172. JÄÄ KANTAA

Tunnetuin tarina tästä ritarista on proomujen valtaus. On paljon muutakin kerrottavaa, kuin miehen rohkeus

Meni edeltä, aina hän johtikin, miehet rauhassa, tietää ketä seuraa. Silloinkin jää kantoi, alla noiden miesten. Jatkosodan alkuun, Onkamuksellakin, järvikapeikon aukaisun takuumies on Eino, varmistaa hän selustan miehineen.

Onkamuksella tarkoituksella jäi mottiin miehineen, urheudella ja sitkeydellä pelasi aikaa itselleen.

Kaksi vuorokautta siellä kestettiin, näin pääjoukkoja autettiin. Ja kapeikko murrettiin, siitä selvittiin.

Taistelussa Laihialan joukko, vaurioitti vanjat vaunuja ja muutenkin sai sotasaalin sieltä varsin komean.

Mutta oma tarinansa tosiaan on tuo jäinen seikkailu. Oli annettu tehtäväksi vallata kaikki proomut.

Meni edeltä jäälle, joka kantoi, vaikka edellisyö sen jään taikoi; matkaa kymmenen kilometriä on kuljettava.

Niinpä jäätä pitkin liukastellen, lähti Eino silloin miehineen, jotka luotti Einoon ja Eino luotti jäähän yölliseen.

Niin proomut löytyi kuin löytyikin yön pimeydestä. Eino miehineen sieltä löysi joukon täysin yllätettyinä.

Mies naisen kanssa tekee, mitä nainen tekee miehen kanssa. Lapsiakin laivoilla on mukana ja soi balalaikka. Taisteluitta kuormasto nyt haltuun, miehet siinä jo melkein innostuu. Eikä tuohesta ole myöskään Einon suu, kun saalista katsotaan.

Kun Eino tajuaa Äänisen jään saaliin suuren tarjonneen, hän laittaa miehet töihin ja vangin kuljetusta suunnittelee. Siinä samalla lähetti juoksee, jäätä pitkin terveisineen, ne Einoa tavoittaa.

Nyt seuraavaa kohti. Meksaaren ja Heposaaren luokse, Esko pian sä jo sinne juokse, siellä laivasto seuraava, suo jo odottaa.

Päivän valo ei armoa anna, kun kohti seuraavaa.

Valloitettavaa proomustoa vastaan jo kohta taistellaan. Siitä selvitään ja taisto taukoo, samppanjaa löytyy, kun kannet aukoo, Kaviaariakin saadaan.

Rannassa hyvä mieli valtaa Einon, kun hän ymmärtää nyt tuo teon merkityksen lunta leijailee, ja mieli palaa joulupöytään.

Suurhyökkäyksen jälkeen ristiä Einolle esitetään. Se on jo toinen kerta ja nyt se myönnetään.

Perusteluissa Eino mainitaan, Suurhyökkäyksen torjunta nyt tontillaan. Vammeljoella. Hän aikaa voitti, taisteluissa sen hän osoitti, tahto vie läpi harmaan kiven tai se vie minne vaan.

Laihialan ansiosta pataljoona saadaan taisteluun, Vammeljoen sillan tuhoaa, hän kanssa parin muun. Siellä esimerkin voima lyö vastaan, haavoittumiseen nyt ainoastaan, päättyy taistelu miehen erittäin rohkean.

Sodan jälkeen Eino puolustusvoimiin, jää työtään jatkamaan. Omille lapsilleenkin korosti aina; rauhaa päällä maan: Sanoo, ”rintamalla miesten pelänneen, velvollisuudentunto pelon voittaneen”. Ei pääse tunteet valloilleen, ainakaan hällä. ”Pelko oli ennen taistelua, odotus siinä oli pahinta. Toiminta kun alkoi ja päästiin taisteluun.”

Näinpä rohkeus ajoi edelle, ei ole tilaa pelkuruudelle; sen sijaan viittaa sankarin, hänelle sovitellaan.

Ruotsinpyhtään maanviljelijä, Valkoisessa Kaartissa varusmiehenä.

