KOLUMNI
Mies & Pelargonia Risto Gylden
Kirjoittaja on espoolainen laivanrakentaja ja pelargoniamies
Siskoni oli viherpeukalo. Kun hänestä aika jätti, perin häneltä ikivanhan, kauniin ja erikoisen pelargonian. Sen kukinnot ovat pienet ruusukemaiset, syvän kirkkaanpunaiset, pitkien kukkavanojen päissä, lehdet vahvat, runko haaroittuva ja puumainen. Tämä emokasvi on nykyisin noin 60–70 senttiä korkea, vuodenajasta riippuen. Suuren ruukkunsa kanssa kokonaisuus on vaikuttavat 80 senttiä! Parvekepuutarhan hienoin kasvi, siis. Kasvi on kulkenut suvussa ties kuinka pitkään, ja nyt se on ollut minullakin jo vuosikymmenen. Siskoni talvehditti sen muiden pelakuiden kanssa mainiosti maakellarissa, joka lienee lasiverannan ohella yksi parhaista paikoista tähän tarkoitukseen. Talvehdittaminen kerrostalossa ei olekaan niin helppoa. Sisällä on liian lämmintä ja kuivaa, joten kasvit eivät pääse tarvitsemaansa talvilepoon. Minulla on onneksi kellarihuone, jonka lämpötilan saan pudotettua reiluun kymmeneen asteeseen ja myös keinovaloa saan järjestettyä. Siellä pari–kolmekymmentä pelakuutani viihtyvät hyvin. Pidän kasvit parvekkeella niin pitkään kuin mahdollista, kunnes pakkaset alkavat laskea alle viiden asteen. Silloin parvekkeen lämpötila menee myös selvästi pakkaselle ja on aika mennä kellariin maalis-huhtikuun vaihteeseen. Talvileirillä kellarissa pelakuut saavat vettä kerran viikossa tai kahdessa, ja tarvittaessa leikkaan pitkiksi kasvavia versoja ja kukintoja. Keväällä on sitten leikattava pienokaisia enemmän, ihan kunnolla matalammiksi. Leikkaaminen tekee aina yhtä pahaa, mutta on välttämätöntä, jotta pienokaisista ei tule kapeita hujoppeja. Jotta emo-pelakuuni säilyisi, olen jakanut sitä ja jakanut uusia pienokaisia hyviin, luotettaviin käsiin. Loviisassa on kaksi taloa, joissa näitä upeita kasveja voi ihailla, ja ainakin toinen, Pitkänpöydäntalo, on yksi avoimien puutarhojen kohde.
Keidas / 76
