174. VANGISTA LOMAA

Hän Pikkarainen on, muttei pikkuruinen teoiltaan. Rovaniemeläisen nimi, ritarilistaan kirjoitetaan. Talvisodan ihmettä teki Raatteen tiellä, samaan sotaan mahtui myös Pitkäranta vielä. Konepistoolimies Talvisodassa, hän on siellä etulinjassa. Kiväärimies saa natsoja kaulaan, ryhmänjohtajana uuden sodan aulaan. Hänen taitonsa on vertaansa vailla, kun hän kulkee noilla salomailla.

Hän tekee linjojen taa partioretket, siellä viettää sodan parhaat hetket.

Hyökkäysvaiheessa, Vilho toimi ryhmänjohtajana. Jääkärijoukkueen, partioivan kuului vahvuuteen. Arvokkaita tietoja tuo vanjan selustasta, näin kun nautitaan Pikkaraisen lahjasta. Kesällä nelkytkaks hän kunnostautuu, kun vanjan sissiprikaati antautuu. Näin vain kuvainnollisesti, kuolema antautumisen esti. Sitä on siellä nyt vain tarjolla. Vilho Pikkaraisella. Miehineen ei oo aikomustakaan, antaa periksi yhtä tuumaakaan.

Niin Seesjärvellä, tarkoitus korvessa on mitellä. Ja Vilho miehineen, partio siellä laajan alueen.

Vihollisen keskellä tappioita tuotti, omaan eränkäynnin taitoon Vilho luotti. Tuntuvasti vanjaa hän verotti, iski ylllättäen ja irti otti.

Jos sanonnan nainen on susi naiselle, niin sissi on sissi myös sissille. Siellä vanjakin motittaa, omaa joukkoamme koittaa. Sen huomaa kuitenkin Vilho, ja pervitiini on melkoinen velho.

Kuudestoista kolmatta, nelkytneljä tapahtui kummia. Oli suunnitelma, nyt valmis Vilho Pikkaraisella.

Vangin he kävisivät sieltä hakemassa, sovittuna tykistö on myös tukemassa. Niin lähtee Vilho taas matkalle, tälle esimiesten siunaamalle. Vilho ja nuo miehet muutamat, kaikki loman toivon innostamat. Menevät metsäsaarekkeeseen, tuohon aivan läheiseen.

Vihollinen sinne ei tuu, siispä matka pioneerin kanss jatkuu.

Muut miehet lupaavat, tukea jos tulta tarvitsevat.

Niin Vilho lopulta, on vangin sieppaamispuuhassa.

Kumipamppu nokialainen heilahtaa, lyönnistä vain lakki vanjan päästä tipahtaa. Ja samalla sarja vanjan kaverin lähtee, on monta mukana onnellista tähtee.

Pään vierestä sarja viuhuu Vilholta, rohkeutta ei puuttunut kaksikolta. Haavoittunut vanki mukanaan, miehet tulen alla taivaltaa.

Koko tienoo on nyt hereillä, lyijy seurana on kintereillä.

Tulituksesta huolimatta pääsevät perille. Vanki mukanaan, saapuvat omalle puolelle.

Ja sitten vastaan rientää nuo toiset miehet, joiden piti tukea ja lähti tipotiehen.

”Me jo luultiin, että te jäitte sinne”, sanoivat miehet nyt tuleville.

”Luulo ei ole tiedon väärti”, raivostunut Pikkarainen ärjäisi.

Hän oli varsin hengästynyt, läpimärkä ja vanjan vereen värjääntynyt.

”Kun kerran pamahti se selvästi kuullaan, ja lähdettiin Turun tuomiokirkon suuntaan.”

Saravaarassa, vihollinen on selustassa.

Pikkaraista, arkkitehtinä käytetään taistelussa. Joukkueellaan pakottaa vanjan vetäytymään, erääseen metsäsaarekkeeseen perääntymään.

Sitten käskee hän miehet sitomaan, pääosalla lähtee selkään koukkaamaan. Yllätys selustaan on aikamoinen, antautuu nyt vanja poloinen.

Kesän viivytystaistelut, raskaat Vilhon on partioinut. Menestyksellä miestensä kanssa, Vilho jatkuvaan on partioimassa.

Niin Siikavaarassa, ryömi suomaastossa. Suo avonainen, suojan tarjoaa huonon ja tietää sen. Muualta ei pääsyt kohteen lähelle, tuoksui suopursu ja helli myös helle. Tehtävän jälkeen partion johti, läpi vihollisen kotia kohti. Melko leveän virran yli uivat, samalla tärkeät tiedot, kun toivat.

Valtasi kuorma-autot Viikkulanvaaran, vihollisen tuli tarjosi vaaran. Jota uhmaten ne tuhosi, näin teoillaan Vilho uhosi.

Teoista näistä kirjoitellaankin esitystä. Riittää tuo yksi, esitys ja nimitetyksi. Vilho Pikkarainen ja Mannerheim-risti, yhdistelmä kova, joka kaiken peliin pisti. Sodan jälkeen kutsuu työt rauhan, työnjohto tuo Karihaaran. Ja perheen oman perustaminen, siis tuo siviilieläminen.

Jälkeen noiden sotavuosien, on aika töiden ihan toisien. Kaiken tämän elon eletyn jälkeen, kutsuu tuo hautausmaa Meltosjärven.