Talvisodassa Karjalan Kannas, siellä sotapoliisi Lehtikangas; yhdennentoista divisioonan, lomautettu kesällä jälkeen sodan.

Pääsi hetkeksi siviilin, kunnes jatkosotaan määrättiin.

Jiiär neljäviisi, yksi ja neljä, ne sai sodassa Aulis kierellä.

Eikä turhaan, hänen jäljiltä voidaan sanoa, vanja sai aina kyllä armoa anoa.

Pahin paikka rintamalla missä on; sinne voidaan laittaa tää mies peloton.

Partioretket, siellä vietetyt hetket, puolesta isänmaan.

Puolesta Suomen valmis on kuolee, Lehtikangas milloin vaan.

Aulis, Aulis, Aulis, Aulis.

Viipuriin sodan hyökkäysvaiheessa, sai Auliskin silloin tietä raivata.

Jiiär neljäviiden ensmäinen pataljoona, ensimmäisenä on kaupungin porteilla.

Kun vapaaehtoisia hommaan kysyttiin, viemään Suomen lippu taas linnan torniin.

Aulis Lehtikangas tähän valittiin, lottien tekemä siniristi vietiin.

Heilumaan merkiksi silloin kaikille, Viipuri, kun kuuluu yhä Suomelle.

Tuon lipun lasku myöskin hyvin muistetaan, kun Viipuri meiltä sodan loppuun vallataan.

Paha paikka Viipurin matkalla on, kun pitää läpi mennä viivyttävän osaston. Luodit nuo surraa, kranaatti lentää viereen, muttei räjähdä.

Auliksen heitto, vanjan ylösnousuun, ehdi ei tähdätä.

Aulis, Aulis, Aulis, Aulis.

Itsenäisyyspäivänä nelkytyksi, tulee ylikersantiksi ylennetyksi. Kolmen vuotta tästä myöhemmin, joulukuu tekee hänestä ritarin. Asemasodan viettää Shemenskissä, tukikohdan päällikön tehtävissä. Välimaastossa usein partioimassa, vihollista näin on tulkitsemassa. Lopulta tietää vihollisen asemat, yhtä hyvin kuin tietää omat. Helppo on siinä sittemmin sotia, kun on yksityiskohtaista tietoa.

Paha paikka vanjan suurhyökkäys on, siinäkään ei Aulis ole neuvoton. Rauhoittavasti, mieltä kohottavasti, Aulis ain etumainen. Saarrostuksesta, tuosta tilanteesta, pois päästävä on.

Nurmoilassa on Aulis saarrostettu, toveri on tulen alta pois haettu. Tihverissä oli puolustuksessa, hallitsevan tien reunuksessa.

Tappiot alkaa joukkoa horjuttaa, Aulis kuolemaa halveksuen ottaa; asenteen kulkemalla uhkarohkeasti joukossa, uskoo valoi mahtavasti. Niin tuhottiin vaunut ja jalkaväki, samassa miehet voimansa näki. Seuraavana päivänä hän haavoittuu, luoti molemmista jaloista tunkeutuu.

Oli taas hän hakemassa toveriaan, avointen pelto nyt vain suojanaan. Silti hän sinne tarkka-ampujille, lähtee maaliks juoksemaan. Kun hän kaverille, taisteleville, koittaa avun vain saattaa.

Puoli vuotta meni sairaalassa, Aulis oli pitkään toipumassa. Suoraan sairaalasta kotiutui, maanviljelijän arkeen hän ui. Jalat palanneet ei ennalleen, vaikka lääkäri usein leikkailee. Ontuva ritari huumoriaan, viljelee kuin peltojaan.

”Kun ontuu molemmille puolille, niin meno tuntuu melko tasaiselle.” Näin sankari tämä Ruotsinpyhtään, ei sodalle ole katkera, ei yhtään.

Suurin kiitos sankarille tämä on, hänelle kirjoitan tarinan ja kerron; sen mä myös muille, maamme pelastetuille, nuorille polville tän maan. Puolesta muiden jälkeen taisteluiden, Aulis kiitoksemme saa.