Kronikka 2/2023

Sisältö

Kronikka 2 / 2023

Julkaisija: Kronos ry, Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö

Yhteystiedot ja palaute: kronikkahelsinki@gmail�com, instagram @kronikka

Marieke Nijkampin This Is Where It Ends herättää

Päätoimitus: Sarah Kuismanen, Vilma Vares, Kamilla Kolimaa, Lilian Kiander

Toimitus: Janne Jussila, Jonatan Hjelt, Emilia Heikkinen, Tuomas Korpimies

Taitto: Sarah Kuismanen

Kansi: Essi Pellikka

Pääkirjoitus

Lilian Kiander

Pitkän talvisen aherruksen jälkeen koittaa

kevät, ja kohta vuoden 2022 fuksit jo kirmaavatkin kesälaitumelle� Alkuvuosi on ollut täynnä ahertamista kurssien kanssa, uusiin virkoihin totuttelua sekä opiskelutovereiden seurasta nauttimista sitsien ja muiden yhteisöllisten tapahtumien

merkeissä Pandemian jälkeisenä aikana

opiskelijoita mietityttävät maailmanpoli-

tiikkaan liittyvät konfliktit ja kriisit� Suomessa ollaan seurattu tarkasti Ukrainan

tilanteen kehittymistä ja luennoilla on yhdessä keskusteltu luennoitsijoiden kanssa sodan seurauksista kansainvälisten suh-

teiden verkostossa� Aika kuvastaa hyvin

historioitsijoiden vastuun merkittävyyttä

yhteiskunnassa, vaikka yksilön historiakuva koostuu paljosta muustakin kuin alan ammattilaisten tuottamasta tekstistä

Historioitsijoiden vastuu kannustaa heitä

valppauteen ja varovaisuuteen, sillä moni heistä joutuu urallaan tuomaan esille nä-

Kuva: Ronja Kauko

kemyksiä menneisyyden laulun säkeistä, jotka kuvastavat osia siitä, mitä joskus todella tapahtui�

Me historian opiskelijat tulemme kertomaan kirjoituksillamme tuleville polville, että Ukrainan sodan aikana Suomi hyväksyttiin Naton jäseneksi 4 4 2023 Muistamme samaisen vuoden alun myös ajasta, jolloin Ukrainan presidentti Volodymyr

Zelenskyi vieraili Suomessa toukokuun alussa ja kuinka Suomen

euroviisuedustaja Käärijän

kappale “Cha Cha Cha” ja sen aikaansaama hurmos

valtasivat median� Saatamme muistuttaa nuorempia

sukupolvia siitä, että hänen tyylistään inspiroidut vihreät bolerot

koristivat Helsingin päärautatieaseman

lyhdynkantajien hartioita� Lopulta voiton

vei jo toista kertaa Ruotsin Loreen, joka

osallistui tällä kertaa kappaleella nimeltään Tattoo� Yleisön sydämet puolelleen

voittanut Käärijä teki historiaa saamansa

hopean ansiosta, sillä suomenkieliset kappaleet eivät ole aiemmin menestyneet yhtä

hyvin viisuissa� Historioitsijana tuntui

suurelta, kuinka viisuhuuman kaltainen

ten tultua taas sallituiksi�

ilmiö toi kannattajia yhteen kokoontumis-

Kysymykset kulttuurin pysyvyydestä ja muutoksista herättävät ajatuksia: mitä kulttuuriin kuuluvaa tulisi vaalia tai hylätä? Havainnollistan näitä kysymyksiä muutaman ajankohtaisen esimerkin kautta Ensinnäkin kaikille tuttu on jokakeväinen suvivirsikeskustelu, joka ajankohtaistuu luterilaisen kirkon valtahegemonian

kohtaamien muutosten myötä� Valtionkirkko se ei ole enää ollut pitkään aikaan eikä suurta valta asemaa ole pystytty kestävästi perustelemaan alhaisten jäsen-ja kävijämäärien takia� Alhaisten kävijämäärien syynä on pohjoismaissa pidetty sekularisaation aiheuttamaa kehitystä� Instituutioihin sidoksissa oleva uskonnon harjoittaminen on laskenut merkittävästi, mikä näkyy käytännössä kirkon penkkien tyhjentymisenä� Toisaalta monet kirkon palvelut leireineen ovat suosittuja, vaikka perinteiselle rippileirille vaihtoehtoja löytyy aina helluntailiikkeen fifteen-leiristä tunnustuksettomaan Prometheus-leiriin� Kuitenkin moni arvostaa kirkkoa edelleen sen tarjoamien palveluiden myötä, luettakoon

”Onko opiskelijallakin oikeus lepoon ja lomaan näinkin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa?”

mukaan diakonia ja perhetyö, joiden tuoma taloudellis-sosiaalinen hyöty näyttäytyy mittaamattoman arvokkaana�

Opiskelijat jatkavat oppilaitosten ja median keskustelua siitä, tulisiko suvivirsi nähdä osana säilyttämisen arvoista traditiota

vai pitäisikö se aktiivisena uskonnonharjoituksena kieltää uskontoneutraaliuuteen

pyrkivässä oppilaitoksessa� Yliopiston

käytänteet huomioiden ei ole syytä pelätä

joutuvansa hengellisen mukavuusalueensa ulkopuolelle: promootioissa on mahdollisuus osallistua perinteiseen jumalanpalvelukseen kirkossa tai sitten juhlavaan

tunnustuksettomaan tilaisuuteen muualla�

Tarve pohtia uskontoon tai henkisyyteen

liittyviä asioita ei kuitenkaan kadonnut

mihinkään Sen sijaan keskusteleminen

astrologian kaltaisista ilmiöistä vaikuttaa

kiinnostavan monia�

Toinen ajankohtainen lupaamani esimerkki on Britannian kuningas Charles III:n

valtaan astuminen hänen äitinsä Elizabeth

II:n kuoltua� Näyttävät kruunajaiset seremonioineen järjestettiin 6�5�2023� Suorassa lähetyksessä kruunajaisia perinteineen kommentoi kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä, mikä osoittaa historian ammattilaisten asiantuntijuuden olevan ajankohtaista, vaikka humanististen alojen osaajia usein vähätellään luonnontieteiden tärkeyttä korostavat uudistukset huomioon ottaen� Britannia on hallitusmuodoltaan perustuslakiin pohjautuva parlamentaarinen monarkia, eli käytännössä kuningas toimittaa kansakunnan keulakuvan tehtävää, johon kuuluvat julkiset esiintymiset� Hallitsijaa pidetään valtion päänä, vaikka hänellä ei ole poliittista valtaa ja oikeutta toimeenpanna uudistuksia tai tuomioistuimen tuomioita� Moni lienee kysynyt itseltään: mitä virkaa on seremonialla, jossa eri kirkkokuntien edustajat voitelevat “kuolleen Jumalan” nimeen turvautuen valtion kiiltokuvaksi henkilön, joka ei voi suoranaisesti vaikuttaa hallinnon päätöksiin? Monarkian brändiarvo on kuitenkin briteille edelleen

”Historioitsijoiden vastuu kannustaa heitä valppauteen ja varovaisuuteen, sillä moni heistä joutuu urallaan tuomaan esille näkemyksiä menneisyyden laulun säkeistä, jotka kuvastavat osia siitä, mitä joskus todella tapahtui.”

suuri, kuten kuninkaallisen perheen virallisella sivustolla todetaan: “Hallitsija

toimii kansallisen identiteetin, yhteyden ja ylpeyden keskipisteenä� Monarkki tuo tunteen vakaudesta ja jatkuvuudesta�”

Aika näyttää, mihin suuntaan monarkian kannatus kaartuu uuden kuninkaan hallituskautena

luokkien väliset erot, halusimmepa tai

emme� Tässä asiassa meidän tulee nostaa

kissa suoraan pöydälle: onko opiskelijallakin oikeus lepoon ja lomaan näinkin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa? Tulevien

päättäjien tehtäväksi jää määrätä resurssipulat näkevin realismin silmin, katkeavatko burn-outia ja epätasa-arvoa ylläpitävät perinteet�

Eniten opiskelijoiden elämää koskettaa

jokapäiväisen toimeentulon turvaaminen, varsinkin kesäisin� Kesällä opiskelija ei saa

Kelalta opintotukea ellei hän silloinkin paina opintoja hiki hatussa� Jos opintoja suorittaa kesällä, vähenevät tukikuukaudet� Yleisen terveyden ja jaksamisen

kannalta olisi tärkeää, että lukukauden

aikana kerääntynyt uupumus pääsisi hellittämään levon avulla Tästä huolimatta

opiskelija päätyy usein hakemaan kesäksi

töitä, jotta hän voisi maksaa vuokran� Töiden saaminenkin vaikuttaisi olevan monimutkaisempaa nykyiselle nuoremmalle sukupolvelle�

Lähteet: The Royal Household, The Official Website of the Royal Family, www�royal�uk� Viitattu 11�5�2023�

Mistä löytyisi töitä aloittelevalle työnhakijalle, kun kaikkiin paikkoihin vaaditaan

vuosien työkokemus, joka sosiaalisten

pääomien myötä alkoi jo ennen yksilön

syntymää? Näin vahvistuvat yhteiskunnan

Historioitsija miettii tulevaisuuttaan

Miten historioitsija voi markkinoida omaa osaamistaan? Mihin historioitsija voi edes työllistyä? Tuleeko tekoäly tulevaisuudessa viemään loputkin historioitsijan työt?

tutkijan tehtävissä. Yli 70 prosenttia vastanneista teki siis työkseen jotakin muuta, aina mediatuottajan tehtävistä hallintoon ja yrittäjyyteen.

Nämä ovat kysymyksiä, joiden parissa allekirjoittanut on kamppaillut jo pidemmän aikaa. Selvimpiä urapolkuja historioitsijalle ovat aina olleet opettajan, tutkijan tai arkistonhoitajan ura. Mitä jos nämä vaihtoehdot eivät kuitenkaan kiinnosta? Lasten ja nuorten parissa toimeentulo voi olla haastavaa, eikä historian aineenopettajan pätevyyskään tänä päivänä takaa valmistuttua suoraa virkaa historian opettajien ylitarjonnan vuoksi. Tutkijan elämäkin on jatkuvien leikkauksien aikana epävarmaa, ja arkistoissa on kylmää ja hämärää.

