PÄÄKIRJOITUS Gabriel Korhonen päätoimittaja
T
ämän vuoden joulukuussa tulee kuluneeksi 250 vuotta Ludwig van Beethovenin kuolemasta. Beethoven oli säveltäjänä ilmaisuvoimainen ja rohkea, ihmisenä hankalahko ja eksentrinen tuittupää. Hänen neroutensa kultti nousi kuitenkin esimerkillisiin mittoihinsa asteittaisen kuuroutumisen vuoksi. Se tekee kultin silmissä säveltäjän taidosta käsittämättömän, onhan säveltäjällä, joka ei kuule omaa teostaan, oltava vähintään jumalainen inspiraatio ja timanttinen näkemys työhönsä. Vuonna 2020 Beethovenia ei tarvitse enää nostaa jalustalle, mutta häntä on myös turha tuolta jalustalta pyrkiä pudottamaan – molempia tekstillisiä akteja on harjoitettu jo kylliksi. Sen sijaan nerouden käsite musisoivalle ihmisolennolle on relevantti myös tänä päivänä. Nerouden hohtava pokaali tulee mörkönä vastaan, kun yrittää sanallistaa luovien yksilöiden kykyä ja merkitystä. Neroksi leimaaminen nähdään nykypäivänä mielestäni turhan herkästi naiiviutena, turhana mahtipontisuutena tai historiallisena näköalattomuutena. Kanonisoitu esitys minkä tahansa taiteen suuntauksen historiasta on toki aina vallankäyttöä: kaikki eivät nerojen listalle mahdu. Suurten taiteilijoiden lisäksi taiteen suuntaa ohjaa koko kulttuurin kirjo, joka vaikuttaa siihen, minkälainen ajan tyyli on ja minkälaista taidetta yleensä on kiinnostavaa
tai kannattavaa tehdä. Nerouteen kuuluu sääntöjen rikkominen, mutta vain sopivassa määrin, jotta työn tulos on yhä mahdollista ymmärtää. Musiikillinen nerous onkin ympäröivän musiikkikulttuurin niin syvällistä ymmärtämistä, että nero ei ainoastaan osaa toistaa kulttuurin esteettisiä malleja luontevasti, vaan käsittää, miten paljon niitä voi muuttaa. Vuoden ensimmäisessä numerossa paneudutaan nerouden käsitteeseen musiikissa. Aleksi Haukka kirjoitti esseen neron etymologiasta ja eri merkityksiä. Sitä seuraa arkistomateriaalia: Erkki Salmenhaara otti vuonna 1983 kantaa Sibeliuksen muuttuvaan rooliin suomalaisen musiikintutkimuksen kohteena. Nuutti Huhtilainen kirjoitti Chaplinin säveltäjyydestä osana elokuvaohjaajan laaja-alaista osaamista. Kolumnin nerouden eri ilmenemismuodoista kirjoitti Vili Järvinen. Ville Aamurusko taas kirjoitti levyarvostelun Kaija Saariahon, Hannu Linnun ja RSO:n Grammyehdokkuudellakin huomioidusta levystä True fire, Ciel d’hiver & Trans. Lopuksi debytoi lehden uusi palsta Call and Response, jossa lukijat voivat esittää nimimerkillä kysymyksiä etukäteen tuntemattomalle vastaajalle lehden teemaan liittyen. Vuoden ensimmäisenä vastaajana toimii yliopistonlehtori Juha Torvinen.
S Y N K O O P P I // 3
