Minervan Pöllö 3/2022

M I N E R V A N

P Ö L L Ö

A T K O S

SISÄLLYS

Pääkirjoitus 4

Haastattelussa Antti Salminen 6 Hanna Raatikainen

Runo 12 Veikko Tuomainen

Satunnaisia katkelmia suomiräpistä vuodelta 2022 14 Arttu Laitinen

Keskipisteettä 20 Nathan Petrov

Kollaasirujona 26 Elsa Kivimäki & Vilma Lötjönen

Haastateltavana Tuomas Nevanlinna 36 Eino Taina

Esseen kirjoittaminen keskusteluna tulevaisuuden Itsen kanssa 42 Amanda Häkkinen

Mitä hän teki juuri nyt? 44 Eino Taina

Aristoteleen omenahyve-etiikka 46 Tipa & Pietari

Minervan Pöllö 3/2022 43. vuosikerta Dilemma Ry www.minervanpöllö.fi

Päätoimittajat: Amanda Häkkinen, Arttu Laitinen ja Eino Taina Taitto: Amanda Häkkinen, Arttu Laitinen ja Eino Taina Etukannet: Mona Tärk, Veikko Tuomainen

Takakannet: Veikko Tuomainen ISSN: 1239-2545

Painos: Libris Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakausilehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea

Arttu Laitisen puhelimen syöte

PÄÄKIRJOITUS

Filosofisessa mielessä yhteiskunnan tuet on ollut uskonnollisia johtajia jotka eivät käytä kiinteistöjä ja arvopapereita sekä oudossa juoksukisassa chillaamassa ja koettavaa Amsterdamissa on myös kannustettu lukemaan paljon ja kouluttautumaan hyvin sekularoitunutta roolia jossa rippikoulu oli pääosin vain hauskanpitoa unohtamatta tietenkään voi

jättää tiettyjä näkökulmia huomioimatta on myös kannustettu lukemaan paljon ja monipuolisesti eri puolilla maailmaa on muutettu keskiviikko helmikuu maaliskuu huhtikuu toukokuu kesäkuu heinäkuu Elokuu syyskuu lokakuu marraskuu joulukuu ja ja henkilöasiakkaat Osuuspankki poppia livenä viihde ettekös te pojat koskaan aikuistu Juha vainio paljaana on myös selkeä identiteettitehtävä on myös se sopii hyvin yhteen

Teksti: Hanna Raatikainen

Kuvitus: Oskari Kautto

Haastattelussa Antti Salminen

Olen hämmästynyt siitä, että etäyhteyden päässä edessäni on yksi Antti Salminen. Luulin pitkään, että Suomessa on runoilija Antti Salminen ja erikseen filosofi Antti Salminen. Sinulla on kuitenkin enemmänkin titteleitä, sillä olet lisäksi tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija sekä yksi niin & näin -lehden päätoimittajista. Onko jokin näistä rooleista itsellesi ensisijainen?

Näistä puuttuu se, että olen nyt neljättä vuotta osa-aikaisena professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Viime vuosien aikana opetus- ja ohjaustyö on painottunut verrattuna siihen profiiliin, joka minulla on ollut reilun kymmenen vuoden ajan ja joka on merkinnyt jakautumista teoreetikon ja toisaalta kaunokirjailijan rooliin.

En ole käyttänyt itsestäni nimitystä filosofi, koska se kuulostaa suureelliselta. Nimitys on kuitenkin sellainen, jota olen nyt tottunut tekemisistäni kuulemaan, ja tässä kohtaa se on ehkä syytä hyväksyä. Pitkään nimitin itseäni vain kirjoittajaksi, mikä oli sen väistämistä, että runoilijuudessakin on jotain pompöösin kuuloista. Oli yksinkertaisempaa sanoa, että olen kirjoittaja tai korkeintaan kirjailija.

Tietyssä mielessä jako kahteen osuu tekemiseni ytimeen. Välillä on kausia, jolloin tuntuu, että teoreettinen ja kaunokirjallinen työ kulkevat hyvin

käsi kädessä ja jopa vetoketjumaisesti täydentävät toisiaan, että eri tekstilajit ovat ikään kuin yhtä ja samaa. Välillä taas huomaan, että ne etääntyvät toisistaan tai että niitä on vaikea solmia esimerkiksi ajankäytöllisesti yhteen. Tässä on välillä ollut orastastavaa skitsofreniaa, mutta mitä kauemmin kahdella jalalla työskentelee, sitä enemmän yhteyksiä löytyy ja sitä luontevammalta se tuntuu. Teoreetikko-kirjailijuus on kuitenkin Suomessa kohtuullisen harvinainen yhdistelmä. Esimerkiksi Ranskassa tai Saksassa siinä ei ole mitään oudoksuttavaa, että ihminen on kaunokirjailija ja teoreetikko samaan aikaan.

Tämänkaltainen työtalous helpottaa kirjoittamista, sillä kun teoreettinen tai vastaavasti kaunokirjallinen kirjoittaminen alkaa tuntua raskaalta tai ei onnistu, voi melko joustavasti vaihtaa toisenkaltaiseen projektiin ja toisenlaisten herkkyyksien ja kirjoittamistapojen käyttöön. Itselläni kaunokirjallinen työskentely on siinä määrin vaativaa, että olisi paikoin mahdollisesti liian vaikeaa keskittyä yksinomaan siihen.

Mitä opettajan rooli on tuonut tekemiseesi lisää? Miten se kietoutuu yhteen muun tekemisen kanssa?

Opetusryhmämme Teatterikorkeakoulussa ovat hyvin pienet, jolloin opiskelijoiden prosessit ovat

hyvin yksilöllisiä ja ohjaaminen on myös yksilöllistä. Opettamisessa on toisenlaista henkilökohtaisuutta kuin tiedeyliopistopuolella, missä olen pitkään opettanut tuntiopettajana. Omaa kirjoittajuuttaan, taiteilijuuttaan ja ajattelijuuttaan on mielekästä tuoda melko intiimisti mukaan opettamiseen. Opiskelijat odottavat, että opettaja uskaltaa altistua itse opettamisessa.

Tämä tarkoittaa, että olen joutunut paljon itse reflektoimaan sitä, mitä oikeastaan teen ja miten, eli miten kirjoitan, miten ajattelen ja miten pitkät projektini, kuten kokonaiset kirjat, syntyvät – mitä se edellyttää, ja millaisia vaiheita ja kokemuksia siellä on. Lyhyesti voi mieltää, että opettajuus on itselleni ollut hyvin opettavaista, varmasti tietyin osin yhtä opettavaista kuin opiskelijoille. Olen joutunut useamman vuoden sanoittamaan omia lähtökohtiani muille. Se on uusi alue ja myös taito, jota olen kultivoinut hiljalleen.

Olet kirjoittanut energian kokemusta käsittelevät kirjasi yhdessä Tere Vadénin kanssa. Miten yhdessä kirjoittaminen käytännössä järjestettiin? Millainen työnjako teillä oli? Minkä verran oli konkreettista yhdessä työstämistä?

Olemme Teren kanssa tehneet kohta viisitoista vuotta yhteistyötä. Jossain vuoden 2007–2008 kohdalla löysimme aihekokonaisuuden, jota voi kutsua energian filosofiaksi, ja aloimme tehdä lyhyempiä yhteisjuttuja muun muassa niin & näin -lehteen. Vuonna 2009 ilmestynyt öljyteemainen numero on ensimmäinen isompi yhteistyömme näiden aiheiden parissa.

Huomasimme, että keskusteluyhteytemme ja tietty ajattelullinen yhteensopivuutemme on sitä luokkaa, että meidän kannattaa tehdä yhteistyötä. Teren työskentely ja ajattelu vaikuttivat minuun voimakkaasti – ja vaikuttavat edelleen. Meillä on paljon jaettuja filosofisia lähtökohtia, Heideggerista ja Bataillesta alkaen. Mannermainen filosofia oli siis molemmilla valmiiksi taustalla.

Noin vuonna 2011 aloimme kirjoittaa Energiaa ja kokemusta, jonka piti alun perin olla artikkeli. Huomasimme kuitenkin nopeasti, että se leviää kirjaksi, ja parhaillaan kirjoitamme energiatrilogian kolmatta osaa.

Yhdessä keskusteleminen on ollut työskentelymme pohja, mutta olemme myös kirjoittaneet raakatekstiä

yhdessä. Useimmiten työskentelyn perusmuoto on ollut se, että olemme olleet samassa jaetussa tiedostossa ja kirjoittaneet sitä yhtä aikaa. On ollut myös kohtia, joissa jompikumpi on itsenäisesti kirjoittanut yhden luvun pohjan, ja sitä on lähdetty muokkaamaan yhdessä.

Työskentelymme on niin yhteenkutoutunutta ja -kutoutuvaa, että monessa kohtaa on itsekin vaikea erottaa ja muistaa, kumpi on kirjoittanut mitäkin. Työskentely on avointa ja rentoa, monesti melko leikillistäkin. Toinen on saattanut kirjoittaa tekstiä ja toisen kursori seurata virkettä perässä, muuttaa ja korjata. Tällaista en ole muiden kanssa juurikaan tehnyt. Tämä työskententelymuoto vaatii, että on tietyssä ajattelullisessa yhteydessä riittävän kauan, jotta kirjoitukselliseen yhteensopivuuteen pystyy täysin luottamaan.

Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavat Mille Plateaux’n (1980) johdannossa, että he molemmat olivat jo itsessään useita, joten kirjoittajia oli melkoinen joukko. Voiko yhdessä kirjoittaminen auttaa pääsemään irti yksilökeskeisyydestä? Voiko se horjuttaa subjektia ja auttaa lähestymään asubjektiivista kokemusta?

Kyllä voi. Yhdessä kirjoittaminen tuntuu monesti siltä, miten Deleuze ja Guattari sitä kuvailevat. Jotta yhdessä kirjoittaminen olisi asubjektiivisempaa, se edellyttää, että hylkää tietyn myytin tai tavoitteen omasta äänestä tai omasta tyylistä ja altistuu yhdessä ajattelun tapahtumalle.

Yhdessä ajattelun tapahtuma on sinänsä luonteeltaan melko asubjektiivinen. Se on jotakin muuta kuin ilmaisua. Se ei ole sitä, että kirjoitetaan ajattelun kuva tai annetaan sille yksilöllinen ääni, vaan se on niin sanotusti emergenttiä. Siinä tapahtuu jotakin odottamatonta, ja ajattelun tapahtuman odottamattomuus voi purkaa yksilön fiksaatiota omaan yksilöyteensä ja rentouttaa subjektikeskeistä tapaa ajatella tai kirjoittaa.

Se on minulle riemukas asia, jotain hirveän iloista ja avointa. Se on sitä paljolti myös siksi, että tapahtumaluonteessa on mahdollinen yllättävyys, että ymmärtää jotakin sellaista mitä ei aiemmin ole ymmärtänyt ymmärtäneensä. Se on vähän samaan tapaan kuin Deleuzella ja Guattarilla, että jotain keksiytyy. Se ei ole yksilön asia vaan jotain kenttämäisempää. Se on nähdäkseni ajattelun tai

filosofian perusmuoto, että ihmisessä jokin ajattelee jotain, mitä ihminen ei ymmärtänyt tietävänsä ennen kuin ajattelu on alkanut.