Historiasta ei välttämättä ole suoraa polkua tiettyyn ammattiin, kuten esimerkiksi oikiksesta tai lääkiksestä. Usein tämä seikka karsii jo hakuvaiheessa aiheesta huolestuneimmat opiskelijat pois. Tästä huolimatta esimerkiksi töissä.fi: -sivustolta historiasta valmistuneista vastaajista vain kolme prosenttia ilmoitti olevansa työttömiä. 374:stä vastaajasta vain 25 prosenttia ilmoitti työskentelevänsä opettajan tai

Vaikka historia ei siis valmista opiskelijaa mihinkään tiettyyn alaan, opettaa se opiskelijoille pelkän historiatietämyksen lisäksi tärkeitä tietotaitoja esimerkiksi lähdekriittisyyden, tiedonhallinnan ja moninäkökulmaisen tiedon tarkastelun parissa. Opiskelujen aikana historian opiskelija oppii myös hyödyllisiä taitoja akateemiseen työotteeseen ja erilaisten ihmisten parissa työskentelyyn. Historian opiskelijoiden vapautta mahduttaa tutkintoonsa laaja määrä vapaavalintaisia kursseja käytännössä mistä tahansa itseänsä kiinnostavasta aiheesta ei tule myöskään vähätellä. Tämä antaa opiskelijalle suuret vapaudet tehdä urapolustaan oman näköisensä. Kun mietitään, että meitä ympäröivän maailman kehityskulku jatkuu yhä entistä enemmän kohti informaatioilla pyöriviä yhteiskuntia ja elämme tiedon (ja misinformaation) kasvavan määrän suhteen murroksen aikakautta, on historioitsijan tiedon hallitsemisen taito kultaakin arvokkaampi monella eri alalla.

Tekoäly

Mutta entäs se tekoäly? Ensi silmäyksellä ajatus tekoälyn tunkeutumisesta historian alueelle saattaa vaikuttaa hämmentävältä. Historiantutkijat ovat tunnettuja kyvystään syventyä menneisyyden monitahoisuuteen, ammentaa näkemyksiä arkistoista, analysoida asiakirjoja ja tulkita tarinoita, jotka ovat muokanneet maailmaamme. Pelko siitä, että tekoäly voisi kopioida nämä tehtävät ja vähentää historiallisen asiantuntemuksen arvoa, on ymmärrettävä.

Tarkemmin tarkasteltuna käy kuitenkin ilmi, että tekoälyä olisi pidettävä pikemminkin historian tutkinnon suorittaneiden liittolaisena kuin vihollisena. Sen sijaan, että tekoäly korvaisi historioitsijat, sillä on mahdollisuus parantaa heidän kykyjään ja avata uusia tutkimusväyliä. Automatisoimalla tylsiä tehtäviä, kuten tietojen analysointia, tiedonhakua ja kielenkääntämistä, tekoäly voi vapauttaa historioitsijat toistuvasta työstä, jolloin he voivat keskittyä korkeamman asteen ajatteluun, kriittiseen analyysiin ja sellaisten kertomusten laatimiseen, jotka tekevät historiasta ymmärrettävää erilaisille yleisöille.

Kuten joku on saattanut jo tässä vaiheessa tajuta, on kaksi ylempää katkelmaa tekoäly ChatGPT:n itse kirjoittamia. Mikä käänne!

Allekirjoittaneen oma kokemus ChatGPT:n kaltaisesta tekoälystä on tähän mennessä ollut historia-aiheisten asioiden suhteen lähinnä glorifioitu Google-haku. Mitä tekoäly ei löydä Googlesta, sen “hän” keksii

päästään. Esimerkiksi suomalainen tutkimusmatkailija ja diplomaatti G. J. Ramstedt oli tekoälyn mukaan Mongolian opetusministeri, ja Topeliuksen 1600-luvulle sijoittuneiden Välskärin kertomuksien yksi päähenkilöistä Kustaa Bertelsköld olikin ChatGPT:n mielestä vuonna 1818 syntynyt tunnettu kirjailija ja poliitikko, mielenkiintoisesti aivan Topeliuksen tapaan.

Vaikka tekoäly onkin vielä monessa mielessä lapsen kengissä, vaikuttaa aikaisempi tekoälyn luoma teksti tekoälyn vaarattomuudesta historian alalle epäilyttävän rahoittavalta. Kenties he suunnittelevat jotakin? Jos tekoälyn puheet historioitsijoiden ja tekoälyn liittolaisuudesta eivät pitäisikkään paikkansa ja molemmat osapuolet joutuisivat keskenään taistoon, näyttäisi historioitsijat tämän taiston ainakin toistaiseksi voittavan.

Tuomas Korpimies

Kuva: Elena Eriksson

Sekä oikeisto että vasemmisto kampanjoivat harhaluuloilla – poliittinen kulttuurimme kaipaisi uusia ideoita ja innovaatiohenkeä

Janne Jussila

Vaalit voittaneen oikeiston talouslinja ei ole realistinen. Vaalit hävinneen vasemmiston talouslinja ei myöskään ole realistinen. Tämä kertoo syvemmästä ongelmasta, eli aitojen uudistusten pelosta. Esimerkiksi vastikkeeton perustulo olisi idea, jota Suomessa kannattaisi nyt harkita.

Kansa on jälleen puhunut. Äänet on laskettu ja sekä voitonriemuiset että vitutuksen täyteiset puheet pidetty. Kuten usein

näissä vaaleissa käy, on uusi eduskunta heilahtanut poliittisen asteikon toiseen päähän. Suomeen on näillä näkymin

tulossa oikeistolaisin hallitus koskaan.

Kokoomus ja Perussuomalaiset ottivat riemuvoiton, Vasemmistoliitto, Vihreät ja Keskusta lähes nöyryyttävän tappion.

Harvat politiikkaa seuraavat varmaan odottivat mitään muuta. Näin demokratia usein toimii. Kansalaisten

– – niin hieno järjestelmä kuin suomalainen hyvinvointivaltio onkin, on siinä myös suunnitteluvirheensä. Niitä ei ratkaista yksinkertaisesti rahoitusta lisäämällä tai ainakaan sitä vähentämällä.

mielipiteet heilahtelevat oikealta vasemmalle ja sitten takaisin. Mikään hallitus ei ole täydellinen, ja pienetkin virheet näkyvät sitten ääntenlaskussa.

Ja vaikka Sanna Marinin sosiaalidemokraattijohtoinen hallitus onnistui monessa asiassa hyvin, voidaan sitä myös

moittia ainakin yhtä monesta syystä. Todennäköisesti keskeisin syy oikeiston vaalivoitolle on valtavaksi paisunut valtionvelka. Ja vaikka Suomessa huolehditaan julkisesta velkaantumisesta ehkä hieman liikaa, on se kuitenkin aivan todellinen ja vakava ongelma. Julkisen talouden krooninen alijäämäisyys johtaa pitkällä aikavälillä heikkoon valtioon, jolla ei ehkä ole enää varaa tarjota esimerkiksi laadukasta koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Talouskasvu voisi korjata alijäämää, mutta poliitikkojen on hyvin vaikea noin vain loihtia talouskasvua tyhjästä ainakaan niin nopeasti kuin sitä nyt tarvittaisiin. Samoin verotusta pitää ehdottomasti korottaa tuntuvasti, mutta sekään ei yksistään millään riitä korjaamaan tilannetta.

Yksinkertaisesti sanottuna: niin

ikävää kuin se onkin, jostain on leikattava. Tämä vaikuttaa hyvin ilmeiseltä tosiasialta, jota vasemmistopuolueet eivät olleet vaalikeskusteluissa valmiita myöntämään.

Tämä ei tarkoita, että kannattaisin vaalivoittajien linjaa yhtään enempää. Kokoomuksen ajamat kuuden miljardin leikkaukset yhden hallituskauden aikana loisivat järjettömän suuren loven hyvinvointivaltioon. Ne todennäköisesti lisäisivät köyhyyttä, epätasa-arvoa ja monia muita sosiaalisia ongelmia. Tämän lisäksi julkinen sektori on jo nyt vaikeuksissa. Hoitojonot ovat joissain paikossa käsittämättömän pitkiä. Lasten koulutustaso laskee laskemistaan. Korkeakouluopiskelijat ja muut nuoret ovat vakavan mielenter-

veyskriisin kourissa. Kokoomus on luvannut, ettei nimenomaan näistä asioista kiristetä. Kaikki kuitenkin varmasti muistavat aiemmat “koulutuksesta ei leikata” -lupaukset. Kuusi miljardia on niin valtava summa, ettei sitä saada kasaan mitenkään koskematta koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluihin. Perussuomalaisten talouslinjasta on taas vaikea sanoa kahta sanaa, koska se on hyvin epäselvä, ellei olematon. Julkista taloutta ei tasapainoteta rajoja sulkemalla tai transihmisten oikeuksia polkemalla.

Jälleen yksinkertaisesti sanottuna: kuuden miljardin leikkauksiin ei ole tässä maassa varaa. Eikä Kokoomus ole ideologisista syistä valmiina

Kuva: Stina Virkamäki / Valtioneuvoston kanslia

korottomaan verotusta käytännössä lainkaan. Se on jopa luvannut keventää sitä miljardin verran, mikä heikentäisi julkista taloutta entisestään.

Sekä vasemmisto että oikeisto elättelivät näissä vaaleissa siis selkeitä harhaluuloja. Kummankaan talouspoliittinen linja ei ole realistinen. Jostain on leikattava, mutta ei kyllä millään kuutta miljardia. Mikä siis neuvoksi?

Tässä vaiheessa keskustelua ja hallituksen muodostamista toivoisin Suomeen vähän aitoa innovaatiohenkeä. Uusia ideoita, todellista reformia. On varmasti kaikille selkeää, että niin hieno järjestelmä kuin suomalainen hyvinvointivaltio onkin, on siinä myös suunnitteluvirheensä. Niitä ei ratkaista yksinkertaisesti rahoitusta lisäämällä tai ainakaan sitä vähentämällä.

eikä tuista tarvitsisi huolehtia tulotason noustessa.

