on itseisarvo, ei itsestäänselvyys.

Kykeni lentämään silloin hän, pahimpaan paikkaan kanssa lentäjäystävän. Tästä oli osoitus, tuo määräys, jossa Windin kanssa saivat suojaksi sinitaivaan. Silti tiedot sieltä tarvittiin, ei auta kuin lähteä. Ja ylivoima vastassa, oli näillä miehillä; Viipurinlahdella.

Silloin Hans kutsuu radiolla Nilsia, seitsemän konetta on heillä vastassa. Taistella ei pitänyt, mutta ei muuta voi, kun Windin johtama pari taas soi. Niin tippuvat joukosta ensmäiset koneet, on taistelut takana miehillä monet, Hansin viimeinen, mukana Katajainen.

Lundqvistin esitys Päämajaan, on että Nilskin ristin saa. Hän on ainoo reserviläinen, koko ilmavoimien, joukossa lentäjien. Joukosta veikkojen, ritarilentueen, jälkeen oppi-isien ristinsä saa. Jälkeen seitsemän pakkolaskun selvityn, jälkeen viimeisen lennon tuo vietetyn. Tämä ilmavoimien reserviläinen saa, ilmavoimien komentajan kotiin matkustaa.

Katajaisen Nils vielä sotien jälkeen, Lundqvistia tavoittaa konkurssin jälkeen. Laskutelineet vaihtuu toiseen ulosottoon, kun on ihmisten talous perustunut lottoon. Sodan epäonnesta ei tietookaan.

Tampereen Klassillisen lyseon, poikia Timo Koivu on.

Tämä Lammin metsänhoitaja, oli päällikkö rohkea.

Sai asemasodan aikana, metsänhoitajaksi opiskeltua.

Mutta sitten tarvittiin, Koivua kun taas taisteltiin.

Oli jo hyökkäysvaiheessa, osoittanut urheutta.

Rautjärven Pajarin kylässä, oli etunenässä.

Valtaamassa kukkulaa, jota vanja asuttaa.

Teki sinne yllätyshyökkäyksen, eteni maastoa käyttäen.

Mäen laelle päästyään, alkaa kranaatteja syytämään.

Niillä vapauttaa kukkulan, jälkeen taistelun ankaran.

Timo Koivu näin Suomea puolustaa.

Sota jatkui, vaihtui rykmentti, jossa Timo taisteli.

Jiiär kolmeseiska taakse jää, se on mennyttä elämää.

Jiiär viisseiskan riveissä mies yhä teki ihmeitä.

Niistä tässä muutaman, voi esimerkiksi mainita.

Kun Koivu lähti partioon, moni vapaaehtoinen on; hänen mukaan lähtemään, siellä elossa pysytään.

Sillä partion johtaja, osaa maastossa liikkua.

Miehet vertaavat ilvekseen, liikkujaan hiljaiseen. Häneen uskottiin ja luotettiin, silloin paljon niin.

Miehet perässä seuraavat, esimiestä tukevat. Näin Koivua miehet luonnehtii.

Kerran Salokylässä, oli tiedustelutehtävä. Siinä Koivulle selvisi, raskaan patteriston asemat.

Hän päätti estää tykkien, toiminnan; ampumisen. Kaksi vuorokautta taisteltiin, ja menestys ansaittiin.

Rohkeus henkilökohtainen, järkkymätön usko voiton sen; ajoi Koivua eteenpäin, ja kuinkas ollakaan kävi näin. Koko tykistö saatiin, sotasaaliiksi merkittiin.

Alkaneessa asemasodassa, Koivu aina on partiossa. Suurhyökkäyksen torjuntaan, kaikki voimat käyttää saa. Hänen omaa rohkeuttaan, siellä taas tarvitaan. Näin Koivu, kun taas taistelee.

Juhannusta kun ootellaan, niin Vuoksella jo taistellaan. Siellä miehineen on Koivukin; valmiina tietenkin.

Komppaniansa osilla, sai vanjan osaston tuhota; tuon jo Vuoksen yli ehtineen, urhoina taistelleen.

Tiheikössä kun taistellaan, on vanja yksi kerrallaan; sieltä silloin kaivettava, se vähemmän on turvallista. Äyräpäässä myös taistelee, vihollisen torjuu joukkoineen. Vaikka vastus kera panssarien, on täysin ylivoimainen. Niin silti Koivu sen miehineen lyö, ja se on miehen työ. Näin Koivun Marskikin palkitsee.

Mannerheim-ristin ritari, on tämä luutnantti, jonka viimeinen taistelu, on Äyräpäässä taisteltu. Vastaiskun loppuvaiheessa, Luutnantti on haavoittuva. Vuoksen takaa evakuoida, ei oikein sitä meinata.

Kuluu kaksi tuntia, ja on jo kuollut Koivun seuraaja. Samoin seuraajan seuraaja, on kuollut hänkin Vuoksella. Viimeinen joukkueenjohtaja, oli myöskin yöllä kaatuva. Kun Timo on toipilas, niin upseerikokelas; paikan on perinyt, ja siinä hengen heittänyt. Sotasairaalaan mennä saa, luutnantti nyt toipumaan. Näin rauhan työt nyt oottaa saa.