Kokeellisuudesta-teoksessasi (2015) pohdit, mikä on taiteen kokeellisuuden merkitys tilanteessa, jossa fossiilikapitalismi on kriisissä. Voiko energiakirjojen yhdessä kirjoittamista ajatella jälkifossiilisen kokeellisuuden kehyksessä?

Kyllä se tavallaan liittyy tuollaiseen työnjaollisuuteen tai sen tietynlaiseen purkautumiseen. Asiaa voisi avata sitä kautta, että yhteistyö Teren kanssa on ollut ajattelullista omavaraistumista ja omavaraistumisen kautta irtautumista monesta skolaarimmasta tavasta tehdä filosofiaa. Tässä teorianmuodostuksessa luovutaan senkaltaisesta asiantuntijuudesta, joka ei joudu altistumaan ajattelun tapahtumiselle.

Kokeellisuudesta-teoksessa pyörittelemäni “jälkifossiilinen kokeellisuus” tukeutuu ajatukseen, että subjektirakenne on moderni ja

vaatii tietyn energiansyötön pysyäkseen voimassa. Jälkifossiilisissa tilanteissa subjektin herruus kirpoaa tai itsetietoisen subjektin omavoimaisuuden kuvitelma antaa myöten. Se on jotain sellaista, mitä myös yhdessä kirjoittamisessa voi tapahtua, siinä miten yksilö ei ajattele vaan ajattelu ajattelee yksilössä.

Kun aloin lukea Eloa ja anergiaa, lähestyin sitä lukijana hyöty mielessä, oppiakseni tiettyjä asioita. Kirjallinen ilmaisu kuitenkin vei mukanaan, ja juutuin monesti yksityiskohtiin, joista ajatukseni lähti rullaamaan eri suuntiin. Kuten kaikissa parhaissa lukukokemuksissa, tässäkin tuli tunne, että ajattelen tekstin kanssa. Kokemus siitä, että ollaan jonkin merkityksellisen äärellä, oli vahva. Miten tällaista lukiessa koettua merkityksen kokemusta voisi sinun mielestäsi parhaiten käsitteellistää? Liittyykö tämä siihen, mitä äsken puhuit kirjoittamisesta?

Varmasti liittyy monin tavoin. Olen aika pitkään hahmotellut ajatusta, jota en ole vielä saanut kunnolla muotoonsa. Senkaltaista käsitettä tai yritystä käsitteeksi kuin merkitysenergia. Kokeellisuudestakirjassa merkitysenergia mainitaan, mutta sitä ei vielä siinä kehitellä kovin pitkälle. Minulla on kauan haamuillut, että siitä saisi kirjoitettua kattavammin, ja olemme nyt Teren kanssa siitä kirjoittamassa.

Jos on kokemus siitä, että luettu teksti tai ajattelu on merkityksellistä, on kyse siitä, että teksti on voimistavaa, väkevöittävää tai innoittavaa

ja että se kokemuksellinen intensiteetti siirtyy lukijaan. Tämänkaltainen käsitys on melko erilainen kuin sellainen, että luettaessa ikään kuin siirreltäisiin virkkeitä tai kommunikoitaisiin yhtään legomaisempia merkityksiä. Tullaan lähelle ajatusta, että esimerkiksi kirja voi olla reaktorinomainen olento. Se voi pitkiä aikoja, vaikka satoja vuosia, tuottaa sellaista voimaa, joka ei vähene.

On vähän mysteerillistäkin, miten merkityksellisyyden kokemus voi parhaimmillaan välittyä niin hyvin. Ajattelen,

että se on transformatorista kokemusta ja kieltä parhaimmillaan. Yksinkertaisesti niin, että jos ihminen lukee jotain, luettava muuttaa ihmistä. Siinä on muutosvoiman mahdollisuus. Tähän mielestäni liittyy lukemisen varsinainen ihme, se miten voidaan muuttua lukemalla. Se olisi tavallaan merkitysenergian siirtoa ja sen keräytymistä, voimistumista ja haipumista.

Miellän kieltä aika paljon voimana, että se on tavallaan voiman muotoilua, sen neuvottelua, sen taitamista. Siinä on vähän sellaista shamanistista vibaa mukana, että miten kielessä voi olla jotakin maagista tai loitsumaista, siinä mielessä että se oikeasti muuttaa ihmisiä ja ympäristöjä. Kielessä oleminen on energeettinen tapahtuma hienoimmillaan.

Myös kaunokirjallinen työskentelysi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. MIRissä (Poesia, 2019) viitataan moniin olemassaoleviin sieniä tavalla tai toisella käsitteleviin tutkimuksiin ja kehitetään niissä esitettyjä ajatuksia hyvinkin mielikuvituksellisiin suuntiin. Kuinka paljon olet tehnyt taustatyötä MIRiä varten? Miten prosessi etenee? Onko sinulla tapana ensin tutkia ja sitten kirjoittaa, vai menevätkö tutkiminen ja kirjoittaminen käsi kädessä?

Kyllä ne menevät lomittain. Joillain kirjailijoilla selvästi on taustatutkimusvaihe ja kirjoitusvaihe erikseen, mutta minusta tuntuu, että kirjoittaminen sinänsä on tutkimusta, jolloin taustatutkimus ja kirjoittaminen ovat sikäli yhtä. Toki painopisteet vaihtelevat, ja voi olla, että jossain vaiheessa kuluu vuosi, etten juuri taustalukemista tee.

Esimerkiksi MIRin kanssa kävi niin, että kirjoittamisen aikana julkaistiin paljon uusia mykologisia löytöjä, jolloin oli otollista ja palkitsevaa viitata niihin. MIRissä on käytetty tieteellistä ja pseudotieteellistä iloisesti sekaisin ja fabuloitu loput. Olen mieltynyt tällaiseen tyyliin, tiedolliseen horjuttamiseen, myös lukijan tiedolliseen horjuttamiseen. MIRissä on paljon yksityiskohtia, jotka vaikuttavat keksityiltä, mutta jotkut kaikkein kahjoimmat jutut ovatkin tieteellisiä löydöksiä.

Guardian uutisoi hiljattain, että on vahvoja viitteitä siitä, että sienillä olisi jotain kielen kaltaista. Rihmastojen sähkösignaaleista oli eristetty viisikymmentä morseaakkostyyppistä sanaa, tai

sanoiksi niitä siinä jutussa kutsuttiin. Se huvitti ja häkellytti minua, koska MIRissäkin on useita viitteitä siihen, miten sienet kommunikoivat ja puhuvat keskenään. Vähän ylpeästi voi sanoa, että tieteellinen tutkimus tulee kaunokirjallisuuden jälkeen tai jäljittelee taidetta tässä tapauksessa.

Tietokirjoissa teorian ja kirjallisen ilmaisun suhde on tietenkin hieman toisenlainen. Miten hahmotat teorian ja kirjallisen ilmaisun suhteen energiakirjoissa? Miten vahvasti teoria on niissä kytköksissä kirjalliseen ilmaisuun?

Mielestäni kirjallinen tyyli on erottamaton osa filosofiaa. Se, mitä itse tykkään lukea filosofiana, eroaa normaalitieteen kielenkäytöstä siinä, että tietty tyyli on osa ajattelua ja ajattelun tapahtumaa. Sillä on paljon merkitystä, minkätyyppinen virke kirjoittajalla on käytössä tai kuinka elävää tai väkevää kieli on. Ajattelun tyyli ja tapa on minulle hyvin merkityksellinen asia noita kirjoja kirjoittaessa, se ei ole missään nimessä neutraali. Muodolla, vaikka ihan virkemuodolla, on paljon väliä sille, miten ajattelu voi esimerkiksi imeytyä lukijaansa.

Ajattelun kielen täytyy olla taitavaa ja hiottua. Silloin se tulee monin osin hyvinkin lähelle kaunokirjallisuutta. Minulla ei ole vahvaa jakoa kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. On mannermaiselle ajattelulle tyypillinen lähtökohta, että ajattelu on myös kielen koettelua. Kieli ei siis ole neutraali väline vaan osallistuu ajattelutapahtumaan, ja se on se kohta missä tyyli muodostuu.

Esitän loppuun yhden sieniä koskevan kysymyksen. Ainakin Kokeellisuudesta-kirjassa kutsut heterogeenistä kokemusta eräänlaiseksi materiaaliseksi tiedostamattomaksi. niin&näinlehden (3/2016) sieniä käsittelevässä artikkelissa “Joitakin huomioita sienistä – eli miksi pimeä ekologia ei ole tarpeeksi pimeää” kirjoitat, että sienet ovat Maan materiaalinen tiedostamaton. Jäin miettimään näiden välistä yhteyttä. Sekä heterogeeninen energia että sienet ovat eiinhimillisiä, ja ne ovat kaikkialla läsnä, mutta piilossa. Niissä on jotakin perustavanlaatuista, jonka varaan elämä rakentuu. Voiko sienten elämään uppoutumalla mielestäsi jollakin tavalla päästä lähemmäksi heterogeenisen energian kokemusta?

Vähintäänkin sienikunnan outous, kummallisuus, moneus, on varmasti osuva metafora materian heterogeenisyydestä ja heterogeenisyyden tiedostamattomuudesta. Elossa ja anergiassa on kysymys siitä, onko elossa muuta kuin olioita. Se liittyy sieniteemaan siksi, että sienen oliollisuus tai kappaleellisuus on paljon epämääräisempi kuin esimerkiksi nisäkäskokoisella eläimellä. Se on jotakin kenttämäisempää ja reunoiltaan epämääräisempää ja harsomaisempaa. Sieniaiheen valitsemisessa on tietty luonnonfilosofinen ponsi ja kaikukoppa, että miten voitaisiin jollakin tapaa olla yhteydessä tai kommunikoida sellaisen elämän ja kuoleman kanssa, joka ei olisi niin kiinni oliometafysiikassa vaan jotakin heterogeenisempää, asubjektiivisempaa, tietyistä tiedostamattoman erilaisista kerroksista kumpuavaa. MIRin ja Elon ja anergian premissien välillä on selvä yhteys.

Vielä viimeinen kysymys: millaisia projekteja sinulla on tällä hetkellä vireillä?

Olen parhaillaan tekemässä molempien trilogioiden viimeisiä osia. Se tarkoittaa sitä, että yli viidentoista vuoden työskentelykaari tulee päätökseen noin kahden vuoden sisään. On jännä hyppyrinnokka, kun viimeinen energiakirja ja kaunokirjallinen teos valmistuvat. Ehkä sen jälkeen jään kirjoittelemaan vain pieniä runoja. Se on iso henkilöhistoriallinenkin siirtymä varmasti.

Lähteet:

SALMINEN, ANTTI 2015. Kokeellisuudesta. Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään. Helsinki: Poesia.

SALMINEN, ANTTI 2018. MIR. Helsinki: Poesia.

SALMINEN, ANTTI & VADÉN, TERE 2013. Energia ja kokemus. Tampere: niin & näin. SALMINEN, ANTTI & VADÉN, TERE 2018. Elo ja anergia. Tampere: niin & näin.

SALMINEN, ANTTI 2016. ”Joitakin huomioita sienistä – eli miksi pimeä ekologia ei ole tarpeeksi pimeä”. Niin & näin 3/2016.