Epävarmuus toimeentulosta on valtavan raskas taakka ihmisen mielelle. Se johtaa pahoinvointiin, mikä saattaa pahimmillaan johtaa mielenterveysongelmiin ja työkyvyttömyyteen.

Siksi toivoisin, että joku poliittinen puolue alkaisi toden teolla taistelemaan uusien ideoiden puolesta.

Ensimmäinen ehdotukseni on perustulo. Uskon, että sosiaalitukijärjestelmän uudistaminen kattavaksi, riittäväksi, täysin vastikkeettomaksi perustuloksi ratkaisisi monia rakenteellisia ongelmia.

Ensinnäkin perustulo poistaisi käytännössä kaikki kannustinloukut. Työn tekeminen olisi aina kannattavaa

Toiseksi perustulo varmasti tasapainottaisi julkista taloutta. Se resurssien ja työtuntien määrä, joka tässä maassa käytetään tukien hakemiseen ja niiden tarkastamiseen vapautuisi perustulomallissa käytettäväksi mihin tahansa muuhun tärkeämpään. Sen sijaan, että valtio palkkaisi ihmisiä tarkastamaan työttömyystukea hakevan toimeentuloa, voisivat molemmat näistä ihmisistä käyttää tämän ajan johonkin oikeasti merkitykselliseen. Pitkällä aikavälillä perustulo säästäisi varmasti veronmaksajien rahoja. Kolmanneksi perustulo epäilemättä helpottaisi kaikkien tukien varassa elävien jaksamista. Enää ei tarvitsisi kamppailla tunnista toiseen opintotukihakemusten kanssa ja stressata siitä, saako tarpeeksi tukea ruokaan ja vuokraan ensi kuussa. Jälleen kerran, hakemusten täyttelyyn ja tarkastamiseen käytetty aika ja energia voitaisiin perustulomallissa käyttää

vaikka opiskeluun, työntekoon, harrastamiseen tai lepäämiseen. Epävarmuus toimeentulosta on valtavan raskas taakka ihmisen mielelle. Se johtaa pahoinvointiin, mikä saattaa pahimmillaan johtaa mielenterveysongelmiin ja työkyvyttömyyteen. Perustulo korjaisi

Kyse on laajemmasta ongelmasta poliittisessa kulttuurissamme.

myös tämän ongelman.

Eli tarjolla olisi ratkaisu, joka osuisi yhdellä iskulla aika moneen yhteiskunnalliseen ongelmaan. Eikä perustulosta silti käydä juuri lainkaan vakavaa poliittista keskustelua.

Toki monet puolueet kannattavat perustuloa jo nyt. Ainakin Vihreät, Vasemmistoliitto ja Keskusta ovat ottaneet jonkinlaisen perustulon tavoitteekseen, tosin myös näissä malleissa on vaihtelua. Myös Kokoomus on puhunut niin sanotusta perustilistä, joka muistuttaa hieman perustuloa. Eli kyllä tässä olisi saumaa ainakin istua saman pöydän ääreen ja alkaa neuvottelemaan siitä miten ja milloin perustuloa voitaisiin ehkä toteuttaa.

Suomeen nyt todennäköisesti syntyvä oikeistohallitus tuskin edes harkitsee perustuloa tai sosiaaliturvajärjestelmän todellista uudistamista. En voi kuitenkaan sanoa, että kansa äänesti tässä asiassa väärin. Jos SDP olisi voittanut vaalit Kokoomuksen sijasta, olisi lopputulos varmasti sama. Demarijohtoinen hallitus ei perustuloa ajaisi.

Kyse on laajemmasta ongelmasta poliittisessa kulttuurissamme. Halua todelliseen järjestelmälliseen reformiin

aidosti uusien ideoiden avulla ei puolueiltamme juuri löydy. Ja perustulo on vain yksi esimerkki sellaisista uudistuksista, joista poliitikkojen pitäisi keskustella. Esimerkiksi palkkatuen nostaminen pohjoismaiselle tasolle, yhtenäinen tulovero, työmarkkinajärjestelmän uusiminen sekä eläkejärjestelmäreformi olisivat muita mahdollisia ideoita, joista juuri kukaan ei kuitenkaan puhu.

Ehkä poliitikot pelkäävät näin suurten uudistusten aiheuttamaa työmäärää. Se on ymmärrettävää. Elämme eräänlaisessa kriisiajassa, minkä vuoksi pitkää ja johdonmukaista uudistustyötä voi olla vaikea aloittaa ja vielä vaikeampaa tuoda päätökseen.

Saattaa myös olla, ettei mikään puolue uskalla ottaa aitoa vetovastuuta näistä uudistuksista. Jos reformit kaatuvat tai epäonnistuvat, silloin niitä ajanut puolue saa syyt niskoilleen. On poliittisesti turvallisempaa lupailla samoja vanhoja ratkaisuja samoihin vanhoihin ongelmiin. Ensin rahaa lisätään, sitten sitä leikataan pois. Sitten vasemmisto voittaa oikeiston seuraavissa vaaleissa, ja rahaa lisätään jälleen kerran. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Näin ei suomalaisen hyvinvointivaltion virheitä korjata. Pyytäisinkin uudelta eduskunnalta rohkeutta, luovuutta ja todellista innovaatiohenkeä.

Orientaatioviikosta vappuun - Entisen fuksin terveiset

Teksti: Jonatan Hjelt

Niin se aika rientää. Ei ole kulunut edes kauan siitä, kun orientaatioviikon alussa saavuimme yliopiston päärakennuksen portaille, missä tuutorimme ottivat meidät vastaan. Nyt on kuitenkin ensimmäinen opiskelijavappu jo takana. Suomenlinnassa vannoimme Kronoksen valan, emmekä sen jälkeen ole enää olleet fukseja. Ennen kuin uudet fuksit saapuvat yliopistolle ensi syksynä, lienee hyvä hetki tehdä pieni kertaus kuluneen vuoden tapahtumiin. Paljon on vuoteen tosiaan mahtunut: erilaisia tapahtumia fuksiaisista risteilyyn, kokoustamista, sitsejä, Kronoksen upeat vuosijuhlat sekä – ainakin toivottavasti – myös opiskelua.

Kuva: Ari Aalto / Helsingin yliopisto

Vastasiko fuksivuosi odotuksia? Jos mietin kysymystä omalla kohdallani, niin vastaus on kyllä ja ei. Historian opiskelu yliopistossa on ollut juuri niin kiinnostavaa, kuin odotinkin, ellei jopa kiinnostavampaa. Erinomaiset professorimme ja lehtorimme ovat onnistuneet haastamaan vakiintuneita käsityksiämme historiastasta ja valmentaneet meitä kriittiseen ajatteluun. Myös Kronos on ottanut ainakin minut avosylin vastaan ja olen päässyt jo varhaisessa vaiheessa mukaan hallitustoimintaan. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut paljon ystäviä, juuri kuten toivoinkin. Silti vuoteen on mahtunut paljon yllätyksiäkin.

Koska saavuin opiskelemaan Helsinkiin pienestä maakuntakaupungista, jännitin aluksi, miten sopeutuisin yliopistolle. Ehkä minua oli vähän peloteltu kliseillä, millaisia yliopisto-opiskelijoiden kuuluisi olla. Pelkäsin, etten ”maalaisena” sopeutuisi joukkoon, mutta mitä vielä: pelkoni osoittautui täysin turhaksi. Sain huomata, että muut opiskelijat tulivat hyvinkin monenlaisista lähtökohdista, eikä mitään yhtenäistä massaa ollutkaan. En ole vielä kertaakaan törmännyt edes leikkimieliseen stadi vastaan lande -vastakkainasetteluun, ja hyvä niin. Olen sopeutunut yliopistolle paljon paremmin kuin osasin odottaa.

Omillaan asuminen on ollut suuri elämänmuutos varmasti kaikille, jotka ovat nyt muuttaneet pois lapsuudenkodistaan. On pitänyt tosissaan opetella laittamaan itse ruokaa ja käymään kaupassa. Mikään keittiömestari minusta ei ole vieläkään tullut, mutta tuntuu, että alan viimeinkin päästä jyvälle. Unicafe on silti ollut opiskelijan paras ystävä, mitä tulee ruoka-asioihin. Olin onnekas, kun onnistuin alusta alkaen saamaan yksiön. Oma rauha tekee välillä hyvää, mutta samalla se patistaa sosialisoitumaan. Onneksi sosialisoitumiselle on riittänyt mahdollisuuksia näin pandemian jälkeen. Tässäkin korostuu ystävien merkitys.

Kulunut vuosi ei olisi ollut mitään ilman teitä kanssakronoslaisia. Topelian opiskelijahuoneella on ollut aina lämmin yhteihenki, kun olen siellä poikennut. Myös hallituksessa, johon minut valittiin joulukuun vaalikokouksessa sihteeriksi, asioita on edistetty hyvässä hengessä, vaikka toisinaan on nähty kovaakin vääntöä. Tärkeintä on ollut, että asiat riitelevät eivätkä ihmiset. Toivon saman hyvän yhteishengen säilyvän Kronoksessa ensi syksynäkin, kun on aika palata kesälomilta takaisin kampukselle. Ensin on kuitenkin toivotettava kaikille hyvää kesää. Muistakaa kaikkien kesän menojen ja töiden ohella myös levätä!

Huijarisyndrooma ja tyhmyyden pelko –

Teksti: Vilma Vares

Yhteiskunnan paineet, kulttuuriset ja sosiaaliset odotukset, naurunalaiseksi joutuminen. Tyhmyyttä voidaan pelätä lukemattomista syistä. Jatkuva itsensä vertaaminen toisiin, siitä kumpuava riittämättömyyden tunne ja lopulta huijarisyndrooma voivat vaikuttaa tähän huomattavasti: Miksi olen päässyt elämässäni tähän pisteeseen, jos en oikeasti osaa mitään? Mitä jos kyvyttömyyteni paljastuu ja muut huomaavat, että olen tyhmä?

Elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa vaatimukset oman tieto- ja taitotason suhteen on toisinaan jopa epärealistisen korkealla. Mitä useammista asioista on tullut ”perusasioita”, jotka pitäisi tietää ilman, että niitä varsinaisesti opetetaan missään vaiheessa. Myös itsenäisyyttä voidaan korostaa niin paljon, että avun pyytäminen voi tuntua hävettävältä tai jopa ahdistavalta. Se, että vaatimuksiin ei pysty vastaamaan, leimataan puolestaan tyhmyydeksi. Koska vaatimukset ovat niin näkyvillä julkisessa keskustelussa, koulumaailmassa ja opiskeluyhteisöissä, ne on helppo omaksua osaksi omaa ajattelua. Tästä voi syntyä niin käsitys omasta tyhmyydestä kuin sen pelko.

” Käsitys omasta tyhmyydestä voi olla niin pinttynyt oman pään sisälle, että ei tule edes mieleen, että voisi olla väärässä – ei vaikka muilta saatu palaute ja omat saavutukset eivät tukisi ajatusta millään tavalla. ”

ihannoidut ajatusvääristymät

Omaa tyhmyyttä voi halutessaan perustella kilometrien pituisilla listoilla. Syyt voivat perustua esimerkiksi omiin epävarmuuksiin, jolloin ne tuntuvat itselle täysin loogisilta, mutta monien muiden mielestä täysin perusteettomilta. Käsitys omasta tyhmyydestä voi olla niin pinttynyt oman pään sisälle, että ei tule edes mieleen, että voisi olla väärässä – ei vaikka muilta saatu palaute ja omat saavutukset eivät tukisi ajatusta millään tavalla. Huijarisyndroomasta, jossa henkilö uskoo vain esittävänsä osaamistaan ja kärsivänsä riittämättömyyden tunteesta, on tullut laajalti samaistuttava ilmiö.

Samaistun itse voimakkaasti huijarisyndroomaan ja tyhmyyden pelkoon. Huijarisyndrooman vaikutusvalta ajatteluuni huipentui viime toukokuuhun, kun pääsin opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon. Aluksi olin sanoin kuvaamattoman iloinen opiskelupaikan saamisesta, mutta muutaman päivän riemuitsemisen jälkeen aloin epäillä itseäni. Pelkkä ajatus siitä, että olin mahdollisesti vienyt jonkun minua fiksumman ja paremman opiskelijan paikan yhteishaussa, saivat ilon tunteen muuttumaan katumukseksi ja häpeäksi. Vaikka ajatus ei ole jälkikäteen punnittuna millään tasolla realistinen, olin vahvasti sitä mieltä, että en ollut ansainnut saamaani opiskelupaikkaa tai en kuuluisi yliopistoon.

Tyhmyyden pelkoni on puolestaan korostunut yliopisto-opinnoissa, sillä yliopistossa törmää päivittäin ihmisiin, jotka vaikuttavat paljon fiksummilta ja viisaammilta kuin itse kokee olevansa. Opiskelijat eivät välttämättä ole samassa elämäntilanteessa toistensa kanssa, vaan jollain saattaa olla takanaan edellisiä opintoja, kokonainen ura toisella alalla tai välivuosia koulun ja yliopiston välillä. Historia on myös käsitteenä ja tieteenalana niin laaja, että saman alan opiskelijat eivät välttämättä tiedä kovinkaan paljon toistensa

kiinnostuksenkohteista. Erot elämäntilanteissa ja yliopisto-opintoja edeltäneessä tietämyksessä yhdistet- tettyinä uuteen, tuntemattomaan ja stressaavaan tilanteeseen voivatkin saada monet vertaamaan itseään toisiin. Tämä voi johtaa omien kykyjen kyseenalaistamiseen.

Itse tulin yliopistoon suoraan lukiosta. Kävin lukion kolmeen vuoteen ja olen syntynyt loppuvuodesta, joten saatoin jo lähtökohtaisesti olettaa olevani yksi vuosikurssini nuorimmista opiskelijoista ja viljellä pelkoa siitä, että olisin jollain tavalla alakynnessä muihin nähden. Kirjoitinkin fuksivuoteni alussa yltiömäisen itsekritiikin vallassa päiväkirjaani, miten huonoksi koin itseni muihin opiskelijoihin verrattuna. Tähän kelpasivat ikäni lisäksi milloin mitkäkin syyt: olin valmistunut tamperelaisesta taidelukiosta, en ollut lukenut “oikeanlaisia” kirjoja ennen yliopistoon tulemista, en ollut koskaan käyttänyt lähdeviitteitä, en osannut suunnistaa Helsingissä ilman Google Mapsia enkä tiennyt, mitä ”steissi” tarkoitti.

missä heikko itsetietoisuuskin. ”

Huijarisyndrooman on sanottu kumpuavan oman tietämättömyyden tiedostamisesta. Tätä tukee se, että korkeasti koulutettujen ihmisten on todettu potevan matalasti koulutettuja useammin huijarisyndroomaa. Sen on toisinaan sanottu jopa kuuluvan olennaisena osana akateemisissa piireissä toimimiseen. Kun ajatuksen muotoilee näin, pohjimmiltaan vääristynyt ajattelu saadaan kuitenkin kuulostamaan tavoiteltavalta ja ihailemisen arvoiselta asialta.

Todellisuudessa vääristymä voi haitata omaa elämää suuresti. Käsitys omasta tyhmyydestä voi vaikuttaa huomattavasti omaan itsetuntoon, jolloin omanarvontunne voi kytkeytyä fiksuuteen ja sen mittareihin. Sisäinen riittämättömyyden tunne voi liittyä esimerkiksi sosioekonomiseen asemaan ja sen vaikutuksiin muun muassa koulutustasoon. Se voi liittyä myös traumaattisiin kokemuksiin, kuten kiusaamiseen ja jatkuvaan vähätellyksi tulemiseen.

Vaikka moni kamppailee huijarisyndrooman kanssa ja pelkää olevansa tyh-

” – – liiallinen itsetietoisuus voi loppujen lopuksi vaikeuttaa elämää siinä

mä, aihetta käsitellään edelleen puutteellisesti julkisessa keskustussa. Koska pelkoa ruokkivat epävarmuudet voivat tuntua ulkopuolisten mielestä absurdeilta, niiden vaikutusta kunkin ajatusmaailmaan ja lopulta toimintaan on helppo vähätellä. Toisaalta huijarisyndroomasta puhutaan usein itseironiseen tai muuten humoristiseen sävyyn, jolloin aiheeseen on vaikea suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Lisäksi vahvan itsetietoisuuden arvostaminen voi saada tyhmyyden pelon näyttämään merkityksettömältä keskustelunaiheelta – vaikka liiallinen itsetietoisuus voi loppujen lopuksi vaikeuttaa elämää siinä missä heikko itsetietoisuuskin.

Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos en vaatisi itseltäni niin paljon. Todennäköisesti se olisi. En miettisi kuukausia etukäteen erilaisia tehtäviä ja muita muistettavia asioita, joiden miettimiseen kannattaisi todennäköisesti käyttää vain muutama viikko, päivä tai tunti. En lykkäisi asioiden tekemistä ja uskaltaisin tarttua erilaisiin tilaisuuksiin, vaikka lopputulos ei olisikaan täydellinen. En pitäisi mieluummin suutani kiinni kuin olisi väärässä, tai mikä pahempaa, asettaisi itseäni haavoittuvaiseksi paljastamalla tietämättömyyteni. Tyhmyyden pelko hallitseekin minua enemmän kuin minä sitä – aivan kuten monia muitakin. Pelko voikin liittyä myös haluun sopia joukkoon ja tulla hyväksytyksi, mikä lisää sen samaistuttavuutta.

Olen kuitenkin yrittänyt harjoitella tyhmyyden pelkoa ja huijarisyndroomaa vastaan taistelemista tai ainakin niiden hyväksymistä. Ei haittaa, vaikka Helsingin kartta on edelleen yhtä sokkeloa päässäni ja kuulen päivittäin muiden keskustelevan ”itsestään selvistä” asioista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Ei myöskään haittaa, vaikka tyhmyyden pelosta ja huijarisyndroomasta irti pääseminen kestäisi kauan: vääristyneiden ajatusten oikominen ja vanhojen pinttymien hinkkaaminen pois mielestä vaativat paljon aikaa ja voimavaroja. Onkin tärkeää muistaa, että kaikkea ei voi tietää etukäteen, vaan elämä on jatkuvaa uuden opettelemista ja haasteiden kohtaamista. Näin sanoisin myös itselleni vuosi sitten ja fuksivuoden alussa.

Tietämättömyys tai se, että ei ole täydellinen, eivät tee kenestäkään automaattisesti tyhmää – ja vaikka tekisivätkin, tyhmyys ei merkitse huonommuutta ihmisenä. Tämän ymmärtäminen voi kaikessa vaikeudessaan tuoda lohtua hetkinä, joina tyhmyys tuntuu pelottavalta.