KOHTI TYÖELÄMÄÄ YKAN KANSSA

YKA on ammattiliittojen edelläkävijä ja mukana matkallasi työelämään.

Autamme löytämään uravaihtoehtoja ja kehittämään ammatti-identiteettiä Valvomme yhteiskunta-alan opiskelijoiden etuja Toimintamme on yhteisöllistä: ykalaiset kohtaavat tapahtumissa, opiskelijatoiminnassa, vertaisverkostoissa, paikallisyhdistyksissä ja mentoroinnissa

Lue lisää: yka.fi

Yhdessä yhteiskuntaa rakentamassa

1. Katsoin ohi siitä mitä tarkoitit ja kiveen upotettiin veitsi Melkein milloin tahansa täältä saa lähteä/mukaansa tikkailla/ hakemaan tulevaisuutta/ unohtuneen. Kädestä pitäen saadaan suurimmat lupaukset

2. maailma käy läpi muutosprosessia palatsista temppeliksi, vaaleiden talojen seinät paistavat aurinkoja me kuuntelemme onnellisten ekosysteemien rapisevaa sävellystyötä

Samalla vastuu tekee tehtäviään, availee itsestään lokeroita ja huoneesta ikkunoita, tekee uudelle tuloa. Tämän kaiken se tekee vasta nyt paljastetussa hiljaisuudessa, sumean posliinin halkeamat raottuvat

Emmekä me kuunnellessamme muista, että joku on siivonnut paikat meidän ja edellisten välissä

Teksti: Arttu Laitinen

Kuvat: Tekoäly (Craiyon.com)

Satunnaisia katkelmia suomiräpistä vuodelta 2022

Fitnessmimmi, nenä täynnä valkosta Joogiabist viinat, ei voi käydä alkossa Ei mikään ihme, että pää ei kestä Sun kulissit kaatu, oliks se ton arvosta?

Bizi ft. William: Draama (remix)

Räppi kertoo taiteenmuotona hyvinkin usein oikeasta elämästä. Oikean elämän kuvaaminen sisältää omat eettiset kysymyksensä, vaikka kyse olisikin taiteesta. Myös taiteessa esitettävät väitteet voivat helpostikin aiheuttaa haittaa. Räpissä tämä on tullut usein esille Diss-trackien muodosssa, joissa esitetään lyriikoita muiden ihmisten yksityiselämästä, kuten William esittää ex-tyttöystävänsä päihteidenkäytöstä. DissTrackeissa tätä on puolustettu räpissä jonkinlaisen aitouden hyveen nojalla. Räppilyriikat on perinteisesti perustunut ajatukseen, että räppäri elää tätä elämää todella, eikä tällöin hänestä kerrottavat todet faktat pitäisi haitata. Näin ainoastaan valheen kertominen on ongelmallista. William ei kuitenkaan kerro räppäristä, jolloin tämä puolustus tuntuu heikolta. Salaisuuksien kertominen suureen julkisuuteen ei ole ainakaan kovin mukavaa, vaikka se tehdäänkin taiteen nojalla.

Meidän pitäs aina olla yhtä kansaa Ohjeistaa näit nuorii, ei johtaa niitä harhaan Paljon kotei mistä nuoret haluu karkaa Mut vasta liian myöhään joku jaksaa niitä auttaa

MD$ ft. Fabe & Mikael Gabriel: Vihatuin

Yhteiskunnallisista ongelmista puhuminen on ollut suomiräpissä jo kauan perusaiheita. Yleensä räppärit ottavat näissä ongelmissa jonkinlaisen kokemusasiantuntijan kaltaisen roolin, jossa yhteiskunnallisia ongelmia pyritään erityisesti kuvaamaan taiteen keinoin. Kuvaukset liittyy yleensä köyhyyteen, huumeidenkäyttöön ja hyvin usein rikkonaisiin perheisiin, joissa nuorten on vaikea kasvaa. Taide on poliittista erityisesti siinä mielessä, että nämä asiat todella kuvataan erityiseksi ja suuriksi ongelmiksi yhteiskunnassa. Samalla hyvin harvoin räppi tai taide yleensäkään kuvaa minkäänlaisia todellisia ratkaisuja näihin ongelmiin. Varmastikaan ajatuksena on, ettei räppäri ole mikään ekspertti tämän ratkaisuun. Toisaalta ei ole filosofitkaan ja silti hyvin usein huutelemme varmasti laadukkaita mielipiteitämme :D. Ehkä on ihan hyvästä, että jokin kulttuurissamme pysyy kuvaamisessa.

Ei ollu aikaa koisaa tai alkaa analysoimaa Otsal välil soijaa, mut sä tiiät koutsi hoitaa Nyt me seistään tääl vuoren päällä vahvasti Ja pakko myöntää et perkule tää kannatti

JVG: Laiffii

Kovan työn ihannointi ja siitä tullut menestys on varmaan kliseisimpiä aiheita räpissä yleisesti. JVG:n kaltaiselle kaiken suomiräpin sisällä saavuttaneella ryhmälle tämä on varmasti ymmärrettävää, sillä haluaahan ihminen oikeuttaa oman asemansa. Vielä Cheekin ollessa suosionsa huipulla tästä ilmiöstä käytettiin joskus nimitystä kokoomusräppi. Aineellisen rikkauden korostamisen lisäksi nimityksen perustana oli erityisesti ajatuksessa, että menestys on ainoastaan oman työn tulosta, ja kaikilla olisi mahdollisuus menestykseen tekemällä kovasti työtä. Tämän amerikkalaisen unelman suursanoman absurdius on nyt itsestään selvää, sillä JVG:n menestyksenkin salaisuus on ollut erityisesti hyvästä tuurista ja ajoituksesta, jossa JVG:n Häissä päätyi jääkiekon MM-voiton vuonna 2011 viralliseksi kisabiisiksi. Ottamatta edes huomioon globaalimman tason eriarvoisuutta.

Ei mitää syyt herätä, tylsää tämä elämä Makaan lakanois keränä, älä kysele perää mä en vastaa tänää kellekkää Et pääse lähellekkää Enkä oo lähös minnekkää Ai kaikki on siel, no en sinnekkää

ibe ft. Pehmoaino: alienbaby

Jatkuvan suorittamisen ajatus tuntuu jatkuvasti ristiriitaiselta. Samaan aikaan valtion taholta tulee malli, että pitää suorittaa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti esimerkiksi opinnoissa. Kuitenkin jossain mielessä yhteiskunnan ja itsenikin luomaa ideaalia on suorittaa mahdollisimman paljon ja monipuolisesti, johon kuuluu myös jatkuva sosiaalinen ravaaminen tapahtumissa. Kolmanneksi jatkuvasti puhutaan levosta, jotta emme saa burnoutia, ja pystymme toimimaan tehokkaasti. Lepo itsessään on tällöin myös suorittamista. Joskus vaan todella haluaisi vain tehdä jotain ja olla olemassa. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tämän ajatuksen koherenttiuden oletus on jo liiallista suorittamista.

Tehny massii perus, kledjut päälle suoraa kassist perus

Äijät ottaa matsii perus, studiolta suoraa taksii perus

Tonni mun takkii perus, V8 ku meen rattiin perus Junnut haluu matkii perus, ne vaa fiilaa mun tatsii perus

Etta ft. Gettomasa: Perus

Rahalla kehusteleminen on jo nykyräpissä niin yleistä, että siitä on turha tehdä suurta numeroa. On jo odotettua, että räppäri kertoo ostaneensa kalliita vaatteita ja kalliin auton räpistä saaduilla rahoillaan. Kuuntelijan pitää tulla kateelliseksi räppärille, ja se onnistuu parhaiten materialla. Kulutuskulttuurihan on aikamme perusoletus, ja tietenkin se näkyy taiteessa. Samalla tuntuu absurdilta, että usein yhteiskunnallisiin epäkohtiin keskittyvä genre on samalla tukemassa ilmastoa tuhoavassa ja globaalia epätasa-arvoa synnyttävää ajatusmallia. Onhan meillä Yhdysvalloista esimerkkejä artisteista, jotka ovat myöhemmin päätyneet myymään orjatyövoimalla tehtyjä vaatteita. Kapitalismi voittaa näin helposti poliittisesti valveutuneenkin ihmisen. Ja toisaalta on vaikea sano onko tällä suurta merkitystä, sillä kyllä näennäisesti kapitalismin vastaisestakin räpistä tulisi todennäköisesti oma tuotteensa.

Ei tarvii oleskelulupaa, ei Ei papereit kysy tääl kukaa, ei Itä-Helsinki, Puhos, vaik ne melkei sen tuhos Se on Itiksen Puhos

Ege Zulu: Puhos Räppärit hyvin usein edustavat yleisesti asuinpaikkaansa. Yhdysvaltoja mukaillen Suomessa räppärit esittävät edustavansa useimmiten laajempaa kaupunkinsa yhteisöä. Helsingissä edustaminen esiintyy paljonkin pienempien alueiden, kuten Malminkartanon tai Kirkkonummen tasolla. Jollain tasolla vahva kaupunkiin kiinnittyminen tuntuu olevan jo hyvinkin vanhan ajan perua, kun ihmiset vielä elivät samoilla alueilla ja usein samojen ihmisten kanssa pääosin koko elämänsä. Itsellänikin koko lapsuuttani ja nuoruuttani on hyvin vahvasti määrittänyt tämä yhtenäisyys, jonka myötä ainakin vielä pidän itseäni kotkalaisena. Kuitenkin varsinkin ihmiset joutuvat nykyään jatkuvasti muuttamaan työn tai opiskelun takia, jonka myötä voi olla vaikea löytää suurta yhtenäisyyden tunnetta omalla elinalueellaan. Joka ehkä olisi tervettä ainakin nuorelle, mutta luultavasti meille kaikille. Ainakin itselleni on vieläkään kovin vaikea edustaa Helsinkiä.

Sä puhut gunshit, gangsta sä et oo Sä puhut rankast laiffist, Suomes ei oo ghettoo

Turisti: Gunshit

Uusi suosittu mediakeskustelu räppiin liittyen on nyt ollut ns. “roadman-kulttuuri”. Tässä ei historiallisesti ole mitään erikoista, sillä onhan esimerkiksi Bloodsien ja Cripsien jengitaistelu ollut Yhdysvalloissa todella tärkeä osa räpin kehitystä. Nyt kuitenkin keskustelu on myös siirtynyt Suomeen, jossa räpin yhteydestä rikollisuuteen ja väkivaltaan ollaan puhuttu. Oleellista on, että Suomessa ei historiallisesti ollut samalla tavalla väkivaltaisia nuorisojengejä taikka ghettoja, jotka ovat kyllä ovat ongelmallisesti rodullistettuja konsepteja. Kuitenkin Suomessa eletään hyvinkin etuoikeutetusti. Tällöin kysymykseksi onkin muodostunut, miten räpissä esiintyvä osittain väkivaltaa ja rikollisuutta ihannoiva lyriikka itsessään loisi näitä ongelmia. Tätä on kylläkin tutkittu, ja koko yhteys vaikuttaa hieman epäuskottavalta. Eikä taiteenkaan tarvitse välttämättä kuvata todellisuutta.