Superfuksit haastattelussa

Hilpeä, hauska ja höllivä vappu

Teksti: Sarah Kuismanen

Vuoden 2023 vappu alkaa olla pikkuhiljaa

juhlittu ja on aika palata hieman muistelemaan tätä hartaasti odotettua päivää – tai paria�

Kronikka päätti siis rantautua fuksien keskuuteen, tavoittaen tällä kertaa superfuksit haastattelun merkeissä� Karoliina Mikkonen ja Mikko Anttonen ovat tämän vuoden superfuksit, jotka selviytyivät vuosiluokkansa voittajina tiukasta fuksisyksyn kestäneestä kilpailusta� Kaksi eniten pisteitä fuksipasseihinsa kerännyttä valittiin superfukseiksi joulukuussa 2022�

Superfuksit pääsivät vihdoin vappuna tositoimiin ja kokemaan muiden fuksien kanssa ensimmäisen vapun Kronoksen kanssa

Vappu jäi molempien mieleen positiivisena kokemuksena�

– Erityisesti Kansallisarkiston katolle kiipeäminen oli symbolisesti hieno hetki ja overall fiilis vapusta on oikein kiva, Karoliina muistelee�

Vappu ei jättänyt Mikkoakaan kylmäksi (paitsi Suomenlinnassa)�

– Vappu oli oikein hauska! Kaupungissa vallinnut vapputunnelma hölli paljon, hän toteaa� Ideoita myös ensi vuoden vappuun syntyi ja Mikko toivookin ensi vuodesta koherenttia ja ehdottomasti vähemmän

tuulista Suomenlinnaa�

Vappu polkaistiin toden teolla käyntiin perjantaina Kleion seppelöinnin merkeissä� Ei-superfuksit pääsivät seuraamaan tilaisuutta Kansallisarkiston edestä Rauhankadulta� Kleion seppelöinnin jälkeen Kansallisarkistolla kuultiin myös Kronoksen puheenjohtajan ja Kansallisarkiston edustajan juhlavat puheet� Superfuksit kuvailevat koko Kansallisarkiston tilaisuuden ”höllineen isosti”�

Vapun juhlinta jatkui vappuaattona perinteiseen tapaan Suomenlinnassa� Jäätävästä tuulesta huolimatta fuksit saivat fuksikasteen, jonka myötä heistä tuli ensimmäisen vuoden opiskelijoita! Suomenlinnassa ohjelmassa oli myös tuutoreiden kehittämiä rasteja, joita superfuksit kuvailivat adjektiivirikkaasti ”hölliviksi” ja ”hauskoiksi”�

Vappupäivä vietettiin piknikin merkeissä Kaivopuistossa�

– Ullis hölli miljoona prossaa, piknikmeininki oli mukavaa ja aurinko paistoi, Mikko summaa�

– Piknikillä oli kivaa istua ja jutella, Karoliina täydentää�

Vapun lienee kruunannut hartaasti odotettujen haalareiden käyttöönotto� Kro-

noksen tummansiniset haalarit komeilivat siis vihdoin fuksienkin päällä�

– Haalarimerkit tekivät haalareista omat, Mikko toteaa� Molemmat superfuksit olivat ommelleet haalareihinsa ahkerasti haalarimerkkejä�

Superfuksit kertovat saavuttaneensa legendaarisen tittelinsä oikealla asenteella, kilpailuhenkisyydellä ja pitkäjänteisellä työllä�

– Superfuksit eivät ole A ja O vaan ihan pelkkä A!

Molemmat painottavat hyvistä suhteista tuutoreihin ja kertovat sen olleen keskeinen tekijä, miksi juuri heistä tuli superfukseja�

– Tuutoreita pitää lahjoa! Karoliina muistuttaa�

Ihan lopuksi superfuksit jättivät vielä omakätiset terveisensä Kronikan lukijoille�

– Keep up reading, bless! Ootte ihnui <33

Superfuksit Mikko ja Karoliina Kansallisarkiston katolla

Pakina: Miehisyyden kriisi

Mitä on olla mies? Siinäpä vasta kysymys! Lienee helpomppaa aloittaa siitä, mitä miehisyys ei ole. Ainakaan tosimies ei voi olla vegaani. Sen saimme jälleen huomata, kun toukokuun alussa oikea tosimiesten tosimies Teemu Selänne avasi sanaisen arkkunsa. Tällä kertaa kansanedustaja Mai Kivelä (vas.) oli puolustanut Twitterissä uutta ravitsemussuositusta, jonka mukaan suomalaisten pitäisi syödä vähemmän punaista lihaa. Kivelän mukaan suosituksella pidetään varsinkin miesten puolta, sillä tällä hetkellä jopa 80 % miehistä syö lihaa enemmän kuin pitäisi. Mutta eihän

tämä miesten puolella oleminen Selänteelle kelvannut.

Selänteelle lihansyönnin vähentäminen tarkoittaa kommunismia. Valtio ei hänen mukaansa saisi siihen puuttua, mitä kukin syö. Ja tottahan se on: kun sukeltaa syvälle Internetin syövereihin, oppii, kuinka tärkeää lihansyönti miehille on. Jos mies ei lihaa saa, on vaarana, että hänestä tulee “soy boy” eli soijapoika. Kasviproteiinin sanotaan sisältävän estrogeenia, ja kaikkihan sen nyt tietävät, mitä se miehille tekee! Vegaanisen ruokavalion haitallisuudesta miehille

Tosimies ajaa autoa. Mitä isompi kone, ja mitä enemmän hevosvoimia, sen parempi.

löytyisi varmasti tieteellistäkin näyttöä, mutta punavihreiden mädättäjien valtaamat yliopistot eivät halua asiaa tutkia. Valtamediakin vaikenee.

Onneksi on Selänne. Selänteen uskoisi olevan muutenkin hyvä auktoriteetti miehisyyteen liittyvissä kysymyksissä. Hänen meriittinsä eivät nimittäin rajoitu pelkästään omaan pihviravintolaan: toinen asia, millä Selänne miehisyyttään todistelee, on hänen hulppea autokokoelmansa. Toden totta, tosimies ajaa autoa. Mitä isompi kone, ja mitä enemmän hevosvoimia, sen parempi. Ei ole paljonkaan väliä, vaikka ajopelin päästöt olisivatkin 400 g/km ja ylittäisivät kaikki EU:n päästörajoitukset. Tosimiestä ilmastohössötys ei paljon kiinnosta. Tärkeintä on päästä näyttämään kaiken maailman vihervassareille ja gretathunbergeille.

Aivan kaikessa Selännekään ei ole silti onnistunut. Vaikka Selänteen sukupuoliperformanssi muuten jo täydellisyyttä hipookin, on hänen miehisyytensä lopulta varsin hauraalla pohjalla, jos se muutamaan pihvin vähentämiseen viikossa kaatuu. Sitäkään Selänne ei tunnu ymmärtävän, että maailma ja miehisyys voivat ajan kuluessa muuttua. Menneessä maailmassa erään toisen jääkiekkolegendan Juhani Tammisen kaima, Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV, edusti miehisyyttä mitä korkeimmassa muodossaan valkoisine sukkahousuineen ja puuteroitune pe-

ruukkeineen. Tulevaisuudessakin miehisyys tulee muuttumaan. Siitä voimme olla varmoja.

Voisi tosiaan kuvitella, ettei mikään olisi niin miehekästä, kuin syödä paljon lihaa ja ajaa saksalaisella polttomoottoriautolla, ja että näin olisi ollut aina. Me historianopiskelijat kuitenkin hyvin tiedämme, että liha oli pitkään historian saatossa aivan liian kallista, jotta tavallisella kansalla olisi ollut varaa syödä sitä joka päivä. Saksakin yhdistyi keisarikunnaksi vasta 1871, ja Karl Benz keksi yhdistää polttomoottorin autoon vasta niinkin myöhään kuin 1886. Suurimman osan historiasta miehisyyden on siis täytynyt perustua täysin muihin seikkoihin kuin lihansyöntiin ja saksalaisautolla hurjasteluun.

- Villimies

”Ainakaan tosimies ei voi olla vegaani.”

Runot

katsotaan kolmijalkakoiraa ja ajattelen

että olen sitä mitä luulinkin

täysin sitä liettä mitä luulinkin luunappeilinkin kotiliettä katuliettä koskiliettä minuun koskee ja minuun koskee

kaikki koskee minuun ja niimpä minuun koskee

kosken laskijaa laskiaisena ja laskiainen koskee koskeen minuun siis koskee

koske siis minuun

huhtakaski mut kaskeaa koska koskee vietävästi

valtimollinen valtio vailla kaskea ja koski vailla laskijaa tukki vailla koskea kaikki koskee

Kamilla Kolimaa

vedättää syystä kuten kunnon ihmiset ihmisten talossa

punastua punoessa pajunköyttä

Ei

joka kepeästi käsistä luistaa

Kuinka aina seison pihalla sisään tähystän, katselen ihmisten pihoille

menemättä sisään

en halua silotella sun isää

tiedän että isät sen huomaa

isäukot sen tietää

käsikirjotus puuttuu—ja missä on mun saranat.

Haluun takasin mun saranat.

Tykkään katsella ihmisten pihoille ihmisten taloihin hypistellä grilliritilöitä nummia mutta oman pihan huputettuna pidän ja sorsat pihoilta pidätän

Hupakko

14.5.23, keksin suuhun otin ja sormileikit toistin ja Herraa kiitin hiljaisuudesta jota lapset tämän eivät taida värssyjä ne vinguttivat ja Herra niitä lopettamaan pyysi Hiljaa olkaa vaiti pyydän erittäin luutuneita kolikoita kolehtiin kilahti ja koirat älähtivät

luutuneita kolehtiin kilahti ja ajattelin että ne ikäloput nuoruuttani laskivat sitä kuin esirippua lippua vastarintaliikkeen

Kamilla Kolimaa

Kamilla Kolimaa

Tuli-lintuja

Rakkaus kaikkine aisteineen

Muo jossakin ulapalla odottelee

Mä irti päästää tahdon

Puusta, joka ei voi kasvaa tai syttyä.

Liekki olematon, yhtä kuin maatumaton muovi, joka jalat vangitsee kuolemattoman Fenix- linnun.

Minä olen pelottavan kaunis, mutta hiilen hauras, polkuni vie vielä kauas.

Sydämeni sotkuinen.

Sen varjoissa vilahtelee Ikävä ja pelko yksin jäämisestä.

Kaikki tietävät ettei, asettuminen aloilleen, kuokka perunamaan turpeeseen ole kotkan tie.

Öttimönkiäisten varjot maassa kotkalle valehtelee.

Kas, maan matonen kerällä, ei olekaan terävä karhunloukku, ansa astumisen arvoinen.

Makeita ja mehukkaita, punaisia marjoja.

Niiden luokse aikoo liitää

Ne tuli-lintuja vuorenhuipulla vartoo, Vaan kylmät kivet, kirkon kattojen, kukkojen jalkoja hiertää.

Lilian Kiander

Marieke Nijkampin This Is Where It Ends herättää käsittämättömiä tunteita

Teksti: Emilia Heikkinen

This Is Where It Ends sai minut tuntemaan monia erittäin vahvoja tunteita. Valitettavasti mikään näistä tunteista ei ollut sellainen, jota kirjan olisi pitänyt minussa herättää.

Marieke Nijkampin teos This Is Where It

Ends on saanut huippuarvosteluja. Kyseistä kirjaa on kuvailtu hyvin tunteelliseksi ja kaikkein tärkeimmin: se käsittelee erittäin vakavaa sekä ajankohtaista asiaa. Tästä huolimatta kirja oli täyttä roskaa. Itse luin kirjan, koska halusin lukea jotakin, joka aivan satavarmasti toisi kyyneleet silmiin. Sitä tämä kirja ei ollut ollenkaan. Tunteita se kyllä siis herätti: vitutusta, ärsytystä sekä ihan suoranaista vihaa. Kirjailija väitti käyttäneen aiheen, kouluammuntojen, tiedonhankintaan hyvin paljon aikaa, mutta ei siltä kyllä vaikuta.

Löysin kirjan, kun hain internetistä surullisia kasvutarinoita. Se vaikutti lu-

paavalta, käsittelihän se Yhdysvaltojen yhtä suurimmista ongelmista: tuliaseita ja niiden uhreiksi jääneitä lapsia. Tämän takia kirjan lukeminen oli aivan hemmetin raivostuttavaa. Netistä löytyy joitakin huonoja arvosteluja, mutta suurimmaksi osaksi kirjasta on pidetty. Paskapuhetta. Vaikken itse ole joutunut millään tavalla yhteyteen kouluammuntojen kanssa, olin kirjan luettuani niin loukkaantunut sekä niin vihainen kuin olla ja voi.

Sanoisin, että kirja vaikutti enemmän Hollywood-tuotannolta kuin hyvältä, tunteelliselta kirjalta. Tämä oli itselleni erittäin yllättävää, ottaen huomioon, että kirjailija itse on kotoisin Alanko-

maista. Kouluammuntojen raakuuden näkeminen toisesta maasta saattaa selittää tätä naurettavaa spektaakkelimaisuutta, jota Nijkamp teoksessaan kuvailee. Tosin luulisi, että hän olisi saanut paremmin kuvailtua todellisuutta, koska alankomaalainen Nijkamp ei kansallisuutensa perusteella ole niin sanottu dramatisoiva jenkki.

Jos ei nyt tästä kirja-arvostelusta/räntistä tullut tarpeeksi selville, niin en todellakaan suosittele Nijkampin This Is Where It Ends -kirjaa, ellei halua lukea jotakin huonoa. Sen tehtävän kirja kyllä tekee hyvin. Jos jotakin, niin Nijkampin sävyssä näkyy selkeästi amerikkalaisen elokuvatuotannon piirteet. Milloin muka kouluampuja olisi mennyt auditorion lavalle, pitänyt siellä kunnon puheen omista ongelmistaan/siitä, kuinka muut ovat se ongelma, kutsunut siskonsa samalle lavalle, käskenyt tämän tanssimaan ja lopuksi päätynyt kostamaan siskollensa ei tappamalla tätä (niin kuin hän teki kirjan mukaan 39 henkilölle), vaan ampumalla häntä jalkaan, jotta sisko ei pystyisi enää tanssimaan. Naurettavaa, aivan kuraa, perseestä koko kirja, ihan saatanan raivostuttavaa.

”Sanoisin, että kirja vaikutti enemmän Hollywoodtuotannolta kuin hyvältä, tunteelliselta kirjalta.”

LOCUS AMOENUS

Kamilla Kolimaa

Istuimme autopesussa. Ford Pinto vaahdotettiin ja kuohutettiin ja pyöriteltiin sinisissä harjoissa, ja istuimme sisällä, ruskeilla nahkapenkeillä, joista leyhyi väkevä, öljyinen vihi.

Laszlo sanoi: - kuulkaa ette ole tainneet harkita mitä pyysin?

- Olen minä harkinnut, mutta mitä harkinta tekee, jos ei varmista asian kieltämistä?

- Kieltäminen ei vie mitään pois, sanoi Ferenc, avaten nahkaisen savukerasiansa.

- kunhan tajuatte että joku täytyy syödä, sanoi Laszlo ja napsautti sytyttimeen liekin ja työnsi sen lähelle Ferencin naamaa.

- Joku meistä täytyy syödä, toistin ja Ferenc irvisti ja sanoi odottamatta vastausta:

- Tarkoitatko: jonkun meidän täytyy syödä?

Laszlo nyökkäsi ja sanoi: - Onpa tuo kuohu värintöntä, kalmankalpeaa, laittaisivat edes väriä siihen. Tuo surkeus ei miellytä silmää.

- Tiedättekö miten yrityksiä sulautetaan toisiinsa jos ne ovat heikkoja? sanoin. - Tai miten kaksoset syövät heikompiaan kohdussa? Tai miten ydinvoimala pyörii?

Kumpikaan ei nyökännyt tai reagoinut, heidän verestävät korvansa värähtivät ja vetäytyivät takaisin ja myös Laszlo kaivoi savukerasiansa povitaskustaan, mikä häikäisi ylenpalttisen kultaisena ja kaiverrettuna kuvin, joita ei erottanut, muuta kuin pienen leijonan kaiverruksen.

Laszlon käsi riippui penkin selkänojalla, enkä nähnyt kämmentä, joka piilotteli nojan takana.

- Meillä kaikilla on roolimme ja meidän on näyteltävä niitä parhaamme mukaan ja joskus tulee myöntää tappionsa, Laszlo surisi laukaten ja katsoi tuulilasia, harjojen pärskimistä sitä vasten, niiden karvaisia tappeja. Radio rävähti päälle, ja näin taustapeilistä kun Ferenc kavahti ja nosti soihtukatseensa jostain. - Ostakaa Alfa Defender pistooli! Olkaa tarkkoja, ostakaa vain korkeinta laatua, jota meiltä saa! Taitavaa ja sivistynyttä teknologiaa, jolla aina laatutakuu.

Vaihdoin kanavaa ja näin sivusilmällä, kuinka Laszlon poskessa, hyvin korkealla poskessa, melkein ohimolla, hehkui öljyinen, saven sävyinen läikkä, liian mitätön tahraksi, miltei ripsi, jonka hän huomiottaan pyyhkäisi nimettömällä. Se levisi, eikä hän huomannut tätä, väänsi vain lasiensa päälle lipan, johon oli liimattu aurinkolasit. Toistin liikkeen omille kasvoilleni huomaamatta kun olin jo tehnyt sen. Peilissä Ferenc veti nahkatakin hihastaan toisen hihan ja pyyhki sillä nenäänsä. Samalla tupakansavu kiertyi harmaaseen silmään, joka siristyi ja hän hieroi sitä peukalolla. Katsoin kun vaahto ja harjat raivosivat hänen takanaan ikkunassa, niitä vasten mustissa, geelillä taakse vedetyissä hiuksissa, joista useita koppuraisia kiharia roikkui otsalla, niiden kiiltävien, hohtavien hiusten alla, kahdessa kohtaa olin näkevinäni kohoumia, ei kovinkaan korkeita mutta teräviä. Ne horjuttivat kampauksen uskottavuutta, ne tuntuivat katkaisevan geelin liimamaisen vaikutuksen ja räväyttävän yksittäisiä hiuksia ja tuppoja sivuun, korkealle otsalle. Kranssimainen panta oli valunut otsalle, eikä auttanut

kuontalon paikalle liimaamisessa. Hän huomasi tuijotukseni, eikä sanonut mitään, puhalsi utua ja sanoi, - Eikö ikkunoita voisi vähän raottaa, että savu pääsisi hengittämään?

- Ei! Laszlo tyrmäsi huvittuneena, katse edelleen pesussa, tai jossain sen takana, vaikkei harjasten läpi nähnyt mitään. - Nahkapenkit—mitkä tahansa penkit menisivät pilalle siitä, sanoin ja hellitin ratista.

- Avataanko se viini nyt vai myöhemmin? hän kysyi ja sanoin: - se on jälkiruokaviini?

- Tiedän! kyllä minä sen tiedän! hän kivahti ja sipaisi hiuksiaan korvan taakse.

- Kannattaako likaisia lapsia päästää keittiöön? Ei! Naiset ja herrat ostakaa eteiseen asennettava lasten korkuinen käsienpesuallas ja saatte viisi palasaippuaa kaupan päälle!

- Olet mitä syöt, osta palkitun aerobics -ohjaajan kirja terveydestä!

Vaihdoin kanavaa ja katsahdin peiliin. Ferencin silmät olivat uppoutuneet johonkin lattiassa ja hän sanoi: - Onko joku virtsannut tähän autoon? Täällä haisee urea.

- Voi hyvinkin olla, sanoin ja ääneni maistui kirpeältä vihreältä omenasiivulta, ja kun suuni oli auki, kuulin sen kautta jotain, kurkusta, tai kurkunpäästä. Se ei ollut tykyttävää, tai kovaa vaan tahditonta pyristelyä, hulmuavaa, heikkoa takomista, kuin joku hakkaisi halkoja liian tylpällä kirveellä. Ferenc nosti kätensä ja liiskasi paisuvaa kampaustaan littanaksi, veti irtohiukset korvien taakse, ja terävät kohoumat olivat kadonneet.

- Voiko öljykentällä sytyttää tupakan? Ferenc kysyi. Kun menemme sukusi kentälle, olisi hyvä tietää, ettemme posahda taivaan tuuliin.

Näin taustapeilistä hänen suunpieliensä kääntyvän alas hymyyn ja hän kohotti kätensä suulleen ikään kuin peittääkseen sen, mutta näin huulet laihojen sormien välistä, ja ne avautuivat ammottavaksi aukoksi haukotuksen kourissa. Laszlo kohautti harteitaan ja sanoi:

- juu kuule en tiedä, sinun täytyy kysyä sedältäni.