Lupasin et en enää vedä, mut ympäril ihmiset tekee siit vaikeen

Oon valinnut tien, josta ei voi perääntyy Muuten mä menetän kaiken

Ei kukaan tee tätä sun puolest, ei ketään kiinnosta sun huolet

En voi edes kuvitella miten Isac oot kestänyt tätä niin nuorest

C'mon, mitä hittoo sit? Elän elämääni tää on meidän show Tilasin kaks pulloo, lisää tulloo, bring some more

Isac Elliot ft. Sexmane: Makso mitä makso

Räppielämäntapa ja siihen liittyvä turhan suuri bilettäminen oli varsinkin 2010-luvun alussa suomiräpin varmaankin suosituin aihe. Tällöin kyseessä oli enemmänkin suuri ihanne ja usein räppärit kehuskelivat sillä, kuinka paljon rahaa he saivat käytettyä baari-iltaan. Varmaan nykyaikaiseen alkoholinkäyttöön syntyneen muutoksen myötä suhtautuminen tähän räppielämäntapaan on muuttunut yhä kriittisemmäksi. Bilettäminen on yhä todella hauskaa, varsinkin kun rahasta ei tarvitse huolehtia turhaan. Kuitenkin bisnes itsessään tuntuu keskittyvän ainoastaan alkoholiin, eikä ihmisiä tunnu kiinnostavan juuri mikään muu. Näin suhteiden ylläpitämiseen jatkuva ryyppääminen on osittain pakollista, ja joskus voisi oikeasti tehdä jotain muutakin. Sama maailma on ollut varmaan opiskelijoillekin hyvin yleistä, ja ehkä on vieläkin. -

Niin kauan kiertänyt radalla

Saatanan pihalla

Ettei sitä enää tavota Jossaa kiertoradalla

Jengi olohuonees

Fiksaa olohuonees Nähny selvää päivää monee vitun vuoteen

Julma Henri: yhtä juhlaa

Suomiräpin yksi ominaisimmista alalajeista on horrorcore. Vaikka väkivalta tai huumeidenkäyttö ovat olleet kansainvälisestikin räpissä yleisiä aiheita, kuvaa suomalaista horrorcorea erityisesti vahvasti nihilistinen tunnelma. Väkivaltaa ja huumeet ovat ainoastaan tavallinen osa elämää, jolle ei osittain tarvitse antaa mitään erityistä huomiota, sillä eihän elämällä ei ole muutenkaan mitään merkitystä. Tällöin ihmisellä on vapaus tehdä täysin mitä haluaa. Horrorcore on näin perinteisen yhteiskunnallisen räpin peilikuva, jossa molemmissa erityisesti vähäosaisuuden ongelmat ovat lyriikan pohjalla, mutta horrorcoressa ei enää edes uskota näiden ongelmien muuttumiseen, sillä minkäänlaista luottamusta yhteiskuntaan ei enää ole. Ollaan ns. poliittisen köyhyyden hienon käsitteen täydellinen esimerkki. Ainoa mahdollisuus on tällöin jatkaa samaa elämää kuolemaansa saakka, sillä ainakin siitä saa hyvää fiilistä. Vaikka ei fiiliksilläkään erityisesti merkistä ole.

Opin rotusorron historian räpist Aivan tosi

Lukion historias puhuttiin vaan antiikist ja maailmansodist

Sere & Silkinpehmee: Räppi opetti

Räppi on historialliselta pohjaltaan erityisesti rotusortoon ja rasismiin liittyvää taidetta. Se on syntynyt Yhdysvalloissa yhteisöissä, jotka ovat halunneet kertoa omista kokemuksistaan rasistisessa yhteiskunnassa, jotka ovat jääneet kertomatta kouluissa taikka muussa taiteessa. Tämä historia on tehnyt räpistä tärkeän genren ymmärtää pelkästään taiteellisen arvonsa ulkopuolella. Nykyaikana nämä kokemukset ovat nousseetkin pinnalle myös kaikkialla muualla osittain jopa räpin vaikutuksesta. Suomiräp on tietenkin perinyt tämän historian, mutta samalla Suomen sisäiset ongelmat ovat olleet luonteeltaan erilaisia, joka on tietenkin vaikuttanut taiteeseen. Pohjalla on ollut osittain iskelmän jatkeena erityisesti luokkajako ja näin työläisyyteen ja köyhyyteen liittyvät ongelmat. Suomessa räp on muodostunut erityisesti kaikista huonompiosaisten genrestä, jonka tekemää taidetta on harvinaista kuulla muualla. Tässä mielessä Suomesssakin pidän itse räppiä oleellisena genrenä ymmärtää.

FILOSOFINEN AIKAKAUSLEHTI KESTOTILAUS 48 € SISÄLTÄÄ NELJÄ NUMEROA VUODESSA!

www.netn.fi | tilaukset@netn.fi | 040 721 4891

Teksti: Nathan Petrov Kuvat: Elina Saarikoski

Keskipisteettä

Liikkumaton oleva

Mietin. Etsin kysymyksiä enemmän kuin etsin niihin vastauksia. Miten elämä voi toimia niin kuin se toimii? Miksi juuri niin? Asioita tapahtuu joka päivä, joita ei voisi kuvitella edes todellisiksi. Vihaa, kauhua, väkivaltaa, epätoivoa. Epätoivoa todellakin… Olen pohtinut omaa asennoitumistani maailman tarjoamia mahdollisuuksia kohtaan ja varsinkin sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen mahdollisuuden ylipäätänsä. Elämä liikkuu välillä lämpimin keinahduksin, yleensä se jättää katkeran maun suuhun. Elämä tosiaan kuitenkin liikkuu. Sitä kauhun hetkeä olen miettinyt ja valitettavasti yhtenä monien joukossa myös jonkin verran kokenut: mitä jos elämä ei liikkuisikaan, vaan kaikki jumittuisi yhteen hetkeen, yhteen kamppailuun, joka tuntuu mahdottomalta voittaa ja joka hukuttaa kokijansa kokonaan itseensä, peittäen paksulla verhollaan koko muun maailman pois näkymästä. Kiittäkäämme, että elämä etenee, että elämä liikkuu ja mahdollisuuksia on niin paljon kuin henkäyksiä elämän aikana, aina loppuun asti.

Mutta tässä kohtaa tapahtuukin käänne, jonka takana näkyy painavan kysymyksen varjo. Mitä jos elämä liikkuu, mikään ei pysähdy, mutta liike jatkuu tummien pilvien saattelemana? Mihin suuntaan minä olen menossa, mihin suuntaan me olemme menossa?

Mikä on se struktuuri, se koherentti, hyvällä eettisellä aromaattisuudella maustettu paras mahdollinen kokonaisuus, jota palvomalla pääsen puhaltamaan nuo tummat pilvet oman elämäni tieltä? Nuo kaiken potentiaalin peittävät, kaiken elämän innon kadottavat ja kaikkien omaa kokemista elävöittävien seikkojen murskaavat mustat pilvet. Mikä on lääke sille, kun on nähnyt tyhjyyden ammottavan suun? Joku voisi sanoa, että ei mikään. Suuri kysymys aina on ollut liian yleistetty: mikä on hyvä tapa elää maailmassa, jossa ei ole tarkoitusta? Tosiaan, tarkoitustahan

riittää. Miten saamme tarkoituksellisia ajatuksia, koemme syvällisiä hetkiä, rakastamme, ikävöimme, muistelemme, jos maailman tarkoituksettomuus on ilmiselvää? Kyllä, saan tarkoitusta, koska se on ainut asia, mikä ajaa minua ihmisenä eteenpäin. Se on ainut syy, mikä saa minut valitsemaan astunko oikean vai vasemman jalan eteeni, se on ainut syy, miksi päätän olla pidättämättä henkeäni tai vielä julmempaa. Todellisuus ei ole kylmää ja mekaanista, merkityksetöntä objektien olemista ja liikkumista niille ”käytännöllisin” tavoin. Tai siis, kuka minä olen kieltämään joltakulta nautintoa katsoa maailmaa tämänkaltaisen linssin läpi? Itse asiassa, kuka minä edes olen?

Luulin pitkään, että minä olen juurikin ne kirotut struktuurit, jotka muodostavat minut. Saan nämä struktuurit ulkoapäin ja elän niiden viemänä virran mukana. Näin yksinkertaista. Mutta tämäkin muistuttaa liikaa pysähtynyttä olotilaa, vaikka tässä onkin jo liikettä mukana. Saan siis koko ajan vain syötettä yhdestä suunnasta, enkä voi vaikuttaa maailman virtauksiin, mutta maailma voi vaikuttaa minuun? Mutta entä minä? Minähän vaikutan maailman kulkuun yhtä paljonkin kuin se vaikuttaa minuun! Koska teen valintoja (maailman minulle syöttämien struktuurien avuin), saan muutosta aikaan. Tässä muutoksessa on oma kädenjälkeni, eli juurikin struktuurin kädenjälki, josta käsin minä päätin juuri alun perin tehdä tämän muutoksen maailmaan. Ei siis ole keskipistettä minulle, mutta samaan aikaan tämä keskipisteetön voima mahdollistaa muutoksen, jonka se voi kohdistaa joko ”itseensä” tai muuhun maailmaan. Mutta tässäkin kohtaa tapahtuu kaksijako, joka vaikeuttaa omaa ymmärrystäni: miten tämä ”keskipisteetön muutoksen voima” voi kohdistua sekä ”itseensä” että ”ulkoiseen maailmaan”, jos juuri oli selvää, että näiden välinen raja oli hiekkaan piirretty? En voi sanoa olevani jotain, jos tämä jotain on tullut kiemuraista reittiä muutoksen läpi ja koskettaa hetkeksi olkapäätäni, kunnes jatkaa matkaansa eteenpäin. En ole se yksi solu, joka syntyi, jakaantui

ja kuoli. Se jatkoi matkaansa, jonnekin missä se voi olla taas osa jotain muuta suurempaa. Ei ole minua, joka muodostuisi tietyistä struktuureista läpi elämäni, sillä suhteeni muuhun maailmaan muuttuu joka hetkellä, ja niin muuttuu maailman suhde minuunkin. Olenhan kuitenkin vain ne mahdollisten suhteiden kohtaamispaikka, jotka toteutuvat joka hetkellä aina uudelleen, ilmentäen aina mahdollisuuksia uusille suhteille. En voi irrottaa pysähtynyttä palasta, koherenttia kokonaisuutta, tästä muutoksesta ja kutsua sitä totuudeksi, sillä tämä liikkuva voima on jo edennyt, luonut uutta, antanut mahdollisuuden uudelle totuudelle. Kuitenkin en voi elää struktuuritta. Struktuurit ovat se, mikä antavat järjen tälle kaikelle, vaikka myös vievät sen samalla pois. Tämäkin on vain olemassaolon yksi loputtomista paradokseista: struktuuri ja sen sortuminen. Dialektiikaksi olen kuullut tätä myös kutsuttavan. Nämä struktuurit ovat kuitenkin juuri se vaikeus. Todellisuus on ladattu täyteen merkitystä ja meillä on yksittäisinä virtauksina, yksittäisinä ihmisinä, maailman suurin taakka. Meidän täytyy joka hetkellä tehdä valintoja, ja jotta saamme öisin unta, haluamme olla täysin sujut valintojemme kanssa. Tämä on monelle hyvin liikaa. Itseasiassa tämä on se ainut syy kenenkään valintoihin: yritämme peittää tämän tyhjyyden ja merkityksettömyyden kuilun ja kävellä sen yli, tippumatta kuitenkaan sisälle. Rakennamme kaupunkeja, muodostamme globaaleja markkinasuhteita, kehitämme teknologiaa ja tähtäämme tähtiin, jotta tämä kuilu täyttyisi, jotta kaukainen ajatus tuosta pimeydestä ja tietämättömyydestä saataisi unohdettua ikuisiksi ajoiksi. Tämä jähmettynyt kuva onnellisuudesta ja maailman hallitsemisesta on se suljettu pato, jonka virta on aivan juuri sortamassa.

Pysäyttämätön voima

Elämä on täynnä kärsimystä. Monet voisivat sanoa, että hyvin eletty elämä on se, missä sai lievitettyä mahdollisimman paljon kärsimystä. Toisille hyvä elämä on se, missä sai kokea mahdollisimman paljon onnen hetkiä. Kärsimys ei ole toivottavaa, mutta kaikkien kokemukset kivun ja kärsimyksen kanssa eivät ole täysin mustavalkoisia. Välillä kipu on välttämätön osa prosessia, joka kasvattaa. Monet ottavat kärsimyksen avoimin käsin vastaan, jotta he oppisivat itsestään ja maailmasta. Kärsimys on niin henkilökohtaista, mutta samaan aikaan meitä kaikkia yhdistävä käsite. Se on myös valitettavasti ainut kieli, mitä monet osaavat puhua, kun ovat

tekemisissä muun maailman kanssa. Joku on valmis sulkemaan silmänsä kärsimykselle ja sen preesensille jokaisen valinnan seurauksessa. Vaikka juuri minä en kärsi seurauksia, kun päätän tehdä juuri tietyllä tavalla, jossain kohtaa koko tapahtumaketjua joku kärsii. Kun koen jotain kivuliasta, jotain mikä sekoittaa koko ymmärrykseni maailmasta ja oikeudenmukaisuudesta, näen asiat uudessa valossa. Tämä uusi valo johtuu struktuurin paljastumisesta. Elin käsityksessä, että asiat olivat tietyllä tavalla ja seuraukset tulevat olemaan juuri tietynlaiset, mutta nyt koettuani tämän järisyttävän kärsimyksen hetken näen kuinka pitkälle tämä struktuuri oli valmis venymään, ennen kuin se katkeaisi kahtia muutoksen tieltä. Mitä syvemmälle ja laajemmalle levinnyt uskomusjärjestelmä romahtaa, sen syvempää kärsimyskin on. Ja mikä eniten minua tässä järisyttää, on tämän loputtoman rotkon avautuminen edessäni. Olin rakentanut oman identiteettini tietynlaisiin väreihin pukeutuneena, valmis näkemään maailman juuri tietyssä valossa. Todellisten seurauksien maalaamassa kuvassa ei kuitenkaan ole tilaa minun struktuurilleni, juuri sille mikä mahdollisti minulle merkityksen ja toivon elämässäni. Jos olin väärässä tässä ja kärsin näin paljon, kuinka pahasti minun muut oletukseni todellisuudesta ovat kierossa ja vahingollisia? Onko missään merkitystä? Kun päädyn tähän tilanteeseen, kuilun reunalle, on vaihtoehtoja rajallisesti: joko pakenen merkityksettömyyttä, antaudun uusien jähmettyneiden struktuurien armoille, hyppään kuiluun ja putoan loputtoman matkan alas, yrittäen tarttua elämän mahdollisuuksiin kuitenkaan onnistumatta, tai rakennan portaat alas. Silloin minulla on tarkoitus, määränpää, ja tarpeeksi hidas vauhti, että voin koittaa tarttua joihinkin mahdollisuuksiin.

En usko sen kuitenkaan olevan näinkään helppoa, se ei ole ainakaan oma kokemukseni asian kanssa. Kaikki nämä vaihtoehdot vaativat kuitenkin liikettä, ja joskus ensimmäisen askeleen tekeminen itsessäänkin voi olla liian suuri riski. Liian paljon on menetettävänä, jos kohtaa elämän absurdisuuden, ja vielä enemmän menetettävänä, jos sen kanssa aikoo järkeillä. Keksin selityksen jokaiselle valinnalleni ja olen valmis taistelemaan loputtomiin, jotta voisin oikeuttaa oman asemani. Sillä minä olen asemani, ja koen tietynlaista vastuuta elää sillä tavalla, mitä olen päättänyt elää. On oltava jokin kokonaisuus, joka voisi ottaa vastuuta ja kärsiä seuraukset, ja valitsen täksi kokonaisuudeksi minut. Jos on valmis elämään, on valmis taistelemaan jokaisen hengenvetäisyn

merkityksestä, on valmis puolustamaan sitä tarkoitusta, mikä on itselleen totta.

Tämä on kaikille hyvin henkilökohtaista, ja kukaan ei voi auttaa ketään, sillä ei ole keinoa millä auttaa. Pahemmin vielä, ei ole mitä auttaa. Emme tule ikinä löytämään sitä väärää struktuuria, sitä mätää osastamme meistä, joka on valmis venymään koko elämämme läpi, kuitenkin katkeamatta kuin viimeisellä hetkellä. Elämän suuri pelko minulle on menettää mahdollisuus, koska luulin, että sellaista ei ollut tarjolla. Sokaistuen omasta pelosta ja voimattomuudesta, olisin valmis kiertää kärsimyksen, vaikka se merkitsisi kaiken menettämistä. Näin en halua elää. Haluan nähdä jokaisessa hetkessä sen kauniin kaikkeuden, jota kaikki havittelevat. Sen merkityksestä kukoistavan niityn, jonka seassa voisin makoilla edes hetken. En voi kuitenkaan sulkea silmiäni tälle liikkumattomalle olemiselle, joka jatkaa venymistään tänäkin päivänä, aivan repeämisen partaalla.

Olemme valloittaneet, tuhonneet, luokitelleet ja hyödyntäneet todellisuutta. Sitähän todellisuus tekee, se on uuden valloittamista vanhan kustannuksella. Ympäristö muuttaa minua, minä muutan ympäristöä. Keskipisteetöntä valloittamista. Kuitenkin me haluamme piiloon merkityksettömyyttä: me valloitamme jonkin nimessä. Me emme taivu todellisuuden moniselitteellisyydelle, vaan haluamme olla itse kaiken keskellä, jotta meidän valintamme olisivat juuri meidän omia, jotta saisimme juuri sen merkityksen, mitä itse haluamme. Ja mitä enemmän merkitystä, sen parempi. Emme voi hetkeksikään luopua siitä työstä, joka saa meidät unohtamaan todellisuuden. Kaiken pitää tarkoittaa jotakin, ja sen jonkin pitää olla täysin sopivaa koko muun maailman rakenteen kanssa. Jos jokin on edes hiukan ulkona yhteisesti hyväksytystä struktuurista, se on kelvotonta. Ja huh heijaa, mikä struktuuri meillä on. Sellainen, joka näyttää meille maailman vaan sellaisena, millä tavoin sitä voisi hyödyntää. Sellainen, jossa arvostetaan enemmän sitä, mikä on, kuin sitä, mitä voisi olla. On tietynlainen ideaali, johon tähtäämme, ja jos jokainen osanen tätä kokonaisuutta ei tue tämän ideaalin saavuttamista, on se osanen virheellinen. Jos olet tämänlainen ihminen, tulee sinun olla tällainen. Ihmisten ”tämänlaisuuskin” on vain hyötykäyttöä varten kehitetty työkalu, jotta ihmisen määrittelemättömyydestä johtuvasta eksistentiaalisesta ahdistuksesta voisi yrittää paeta. Mutta kun muutos kohtaa olemisen, ei pysy tämä

kokonaisuus kasassa. On vaarana yhteiskunnallinen, jopa mahdollisesti globaalinen trauma, joka juontaa juurensa tarkoituksettomuuden kanssa käytyyn kamppailuun. Kun meidän ideaaleja tavoitteleva luokitteluyhteiskuntamme struktuuri sortuu, seuraa kärsimystä, jota ei ole ollut ennen edes mahdollista kuvitella.

Kun otan kontekstin huomioon ja pohdin omaa elämääni, tarkemmin sitä, kuinka paljon ja mitä struktuureja hyödyntäen virtailen elämässä mukana, ei näyttäydy vastaus hirveän iloiselta. Miten tämä sukupolvi, jolla on historian parhaimmat edellytykset luoda tarkoitusta ja kauneutta maailmaan, tutkia loputtomia potentiaaleja ja vaihtaa ideoita vapaasti, on samaan aikaan se, joka potee merkityksettömyyttä eniten? Kysymys on enemmänkin: miten voimme keskittyä tarkoituksen luomiseen, kun tämä prosessi aiheuttaa sotia, ilmaston lämpenemistä ja etääntymistä toisistamme? Voimmeko me enää globaalissa maailmassa olla yksinäisiä, vaikka olemmekin yksin? Voimmeko enää ikinä kärsiä sitä eksistentiaalista kipua ja pelkoa yrittäessämme muodostaa oman uskomusjärjestelmän, kun maailma palaa ympärillä? Onko se mahdollista, että meidän merkityksen muodostamisen prosessi on nyt täysin intersubjektiivista? Nyt kun maailma on avautunut, ja todellisuuden prosessiluonteisuus alkaa paljastua jopa kovissakin tieteissä, pystymmekö enää elämään ja kärsimään individuaaleina, kun tiedämme, ettei kenenkään identiteetissä ole keskipistettä? Kun virta on tullut tähän pisteeseen, voinko enää oikeuttaa oman tarkoituksen etsimistä näin suhdekeskeisessä maailmassa? Ja varsinkin kun olen itse tietoinen siitä?

En itse tiedä, miten elää struktuuritta yksilönä. Tämä kamppailu on varmasti hyvin monelle jokapäiväistä ja hyvin voimia kuluttavaa. On ihanaa kuvitella maailma, jossa vanhojen sukupolvien alistavat ja luokittelevat mekanismit ovat mennyttä, maailma, jossa merkitys kukoistaa ja elämää eletään elämyksenä, ei koettelemuksena. Kärsimys ei koettele, se on osa elämää. Ei ole mitään suurta merkitystä piilossa meidän apinasilmiltämme, tai apinarationalisoinnilta. En voi valita oikeaa tietä, ja huomata menneeni harhaan, kun koen kipua, sillä en voi tietää, jos tämä yksittäinen kärsimyksen hetki voi olla siemen jollekin kauniille kasvuprosessille, josta tulen saamaan juuri mitä halusinkin – merkitystä. Kuitenkin elän siinä historiallisessa kontekstissa, mikä on. On pelottava ajatus, että nykyinen maailmanlaajuinen paradigma

pystyisi venymään sen verran pitkälle, jonka jälkeen paluuta pelastukseen ei ole. Tämän pelottavan ajatuksen perässä häämöttää ahdistuneisuus, sillä kuka maailman tilanteesta tietoinen ihminen voi yrittää keskittyä vain omaan elämäänsä ja itsensä parantamiseen, kun minulla on vastuu tehdä maailman tuhon eteen jotain?