Radiossa soi uusi albumi, josta en pitänyt. Sellainen jossa on vihreää ja valkoista kannessa. Katsoin kynnenalusiani, niiden törkyisiä raitoja, niitä mustia sirppejä. Ferenc sammutti savukkeensa penkkiin ja olin sanomassa jotain, mutta suljin suuni, koska tajusin etten välittänyt, hän tekisi sitä kumminkin aina. Ja kuuntelin mieluummin vetistä kohinaa ympärillämme, kuin sitä ääntä kurkussani. Olin yrittänyt syödä kovia ruokia, kulmikkaita, raastavia ruokia ja juoda polttavia juomia, mutta pyristely ja kuminen hakkaus ei ollut hellittänyt. Laszlo sanoi: - Jos kaksonen syö kaksosen kohdussa, mihin toisen sielu menee?

- Syöjään tietenkin, ne sulautuvat yhteen.

- Tuleeko toisesta isompi?

- Ei mutta vahvempi. Miksi kysyt kysymyksiä joihin tiedät vastauksen?

- Kysyykö kukaan koskaan muunlaisia kysymyksiä? Laszlo sanoi ja sytytti loppuun palaneen savukkeen tilalle uuden.

- Ei, sanoin.

- Koska, kuten englanninkielessä sanotaan, me hakkaamme puskan takana. Tai vetkuttelemme pensaikon ääressä, Laszlo sanoi ja hirnahti.

- Emme me mitään vetkuttele, sanoin. Tämä on vakava asia, käsiteltävä varoen. Minusta paras puhuja voittaa aina. Sielun asioista, tai ruumiin kulttuurista puhuttaessa ei tulisi koskaan kiirehtiä, varsinkaan, kun ne ovat suorassa yhteydessä. Paras puhuja voittaa aina.

- kuule vanhoina aikoina ehkä, mutta silloinkin arpa joka valitsee tuomarin voittaa viime kädessä, Laszlo sanoi.

Käteni meni takaisin ratille ja puristui sen hopeiseen kiiltoon. Ferenc sanoi, kaukainen katse luisen siroilla kasvoillaan: - ruumiin kulttuuri edellyttää aina sielun asioita, jotka taas eivät edellytä edellistä.

- Entä jos sikiöitä on kolme, voivatko ne jakaa yhden keskenään, vai meneekö se vain toiseen?

- En tiedä, sanoin, enkä uskonut sitä. Valehtelin enkä voinut uskoa että uskoin valheeni.

Hyttynen laskeutui Laszlon paljaalle käsivarrelle ja hän läpsäisi sen veriläntiksi.

- Koska siinä tapauksessa kolmosen täytyisi syödä myös toinen kolmonen, koska olisi epäreilua jos toinen jäljelle jääneistä olisi normaali, ja toinen ylivoimainen. Eikä tässä olisi mitään järkeä. Emme me halua olla yksin.

- Eihän tämä siihen mitenkään liity. Yksinoloon. Mitä tapahtuukaan, tulemme olemaan aina yhdessä, ja liitymme henkevämmin kuin ketkään voisivat, sanoin.

Laszlo nyökkäsi ja tämän kasvoilla välähti jokin, vain sen pienen hetken, loisteputkien himmeässä, harjojen läpi tislaantuvassa valossa.

- Se joka syödään ei tule edes huomaamaan eroa, paitsi että kulkee mukanamme kaikkialle, Laszlo sanoi ja hänen profiilissaan, kuopalle painuneissa poskissa vääntyi jokin, ja turpeilla huulilla kareili vieno hymy. Culture Club soi vaimeana ja olin aikomassa kääntää kovemmalle mutta Laszlo tarttui käteeni ja sanoi: - Ehkei nyt?

Kengänpohjani kahisivat hiekasta. Wunderbaum kieri langassaan, siitä leyhyi kammottava saippuan ja pulverin henkäys. Ihoni tuntui rasvaiselta, se kiilteli kuin hylkeellä ja peilautui ratista. Haluan uida, ajattelin.

Ferencin mustat silmänaluset välähtivät kuin savuke syttyessä. - Olet kissa kermavadilla, sanoin Lazslolle ja hän hymähti. - Mikä sinä sitten olet? En vastannut. Olisin halunnut haistaa pesuaineen ja herkullisen vaahdon mutta ne eivät läpäisseet ilmatiivistä autoa. Wunderbaumin löyhkä tiivistyi kirpeämmäksi ja karkeammaksi, miltei irstaaksi, ja tunsin pääni hämyttyvän kuin alttarin suitsukkeesta. Aloin valua irti nahkatakista ja rasvaisesta ihosta. Eteeni ripustautui kuva, jonka sisälle noruin kuin

öljyläikkä asfaltissa, valuin siihen ja vedin heitä perässäni:

Ferenc ja Laszlo istuivat kivillä lammen penkalla ja naukkailivat jotain taskumateistaan. Heidän takanaan puihin oli sidottu mustia hevosia. Itse kelluin vedessä lumpeiden keskellä ja viitoin heitä tulemaan uimaan. He pudistivat päitään. Laszlo kurotti koskettaakseen hevosen turpaa mutta se hirnahti ja vetäytyi kauemmas. Ferenc kaivoi mustaa kynsien alta ja veti takataskustaan kartan, levitti sen polvilleen ja laski sormenpäänsä yhteen kohtaan keskellä. Hän sanoi Laszlolle jotain mutten kuullut mitä. Laszlo nyökkäsi ja olin näkevinäni hänen varjonsa liikahtavan, vaikka hän pysyi paikallaan. Aurinko paistoi hyvin alhaalta ja helotti molempien kalpeilla kasvoilla. En nähnyt heidän silmiään aurinkolasien takana. Huusin ja viitoin heitä luokseni uudestaan. Ferenc nosti katseensa kartasta ja laski sen kivien päälle puristaen sitä kahdella sormella kuin hiusta. Kartta leyhähti tuulessa ja kun aurinko valaisi sen, en nähnyt siinä mitään. Ferenc oli nousevinaan ja kurotti avatakseen maihinousikenkiensä nauhoja, mutta Laszlo tarttui tämän ranteeseen ja veti hänet takaisin viereensä kivikkoon. Musta rasvaletti loisti ja säihkyi ja hieraisin silmiäni. Vesi tuntui

polttavan jalkojani ja näin kun pinnasta irtosi savua ja lumpeiden lehtiin muodostui kuplintaa. Hajota ja hallitse, kuulin äänen kurkussani sanovan. - Eikö olekin mukavan lämmintä vettä?

Laszlo sanoi, virnisti toisella suunpielellään ja napsautti sytyttimensä kiinni. Katsoin jalkojeni juuressa vääntelehtivää monnia, joka lopetti liikkumisen. Ihoni alkoi punertaa kuumasta kuin auringon polttamana ja tiesin keittyväni. Laszlo nousi ja veti povitaskustaan jonkin

sirottimelta näyttävän ja asteli niin lähelle vettä kuin pystyi kastelematta kenkiään, avasi sirottimen ja kaatoi sen sisällön kömpelösti lampeen. - Liian makea. Tilejä täytyy tasata. Sitten hän käveli takaisin kivelle jolla Ferenc istui risti-istunnassa, jäi seisomaan tämän taakse ja laski pitkät kätensä hänen hartioilleen, sitten alkoi vetämään tämän paksua nahkatakkia pois kuin ammattitaidoton hovimestari. Ferenc ei vastustellut. Hänen ilmeensä oli niin mieto, niin välinpitämätön—suunnattuna maahan-–ettei siitä voinut päätellä mitään. Hän haukotteli ja antoi Laszlon vetää valkean Tour de France- paidan päänsä yli, sitten Laszlo riisui häneltä kengät ja avasi vyön ja veti farkut pois. Hänellä ei ollut alushousuja. Hän haukotteli uudelleen ja peitti ammottavan suunsa kämmenellään. Laszlo veti pienen purkin toisesta povitaskustaan-–jotakin rasvaa-–ja alkoi hieromaan sitä Ferencin sileään

rintakehään. Metsän täytti väkevä, rosmariinin ja mausteneilikan, ja jonkin imelän mausteen haju, jota en tunnistanut. Tilanne näytti kammottavan surkeasti ohjatun pornoelokuvan alkukohtaukselta, johon näyttelijät on siepattu kadulta ja heitä osoitetaan kuulapyssyillä, Tehkää nyt tehkää!

Ferenc otti pari askelta kivillä, repäisi aurinkolasit kasvoiltaan ja heitti ne kaislikkoon.

Harmaat silmät hohtivat tylsistyneinä, kun hän laskeutui äkkijyrkkään lampeen ja tyrkkäsi

lumpeita syrjään käsillään. Vesi kupli ja höyrysi ja ihomme verestivät ja alkoivat liottua irti luistamme. Olin onnellinen. Tai niin ainakin luulin, mutten ollut varma, koska Laszlo ahmi meitä silmillään ja se mitä halusimme ja tunsimme alkoi olla sitä mitä hän halusi ja mitä hän tunsi. Tai sitten tämä oli vain sitä mitä minä osasin, missä minulla oli niin sanottua asiantuntijutta, niin sanottua savoir-fairea—kadotin itseni ja sekoitin itseni muihin ja uskottelin itselleni että muiden halut ja mieltymykset ja sanomiset olivat omiani, kerroin itselleni epätotuuksia ja ne menivät täydestä, syötin itselleni pajunköyttä jota meni kilometrikaupalla, ja aina se maistui yhtä karvaalta ja puisevalta ja punoin siihen jatkuvalla syötöllä lisää silmuja, punoin niitä kunnes ne puhkesivat pajunkissoiksi ja räpyttelivät ja hakkasivat kurkussa kitarisoja vasten, se köysi, se meni täydestä ja unohdin itseni ja sitten aina kun tuo hulluus oli menossa yhtä askelmaa liian alas liian hämärään, kun tuo maali oli melkein kuivunut, aina silloin, samalla rävähtävällä vihreällä väläyksellä palasin itseeni, Oi! Ainiin! ja freskot valaistuivat. Aina tuo salama iski ja huusin Oi! Heureka! Luiskahdin takaisin itseeni kuin liukas sielu uuteen ruumiiseen.

Katsahdin Ferenciä, joka hymyili ja heilautti hiuksiaan seisovassa ilmassa. Ritariperhonen laskeutui hänen päälaelleen, eikä hän huomannut sitä. Sivusilmällä näin kun Laszlo istui hänen takanaan rannalla, piteli savukettaan korkealla ja risti jalkansa. - Haluatteko te tätä varmasti? Haluatteko te tätä? hän kysyi ja me nyökkäsimme.