Tuntuu, että vastausta ei löydy nopeasti. Muutoksen voima kuitenkin jatkaa maailman tilanteen siirtämistä eteenpäin ja saadakseni unta minun on uskottava mielikuvaani, jossa tekemäni asiat ovat osa jotain suurempaa kokonaisuutta, enkä ole vain yksin tippumassa merkityksettömyyden rotkoon. Onko maailma jo siinä pisteessä, että olemme valmiita hyväksymään merkityksen maailmasta, ettei kaikki ole kylmää ja liikkumatonta, ettei ole mitään rotkoa mitä paeta? Minä olen koittanut sulautua tähän absurdiin olemattomuuden ja muutoksen puroon, toivonut että se johdattaisi jossain kohtaa sille suurelle virralle, josta voin aloittaa seikkailuni. Tässä kohtaa tuntuu, ettei virtaa ole mahdollista saavuttaa, ettei sitä ole, vaan joudun loppuelämäni siirtymään purosta toiseen. Mutta ehkä tässäkin

kohtaa on hyvä muistaa, että silmät kiinni purokin voi tuntua virralta. Ehkä hyvällä mielikuvituksella ja avokätisyydelle elämän antimille voi päästä jo pitkälle, ehkä jopa löytää tämä virta. En tiedä…

Välillä sanomme, että ihminen löytää merkityksen jopa sieltä, missä sitä ei ole. Tässä on hiukan optimistisempi ajatus: ihminen on valmis kadottamaan kaikki muut merkitykset, jotka eivät sovi hänen maailmankuvaansa. Meidän ainut olemisen ja tulemisen ehtomme on juurikin merkitys ja mahdollisimman monen potentiaalisen suhteen luominen sekä ylläpitäminen. Sillä mitä enemmän uutta luomme, sitä enemmän meillä on mahdollista olla merkitystä elämässämme. Emme voi paeta elämää ja muutosta, mutta voimme ehkä yhdessä voittaa tarkoituksettomuuden ja kärsimyksen, jos hyväksymme ne. Elämässä on kauniita asioita, joiden puolesta olen valmis taistelemaan. Kuitenkin voimia tähän ei minulla yksin riitä, ja rukoilen tulevaisuudesta, jossa elämän kauneutta ja merkityksellisyyttä ylistettäisiin. Rukoilen maailmasta, jossa totuus on muutoksessa. Ehkäpä merkityksen ei tarvitse olla minun, riittää vain, että

Kollaasirunoja

Me olemme tehneet silppurin työtä. Olemme saksineet filosofian opinnoissamme kirjoitettujen esseiden ylijäämätekstiä ja järjestelleet silpuista kollaasirunoja.

Tällaisella katkomisen menetelmällä koettelemme käsitystä siitä, että filosofinen työ olisi pelkkää ajatuksen materialisoitumista tekstiksi. Usein lopullinen tekstituotos antaa nimittäin ymmärtää, että essee alkaa ajatuksesta ja johtaa tekstimaterian syntyyn.

Kollaasirunoissa palataan kirjoitusprosessin alkuhämäriin. Siellä ajatus synnyttää kummallista tekstimassaa edetäkseen. Kyse on kirjoittamalla ajattelemisesta. Syntyy listauksia, mahdollisia muotoiluja, orastavia aavistuksia ja rakennesuunnittelmia, jotka eivät päädy varsinaiseen tekstiasiakirjaan. Kirjoittamalla ajatteleminen on kakomista. Or... , or. Sormi takoo: titoisuus on absoluuttista. Tällaista keskenkeräisyyttä ei ole tapana tuoda julki.

Näissä kollaasirunoissa katkaisemme kuvan filosofisen työn lineaarisesta luonteesta, kun asetamme esseidemme ylijäämätekstiä luettavaksi. Näin teemme näkyväksi prosessissa piileviä rakoja, joissa ajatus ja kirjoitus nykivät toisiaan eteenpäin.

Kollaasirunojemme aineisto on hylätystä tekstimassasta silputut lauseet, sanat ja merkit. Koettelemme runoissa paikkoja, joita nämä pätkät voisivat ottaa. Luulopuheista tulee faktaväitteitä ja epämääräisistä sivuhuomioista otsikoita tai loppupäätelmiä. Joskus tyhjät lauseet alkavat tarkoittaa runojen kehyksessä jotakin.

Teksti: Eino Taina

Kuvitus: Oskari Kautto

Haastateltavana Tuomas Nevanlinna

Numeron teemaan sopivasti, katkeilevan etäyhteyden tähden, pääsemme aloittamaan haastattelun viitisentoista minuuttia sovittua myöhemmin.

Vastaukseni ovat sitten improvisaatiota, Tuomas Nevanlinna pohjustaa.

Paljastan hänelle, että keskeneräisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta juhlistavan KATKOKSEN hengessä, olen minäkin luonut kysymykset haastattelua edeltävänä aamuna.

No niin.

Hei Tuomas, Olit aikoinasi itsekin mukana Minervan Pöllön toiminnassa. Mitä muistat niiltä ajoilta?

Ensimmäinen ja vähän pinnallinen mielleyhtymä on se, kuinka alkeellista lehden tekeminen oli. Elettiin aikaa juuri ennen henkilökohtaisten tietokoneiden tulemista. Kaikki oli käsipeliä; teippiä, liimaa ja alkukantaisia kopiokoneita, jotka olivat mukana enintään puolirelevantissa mielessä. Se oli fyysistä sotkua.

Pöllön kasaamiskokoukset olivat sellaisia, että juotiin viiniä ja huone oli lattiaa myöten täynnä paperia. Jonkinnäköinen nivaska syntyi joskus loppuyöstä. Lyöntivirheiden editoiminen oli konkreettista suttaamista; virheitä jäi paljon. Se oli nimenomaan keskeneräistä ja katkonaista hommaa.

On minulla joitakin irtonaisia muistikuvia lehtien sisällöistä. Eräs opiskelukaveri, silloinen lehden päätoimittaja kirjoitti Dan Steinbock -kritiikin. Nykyään Yhdysvalloissa asuva mediatutkija Steinbock kirjoitti aikoinaan pari kohua herättänyttä, Frankfurtin koulun henkistä kulttuurikriittistä kirjaa.

Päätoimittaja kirjoitti sitten hyvin fundamentaalin kritiikin Steinbockista, jossa kuulsi närkästys ylipäänsä tämän henkilön olemassaolosta. Steinbock asui tuolloin Lauttasaaressa ja näiden edellä mainittujen teknisten hankaluuksien vuoksi, kun lyöntivirheiden korjaaminenkin oli hankalaa, lopulliseen versioon jäi, että “Luttasaaresta käsin toimii tämä kyseenalainen kulttuurikriitikko…”

Entä mitä muistoja herää Dilemmasta ja filosofian opiskelemisesta Helsingin yliopistolla?

Tavallaan jaan opiskeluaikani kahteen vaiheeseen. Ensimmäinen oli se aktiivinen Dilemma-kausi. Oli tietty laajahko porukka, johon kuului kymmenestä kahteenkymmeneen henkeä ja tehtiin kaikki yhdessä; opiskelut, illanvietot ja lehdet. Se oli hyvin intensiivinen opiskelijaelämän vaihe ja se oli hauskaa; opimme perusasioita ja väittelimme keskenämme.

Sitten alkoi virallisen opiskeluajan jälkeinen opintopiiri-vaihe, joka liittyi Helsingin yliopiston filosofian laitoksen tiettyihin rajoittuneisuuksiin.

1980-luvun alussa tilanne oli ollut parempi; Niiniluoto omassa liberalismissaan salli erilaisia

tuntiopettajia, ja niillä pärjättiin melko pitkälle. Oli Hannu Sivenius, Ilkka Patoluoto ja Simo Knuuttila teologian puolelta. Opetus tyydytti koulukuntadiversiteetin janoa. Minä olin silloin jo kiinnostunut muista asioista kuin analyyttisestä filosofiasta ja tätä muuta oli tarjolla edellämainittuna Dilemma-kautena. Pian tilanne kuitenkin tiukkeni.

Vaikka en 90-luvulla varsinaisesti enää pyörinyt yliopistolla, minulla oli tarve jatkaa opintoja itsenäisesti samanhenkisten ystävien kanssa. Ratkaisu tähän olivat opintopiirit. Olin parhaimmillaan varmaan kymmenessä eri opintopiirissä yhtä aikaa. Tähän aikaan olin jo niin sanotusti työelämässä, vaikka en ole koskaan oikeissa töissä ollutkaan, mutta nämä opintopiirit nivoutuivat osaksi sitä freelancer-elämää. Tein kirjoitus- ja käännöstöitä siinä samalla. Luimme opintopiireissä Heideggeria, Hegeliä, Lacania,

kaikkea sellaista, josta ei ollut mitään toivoa, että niistä olisi saanut laitoksen kautta mitään infoa.

Elokapina valtasi Mannerheimintien kahdesti 5-14.10 välisenä aikana tavoitteena vaatia hallitusta ryhtymään toimiin luontokadon torjumiseksi. Yksi keskeisistä vaatimuksista oli luonnonmetsien turvaaminen. Mitä ajattelet Elokapinan toiminnasta kunnallispoliitikkona ja ihmisenä, joka elää maapallolla?

Poikkeaminen perinteisestä mielenosoituksesta, jossa ollaan kylttien kanssa eduskuntatalon edustalla, on tärkeää. Elokapina haluaa häiritä sitä elämäntapaa, joka on tämän ongelman taustalla ja se on ihan oikea tapa toimia. Enkä tarkoita, että tässä innovatiivisessa toimintamallissa olisi suoranaisesti kysymys yleisanarkististen johtoajatusten siivittämästä häirinnästä sinänsä,

vaan siitä, että häiritään sitä asiaa, joka suoraan liittyy ilmastonmuutokseen.

Eri asia sitten on, kuinka kauan tuo toimii. Kukaan ei ajattele, että se toimisi tavalla, joka nätisti johtaisi johonkin. Ja tämä on osa pointtia, sillä Elokapina ei halua, että sen toiminta muuttuu arkiseksi osaksi kaikkea muuta.

Kafkalla on sellainen tarina, jossa seurataan toistuvasti nimeämättömän uskonnon jumalanpalvelusta. Ennen pitkää tilaisuuteen alkaa ilmestyä leopardi, joka häiritsee rituaalin kulkua. Kun tätä sekaannusta oli tapahtunut jonkin aikaa, leopardi päätettiin integroida osaksi rituaalia.

Siinä vaiheessa, kun Elokapinasta tulee työmaa eli sellainen asia, johon ohikulkijat suhtautuvat yhtä mielenkiinnottomasti kuin tietyöhön, sen toiminta kriisiytyy. Se, että ohikulkijat huutavat elokapinallisille on tavallaan parempi kuin se, etteivät ne ole harmissaan siitä, että pitää kiertää sivukadulle. Rakentava dialogi on huuhaata. Jos kaikki ovat omaksuneet samat vuorovaikutussäännöt ei ole oikeastaan mitään tarvetta keskustella.

Kärjistäen; kun dialogin ehdot ovat kunnossa, dialogi käy tarpeettomaksi. Elokapinan tapauksessa ei ole ollut niin sikäli, kun se on räjähtänyt pinnalle isona konfliktina. Kun konflikti ja raivo lakkaavat, kun kapinan toiminta siirtyy pikku-uutisiin, eikä kukaan ole enää kiinnostunut siitä, sen toiminnalta katoaa pohja. Sitä en tiedä, että onko niin tapahtunut tai tapahtumassa. Tämä oli vain tällainen ekstrapolaatio.

Ilmastoasioista vallitsee vähän samanlainen konsensus kuin rasismista. Täytyy muistaa, ettei ole välttämätöntä, että niin olisi. Jos ajattelee Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen aikoja 1960-luvulla, niin niillähän oli vastassa eksplisiittinen rasismi. Ja, vaikka liikkeellä oli paljon konkreettisia saavutuksia sekä lainsäädännöllisellä että kulttuurisella tasolla, ehkä oleellisin saavutus oli diskursiivinen muutos antirasistisen konsensuksen puolesta. Nykyään, uusnatseja ja jotain suprematisteja lukuun ottamatta, suurin osa ajattelee kansalaisliikkeen aatteista lähtökohtaisesti hyvää. Konservatistien pyrkimykset kääntää pöytiä sanomalla, että rasismi kohdistuu valkoisiin miehiin, on eria asia kuin se, että vastassa olisi avoimen

rasistinen teoria.

Ilmastoasiassa ollaan vähän samassa vaiheessa, ainakin Suomessa virallisen politiikan tasolla. Jopa persuilla saattaa olla “Eikö se olisi ilmaston kannalta hyvä, että…” -tyyppisiä argumentteja. Pieniä soraääniä saattaa tulla, mutta lähtökohtaisesti suurien ryhmien välillä vallitsee jonkinnäköinen konsensus siitä, mikä on homman nimi. Ryhmät toki tarjoavat hyvin erilaisia ratkaisuja ongelman. Kokoomuksen ehdotus on, että yksityisautoilu jatkuu, mutta sähköautojen muodossa. Tai, että halutaan keskustatunneli, koska sitten sähköautot voivat ajaa siellä. Argumentin laadusta huolimatta, tämäkin on ilmastoargumentti; tai ainakin ilmastokysymysten kanssa yhteen sovitettava. Siis sellainen argumentti, josta voidaan sanoa, että se on kaupungin ilmastostrategian mukaista. En siis puolusta Kokoomusta tässä, yritän vain paikallistaa, miten tämä kuvio menee. Virallisessa politiikassa, Suomessa, ei ole kysymys ilmastoskeptikkojen ja aktivistien välisestä kiistasta; se on nettikiista, vaan siitä, että kaikki argumentit yritetään naamioida ilmastoargumenteiksi, enemmän tai vähemmän uskottavilla tavoilla.

Onko kunnallispolitiikassa haastavaa pysyä kunnan kontekstissa, jos puhutaan megatrendeistä tai globaaleista ongelmista, kuten ilmastonmuutoksesta?

Päinvastoin; globaalia perspektiiviä on vaikeaa pitää yllä. Kunnallispoliitikot tekevät käytännössä sitä, että he kommentoivat virkakunnan esityksiä. Ilmastonmuutoksen yhteydessä voi olla korkeintaan muutama maininta globaalin tilanteen vakavuudesta, mutta ei se keskustelu sinne mene. Ainoa sellainen keskustelu valtuustossa, jossa ollaan siirrytty pois kunnan kontekstista oli keskustelu Suldaan Said Ahmedin ehdotuksesta israelilaisten tuotteiden boikotista. Siinä käytiin läpi kaikki maailman kriisipesäkkeet eräänlaisen whataboutismin hengessä. Se oli eräänlaista laukalla oloa. Mutta käytännössä kunnallispolitiikka on sillä tasolla, että viilataan virkamiesten esitysten sanamuotoja. Yleisiä tai periaatteellisia huomioita on erittäin vaikea nostaa esille ja usein, kun sellainen tulee mieleen, tajuaa, ettei sitä kannata sanoa ääneen. Kissan nostaminen pöydälle kiinnittää kaikkien huomion vallitseviin periaatteellisiin erimielisyyksiin. Mutta kyllä esimerkiksi Helsingin ilmastostrategia on suhteutettu tottakai laajaan perspektiiviin. Siinä on taustalla sellainen hoidetaan oma tontti ensin

puhtaaksi -tyyppinen ajatus.

Onko filosofialla oikeasti jotain annettavaa tämän päivän politiikassa, joka on epäilemättä luonteeltaan kiihkeää?

Tässä on monta puolta. Tommi Uschanov on sitä mieltä, että filosofian ja päivänpolitiikan välillä ei ole mitään yhteyttä. Politiikassa esitetään mielipiteitä kansalaisina ja näillä mielipiteillä on filosofiaan täysin kontingentti suhde. Tähän kytkeytyy myös Uschanovin toinen pointti; eli se, että juuri kukaan ei ole filosofi, vaan enimmäkseen kaikki ovat filosofian tutkijoita, joita vaan kutsutaan filosofeiksi. Platon oli filosofi, ehkä Nietzsche, Wittgenstein ilman muuta, ehkä Heidegger.

No, mielestäni asia ei ole näin yksinkertainen. Minun alkuperäinen idea, silloin kun lähdin ehdolle oli keskustelukulttuurin jonkinlainen muuttaminen. Halusin, että poliittiseen keskusteluun tuotaisiin laajempiin vaihtoehtoihiin viittaava dimensio. Eli, että ei keskusteltaisi esimerkiksi vain siitä, tuleeko jokin talous- tai sosiaalipoliittinen toimi tehdä vai ei, vaan, että keskusteltaisiin myös siitä, että yksittäisen toimen taustalla on kysymys kahdenlaisesta erilaisesta talouspoliittisesta ajattelutavasta. Tämä oli periaatteellinen ajatus. Toki tiesin, että mahdollisuuteni vaikuttaa isompaan kuvaan olivat niukat ja niin edelleen.

Nyt on, hauskaa kyllä, tavallaan käynyt toiveideni mukaan sikäli, kun ekonomistit ovat alkaneet epäillä Sanna Marinin taustalla olevan kyseenalaisia neuvonantajia, jotka kannattavat modernia rahateoriaa. Ja utopiani politiikan uudesta dimensiosta, oli ainoastaan tämä. Siis se, että näin kävisi kaikkien poliittisten kysymysten suhteen. Utopiani ei siis ollut se, että moderni rahateoria voittaa. Vaan se, että poliittinen keskustelu käytäisiin niin, että kaikki ymmärtävät, että tässä ovat vastakkain kaksi isoa taloustieteellistä koulukuntaa, jolloin tulisi näkyviin se, että taloustiede on oikeasti poliittista taloustiedettä. 1800-luvulla taloustieteestä puhuttaessa puhuttiin aina poliittisesta taloustieteestä; Marx kirjoitti poliittisen taloustieteen kritiikin ja niin edelleen. Vasta 1870-luvulta alkaen alettiin puhua vain taloustieteestä. Ja mahdollisesti marxilaisesta taloustieteestä, mutta se oli vain “vallankumouksellista hölinää”, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa.

Kun Aki Kangasharju raivoaa tuolla, että Sanna

Marin “has gone crazy” niin hän on oikeassa siinä, ettei viittaa tässä Marinin mielenterveyteen, vaan siihen, että tämä on mennyt taloustieteellisen paletin ulkopuolelle.

Utopiani lisäksi koin, että filosofia voisi valottaa yksityiskohtien luonnetta. Toisin sanoen, että se voisi auttaa näkemään, mitkä ovat ne suuret ajattelutavalliset premissit, jotka saavat poliitikkoja ehdottamaan jotain muutosta. Miksi asia x tai y tehdään? Miksi Kokoomus ajaa julkisen sektorin palveluiden leikkaamista ja on huolissaan julkisen vallan taloudellisesta tasapainoista sekä ylivelkaantumisesta? Filosofinen tausta ehkä auttaa ymmärtämään, ettei tässä Kokoomuksen näkökulmassa ole vain kysymys tietyistä taloustieteellisistä premisseistä ja julkisen vallan ja kotitalouksien samastamisen ajatuksesta, ja monista muista argumenteista, vaan myös siitä, että oikeistoa epäilyttää koko hyvinvointivaltion perusideassa se, että se tuottaa sellaisia mekanismeja ja toimeentulon muotoja, jotka tekevät ihmiset yhtäältä osittain riippumattomaksi palkkatyöstä ja antaa toisaalta kykyä neuvotella sellaisista työehdoista, jotka estävät työnantajien sanavallan. Ja tämä on se syy, miksi oikeisto haluaa julkisesta vallasta pienemmän. Tämä pelko on se syy, miksi koko ajan puhutaan velaksi elämisestä ja julkisen sektorin paisumisesta. Oikeisto kuitenkin hyväksyy vanhatestamentillisen leskien ja orpojen tuen; kun ne eivät ole enää töissä.

Laajemman kokonaiskuvan tai taustalla vaikuttavien mekanismien esillä tuominen on välillä haastavaa. Ensinnäkin, kuten aiemmin mainitsin, välillä pitää kysyä, kannattaako niitä taustalla vallitsevia ideologioita tuoda esille. Toiseksi, osa asioista on niin teknisiä, että niihin täytyisi perehtyä empiirisellä ja teknisellä tasolla aika hyvin. Esimerkiksi jotkut eläkejärjestöjen tekniset yksityiskohdat, jotka eivät ole suoranaisesti kuntapolitiikan saraa, mutta joihin olen jossain eduskuntavaalipaneelissa kylmiltäni joutunut ottamaan kantaa. Kun luen prosenttilukuja ja indeksisidonnaisuuksia ja muita vastaavia termejä paperilta, niin kyllä minulla on vaikeuksia yhdeltä istumalta, filosofin koulutuksella hahmottaa, että mikä tässä nyt on se taustalla oleva ideologia.

Ajatus tässä ei ole se, että poliittisesta keskustelusta pitäisi tulla hirvittävän teoreettista, vaan se, että keskusteluun, indeksien ja prosenttilukujen rinnalle, nostettaisiin se laajempi kuva.

Tämän numeron teema on katkos. Teemaa

luodessa päätoimittajien pyrkimyksenä oli yrittää juhlia ja korostaa keskeneräisyyttä haastamalla filosofiaan perinteisesti yhdistettyä johdonmukaisuutta ja loogisuutta. (Nämä tunnusmerkit ovat liitettävissä ainakin tiettyyn A:lla alkavaan koulukuntaan, joka on täysissä voimissaan HY:llä.) Vaikka logiikka on filosofinen arvo, tuntuu, että se välillä typistää ajattelua.

Ajatuksena oli myös, että keskeneräisten ajatusten korostaminen voisi madaltaa julkaisukynnystä; se kun tuntuu monilla opiskelijoilla olevan melko korkealla. Kaiken ei tarvitse olla loppuun viilattua, jotta sen voisi julkaista. Mitä ajatuksia katkoksen käsite herättää sinussa?

Konteksti, jossa te opiskelijat olette, on se, että te teette seminaaritöitä ja opinnäytetöitä, joiden täytyy täyttää tietyt minimaaliset akateemisen tekstin kriteerit. Tätä varten te luette sellaisia tekstejä, jotka on kirjoitettu tähän akateemiseen tyyliin. Tekstejä, jotka ovat uskollisia lähteille, jotka osoittavat, mihin ne nojaavat, ja jotka asettavat itsensä kritiikille alttiiksi. Vaikka akateemiset konventiot ovat tärkeitä sikäli, että ne antavat koko tiedeinstituutiolle perustelut, on oleellista mainita, ettei kukaan varsinaisesti halua lukea tällaisia tekstejä yhtään sen enempää kuin on pakko.

Kummallinen ajatus, joka helposti ainejärjestölehden ympärille syntyy on, että “En uskalla kirjoittaa, koska tekstini ei muistuta miniluokan seminaaritekstiä” ja, että “Jos se sellaista muistuttaisi, niin sitten ehkä juuri ja juuri uskaltaisin julkaista sen”. Mutta ei kukaan halua lukea Minervan pöllöstä seminaaritöitä muistuttavia juttuja. Ihmiset lukevat mieluummin, vaikka runonpätkän tai jotakin sekavaa yritelmää. Hirveä jännittäminen sen kanssa, että “akateeminen suuri toinen ei hyväksy minun tekstiä”, on asia, josta on vaikea päästä eroon. Tiedän sen, mutta on muistettava, ettei Minervan Pöllö ole tieteellinen julkaisu.

Tieteellisten tekstien olemassaolon oikeutus perustuu siihen, että ne ovat suunnattu tiedeyhteisölle; minkään sellaisen mikä ei ole tieteellinen julkaisu, ei kannata noudattaa kaikkia tieteellisten tekstien kriteerejä.

Tästähän on ollut keskustelua viime aikoina. On puhuttu siitä, kuuluvatko yleiskustantamojen julkaisemat tietokirjat tieteellisten tekstien piiriin. Ja siitä, päteekö niissä kaikki akateemisen

kirjoittamisen säännöt. Todettakoon, että eivät ne nyt ihan samassa määrin päde. Toki näissä teoksissa tuodaan esille lähteet ja niin edelleen, mutta ei se voi mennä näiden teosten kohdalla siihen, että ne olisivat täsmälleen samaan formaattiin tehty, kuin akateemiset tutkimukset. Kaikki nämä sulkeissa olevat viitteet “Macphersonin mukaan… toisaalta katso kuitenkin Brown ja Smith 92 B…”. Nämä tällaiset ovat lukemisen tuhoajia. Onko epäjohdonmukaisuudella, keskeneräisyydellä ja sekoilulla paikkansa?

Jos ajatellaan modernia Kantin jälkeistä filosofiaa, kaikista kuuluisimpien ja merkittävimpien ajattelijoiden, kuten Nietzschen, Benjaminin, Heideggerin ja Wittgensteinin lähes koko tuotanto on pelkkää sekoilua. Heillä on hädin tuskin yhtäkään sellaista teosta, joka täyttäisi nämä johdonmukaisuuden, valmiuden, loppuun viilaamisen ja akateemisuuden kriteerit. Ne on kaikki pelkkää muistilappua ja sekoilua.

Vaikka teillä oli ajatuksena, että keskeneräisyys madaltaa kirjoituskynnystä, niin toisaalta voi ajatella, että se vaatii kirjoittajalta enemmän. Nietzschen ja Wittgensteinin keskeneräisiä päiväkirjamerkintöjä julkaistaan ja luetaan siksi, että ne sellaisinaankin, ja ehkäpä juuri erityisesti sellaisina, ajatteluttaa.

Akateeminen kirjoittaminen on siinä mielessä turvallista, että siinä häivytetään persoonakohtaisuus jokaisella tasolla; viitteillä ahkerasti muistutetaan, etten ole keksinyt mitään itse, kirjoitustyyli tehdään mahdollisimman persoonattomaksi, jotta siinä ei näkyisi kirjoittavan yksilön tyyli tai kädenjälki, jotta se olisi vain osa tiedeyhteisön suurta sammiota, josta sitä pötköä pyöritetään ulos. Keskeneräisyys vaatii siis eräässä mielessä enemmän.

Kiitos haastattelusta, Tuomas Nevanlinna!

Esseen kirjoittaminen keskusteluna tulevaisuuden Itsen kanssa

ja kuvitus: Eino Taina

Mitä hän teki juuri nyt?

Järjestelikö hän kirjahyllyään? Vai kiipesikö hän roskakatoksen päälle kalsarilisillaan hakemaan kiveä, joka ei mielestään sopinut sinne? Vai oliko kylpyammeessa lillumassa? Oliko hän laskemassa hitaasti kymmenestä alaspäin? Katsoiko hän videoesseetä jostain Djatlovin solan kaltaisesta kaninkolosta? Nyppikö hän säärikarvojaan kynsillä, joita ei juurikaan ollut, sillä ne oli pureskeltu niin lyhyiksi kuin mahdollista? Kiersikö hän suurta tammea ympäri siinä pelossa, että jos hän jättäisi sen tekemättä, niin hänen perheensä kuolisi tulipalossa? Piirsikö hän? Lukiko hän?

Pohtiko hän pussilakanan reunaa nypläten, miksi jotkut tässä maailmassa olivat onnettomia? Vai pohtiko hän viimeyönä näkemäänsä unta, jossa jäätelöpuikon kokoinen Georges Luis Borges tuli tervehtimään häntä postiluukusta? Puolittiko hän Dallapenpuiston kirpputorilta ostetulla sveitsin armeijan linkkuveitsellä viiden milligramman Medipamia? Kysyikö hän itseltään, miksei ollut minun ja Orvokin iässä liikuntasalissa suorittamassa ylioppilaskirjoituksia syöden vastaamisen lomassa omenaviipaleita ja naperoporkkanoita Tupperwarerasiasta? Tiskasiko hän, koska ei muutakaan voinut? Leikkasiko hän itseltä mielessään kielen irti niinkuin Oh Dae-su Oldboy-elokuvassa? Kirjoittiko hän kymmenen kertaa suodatinpussi puhelimen muistiinpanoihin, koska se oli sana, joka maistui mukavalta? Ajatteliko hän minua? Ajatteliko hän Orvokkia? Ajatteliko hän henkensä riistämistä? Jos ajatteli, niin ajatteliko hän sen olevan vapautuminen vai rangaistus?

Selailiko hän sitä kohtaa Ferdinand de Saussuresta

kertovasta Wikipedia-artikkelista, jossa puhutaan tämän ajatuksista liittyen kielellisen merkin arbitraarisuuteen ja merkitsevän lineaarisuuteen? Söikö hän kuorittuja manteleita? Hörppikö hän kevytmaitoa tai suklaista soijajuomaa? Poistiko hän jokaisen kuvan puhelimen galleriasta tunteakseen olon edes piirun verran kevyemmäksi? Laskiko hän ikkunalaudalle pudonneiden, vesipisaroiksi muuttuneiden lumihiutaleiden määrää? Jos laski, miettikö hän, olivatko pisarat ensisijaisesti lumihiutaleita, jotka olivat vain sulaneet vai vesipisaroita? Miettikö hän maatiaiskissan ostamista Facebookin yksityisestä Löytöeläimet Uudellamaalla -ryhmästä? Lukiko hän viime vuonna vanhentuneen D-vitamiinipurkin pakkausselostetta?

Jos luki, lukiko hän sen kaikilla kielillä, jotka pakkausselosteessa esiintyivät? Miettikö hän, miltä tuntuikaan koskettaa isän terävää parransänkeä? Tai sitä, millaista oli puristaa nuoren kuusen oksaa niin, että neulaset tarttuivat kämmeneen miellyttävästi kihelmöiden? Miettikö hän oliko Orvokki viisaampi kuin hän? Vai miettikö hän sitä, miltä hänen ja Orvokin yhteinen lapsi tulisi näyttämään? Entä minkä niminen?

Pohtiko hän miltä tuntuisi singahtaa ilmakehän rajapintaan tai keskelle Saimaata? Tai keskelle Turun moottoritietä? Pohtiko hän miksi Turun moottoritielle oli rakennettu niin pitkiä tunneleita? Vai tiesikö hän sen liittyvän jotenkin uhanalaisten liito-oravien suojeluun? Yrittikö hän saada otteen ensimmäisestä muistosta? Yrittikö hän todistaa itselleen Jumalan olemassaolon tai olemattomuuden? Yrittikö hän hautautua röpelöisen mattonsa alle unohtaakseen itsensä ja oikeastaan kaiken muunkin? Oliko hän

Teksti

lenkillä? Tai nostelemassa painoja? Tai juomassa kellarikomerossa kirkasta? Jos joi, olikohan hänelle jo tullut jomottava takaraivopäänsärky vai oliko se vasta tuloillaan? Itkikö hän? Nauroiko hän? Katsoiko hän talouspaperirullan hylsystä tehdyllä kaukoputkella vastapäisen talon ikkunaan tarkistaakseen, josko siellä palaisi vielä valo?

Laskiko hän farkkujen etutaskusta löytämiään kolikoita? Astuiko hän vaa’alle selvittääkseen oliko lihonut viime aikoina? Tunsiko hän olonsa

pitkäveteiseksi? Jos tunsi, kuinka monta tuntia hän oli tuntenut niin? Imuroiko hän vastoin taloyhtiön hiljaisuussääntöjä? Huusiko hän tyynyyn? Oliko hän kävelyllä Herttoniemen metsässä toivoen törmäävänsä Helinäkeijuun tai itsensäpaljastajaan? Rakensiko hän itselleen majaa? Tai kiipesikö kenties puunlatvaan? Kävikö hän kakalla? Vai oliko hän hullu ja nukkui sikeästi?

(Teksti on osa pidempää kokonaisuutta.)

Aristoteleen omenahyve-etiikka

On kahdenlaisia hyveitä, omenaisia hyveitä ja kauraisia hyveitä. Omenaisen hyveen syntyminen ja kehittyminen perustuu pääasiassa karamellisoitumiseen, ja siksi se tarvitsee fariinisokeria ja aikaa uunissa. Kaurainen hyve taas syntyy lämmöstä kuten sen nimikin (kaura) juontuu vähin muutoksin sanasta sauna.

On kolmenlaisia ainesmääriä. Kaksi on huonoa, nimittäin liiallisuuksiin menevät ja puutteelliset, ja yksi on hyveellinen ja se edustaa keskiväliä. Kaikki ne ovat jollakin tavoin toistensa vastakohtia. Äärimmäisyydet ovat toistensa vastakohtia ja myös keskivälin vastakohtia ja keskiväli on äärimmäisyyksien vastakohta.

Ainesosat: Omenaa Kauraa

Fariinisokeria Vegaanista margariinia Kanelia Kardemummaa Suolaa

Näin valmistat hyveen

1. Arvioi sopiva määrä kaikkia aineksia

2. Pilko omenat ja laita pilkotut omenat vuokaan

3. Yhdistä muut ainekset kulhossa ja kaada seos omenoiden päälle

4. Paista uunissa valitsemassasi lämpötilassa niin kauan kuin haluat

5. Odota hieman, että hyve jäähtyy ennen kuin kosket siihen

6. Täyty hyveestä

7. Arvioi ainesmäärien suhteita valmiissa hyveessä. Mitä on liikaa? Mitä on liian vähän?

8. Siirry kohtaan yksi (1.)

Teksti ja kuvitus: Tipa & Pietari