Hän veti jostain kiven takaa hullunkurisen lasten lounaslaatikon, avasi sen varovasti, veti ulos punavalkoruudullisen liinan, levitti sen tasaisen kiven päälle, asetteli siihen lautasen, haarukan ja veitsen ja pujotti paitansa kaula-aukkoon lautasliinan. Se oli niin kammottavan huvittavaa, että nauroin vedet silmissä, kunnes kiehuvaa vettä meni kurkkuun ja olin tukehtua. Laszlo ei reagoinut nauruuni muuten kuin pienellä hymyllä, mustissa aurinkolaseissaan, ja kiersi Chiantipullon korkkia auki tyynesti. Rintakehäni iho rypistyi ja kuoriutui verestävänä kankaana ja Ferencin teki samoin. - Tämä ei muuta mitään, hän sanoi ja pyyhkäisi märällä kädellä hiuksensa taakse.

- Escoffier sanoi, että kaikkein parhaimmat ateriat ovat yksinkertaisia, Laszlo virkkoi, kun viinipullon korkki purskahti irti.

- Meissä ei ole mitään yksinkertaista, sanoin.

- Sitten tästä taitaa tulla surkea ateria, hän kohautti harteitaan ja hymähti.

- Kaikki muuttuu, sanoin Ferencille, joka tuijotti kuvajaistaan vedenpinnassa.

- Miksi annoit hänen riisua itsesi? Miksi annoit marinoida itsesi? kysyin ja tunsin palavien kasvojeni vääntyvän irvistykseen.

- Miksi sinä annoit hänen riisua itsesi? Marinoida itsesi? Ferenc kysyi ja purskahti räkätykseen. - Olemme liian ehtyneitä. Etkö halua tuntea itsesi voimakkaaksi? Silloin täytyy

syödä hyvin ja juhlia hyvin. Hyvä ruoka on aidon onnellisuuden pohja. La bonne cuisine est la base du véritable bonheur. Oletko koskaan laittanut lautasliinaa kasvoillesi ja syönyt peltosirkkua?

Tiesin ettei hän kysynyt sitä minulta mutta pudistin päätäni ja tuppo hiuksia irtosi ja putosi kuplien sekaan. - En halua piiloutua.

- Eikä sinun tarvitse. Peltosirkut ovat viattomia luontokappaleita. Laszlo on likaisempi kuin kurjin murhamies. Ennen tällaista ehtoollista jalat pestään. Varsinkin kun kyseessä on rakastettu.

- ja eikö tässä olekin pohjimmiltaan kyse rakkaudesta?

Ferenc nyökkäsi ja hymyili, Laszlo rantakivikossa nyökkäili ja näytti keinuvan musiikin tahtiin,

jota en kuullut. Hän avasi savukerasian ja sytytti uuden tupakan.

- Te rakastatte minua hyvin paljon ja rakastamme toisiamme niin paljon että voisimme syödä toisemme Voisin syödä teidät suihini Voisin tehdä viiniä verestänne Voisin tehdä nokkahuilija sääriluistanne—Ferenc, voisin polkea Ranskan ympäriajon sinä mukanani ja Sinun ei tarvitsisi kuin katsella maisemia ja lukea karttaa Tiedättekö mitä mestari sanoi kalasta kuulkaa hän sanoi että kala ilman viiniä on kuin kananmuna ilman suolaa ja että niin kauan kuin ihmiset eivät osaa syödä heillä ei tule olemaan hyviä kokkeja ja kunhan kunhan syöt keittoa se rauhoittaa sydämen ja lepyttää nälän väkivallan mutta ennen kaikkea ruoka tulee pitää yksinkertaisena—se tulee pitää yksinkertaisena eikä pidä hifistellä liikaa. Surtout, faites simple.

Ferenc väläytti minulle häijyn huvittuneen ilmeen. - Mehän vasta hifistelyä olemmekin eikö?

Laszlo veti taas purkin kiven takaa, tällä kertaa lasipurkin hunajaa ja väänsi sen auki. Sitten hän otti pitkän lusikan, nousi ja tuli veden rajaan. Hän riuhtoi hunajaa lusikalla mutta se ei kovettuneena liikkunut mihinkään. Hän kyykistyi veden ylle, puristaen savuketta huulillaan, ja upotti varovasti koko purkin tuliseen veteen, työntäen lusikalla, pitäen sormensa irallaan pinnasta. Hänen terävät, isot korvansa väreilivät sakenevassa autereessa ja vetäytyivät kohti metsänreunaa, sen rikkaanvehreänä mätänevää saniaisrykmenttiä, joka nojasi velttona toisiinsa, roikkui eteenpäin, siivilöi ehtyvän auringon. Laszlon punaisina roihuavat hiukset valahtivat otsalle, kun hän tutkiskeli upotettua hunajapurkkia. Hän otti taskustaan linkkuveitsen–hyvin erikoisen värisen, sellaisen jonka väri vaihtuu kun valo tarttuu eri kulmiin–taittoi auki ja kohotti sen ison nyrkkinsä puristuksessa, katse vedessä, otti käteensä ison tupon leiskuvia kiharoitaan, ja alkoi sahata sitä irti veitsellä. Ei kuulunut ääntä joka puun sahauksesta lähtee, vaan korkeampi, vinkuva, ujellus, häiritsevän kaunis, kuin kissansuoliviulusta. Laszlo pudotti hiukset kylvyn sekaan ja olin tuntevinani kantapäässäni

jotakin kuperaa ja metallista.

- Te olette syötävää taidetta, hän sanoi mutta jokin välähti, jokin narahti ja lohkesi kirskuen hänen kurkussaan ja vuoti ulos tämän matalasta nuotista kuten limainen märkä varsa valahtaa ulos hevosesta. Hän näki että kuulin tämän. Näin että hän näki minun kuulevan, syvälle painetuista ray-baneista huolimatta, kun kelmeät lommoposket jännityivät ja läpikuultavat kulmakarvat sukelsivat puolustukseen.

Sanoin: - Olet aina ollut läpäisemätön, hassu pieni aforismi, surkea, liian yksinkertainen, liian sekava–jota kukaan ei tajua. Heti kun teit jotain hienoa aloit pilkkomaan sitä. Emme koskaan saaneet sinusta kiinni. Et koskaan merkinnyt mitään. Se ei ole sinun syytäsi. Poljet paikallasi eikä kukaan valuta sinusta mitään.

Ferenc nyökytteli vieressäni tuijottaen Laszloa. - Ei hän ole surkea—ei vain sen arvoinen että voisimme jatkaa näin.

- Mutta rakastatte minua liikaa, Laszlo intti, äänensävy kysyvänä, notkeana.

- Täsmälleen niin, Ferenc sanoi. Sinussa ei koskaan ollut muuta kuin täytettä, ja siksi sinun täytyy liittyä meihin, näetkö sen nyt? et voi voittaa meitä. Ehkä siksi aina rakastimme sinua niin kovin-–koska olit niin hauras, ja tiesimme miten tämä päättyisi osaltasi. Katsoimme sinua ja kuuntelimme kun jauhoit kuvitelmiasi ääneen ja luulit että vielä jonain päivänä söisit meidät. Kaitsimme sinua kun sinun oli määrä kaitsia itseäsi. Et koskaan tuonut pöytään mitään uutta. Et suostunut pelaamaan sinulle jaettua kättä. Olet aina ollut matkaopas joka esittelee vuosia sitten purettuja taloja.

- Olette syötävää taidetta, Laszlo henkäisi ja niiskaisi, katsoen kuvaansa tummana kuplivassa levänvihreässä vedessä, enkä nähnyt hänen silmiään raybanien takaa mutta tiesin niiden pyörivän paikoillaan vetisinä, torjuvina, kaksi hohtavaa kuulaa berserkissä flipperissä, joka vilkkui väkevissä neonväreissä ja seonneena pärski kaikkia lähestyviä veltoin sähköiskuin. Aprikoin, mitä tulisi tapahtumaan, kun joku kiskoisi palokirveen seinästä ja hakkaisi lasin rikki, poimisi ne hätääntyneet kuulat kaistapäisestä laitteesta. Sen mekaniikka oli niin yksinkertaista. Toisaalta niin taitavaa. fabriqué simplement. Ja silloin tunsin kun valtavat risteilevät joet törmäilivät toisiinsa silmissäni ja pelasivat kädenvääntöä verisuonet pullistuen vihreiksi airoiksi.

Tiesin etten ollut kunnollinen ja petin ystäväni aina kun pystyin. Ja jollain sairaalla tavalla nautin pettymysten tuottamisesta. Se oli ihanan lihavan padon murtuminen sisälläni. Halusin pettää itseni ja kaikki muut. Ennen kaikkea itseni. Ja sillä hetkellä lammen poreileva vesi hyppäsi kasvoilleni ja pulppusi suuhuni yrttisenä ja aloin pärskimään. Pärskin punertavana kuin nuori maalaismies ilotalossa. Ja aloin valumaan ulos tuosta kohtauksesta, takaisin nahkoihini. Ja he tulivat perässä, toinen vastustellen, ja kiemurrellen, toinen huutava

nälkäinen tyhjiö vatsassaan.

- Miksi minä? Miksei joku toinen? Riittäähän minunlaisiani.

- Sinä haaveilet ja nukahtelet, ja haistelet itseäsi kun pitäisi toimia. Yksikin jyvä rattaissa luistaa sinut myrskyyn. Et kerää likaa. Sinä ajattelet surkeita vitsejäsi kun muut ovat kiinni miekoissa. Et tartu aseisiin. Ajatukset eivät ole tekoja. Sanat eivät ole tekoja.

- Ovathan, Laszlo sanoi. Mikä minusta muuten tulisi? Ne ovat teoista suurimpia. Tartun aseisiin.

- Tartut niihin liian hitaasti, Ferenc sanoi ja niiskaisi.

- Eikö tässä ollut kyse aterimiin tarttumisesta? Arvasin ettet pystyisi mieltämään tätä siksi mitä se on, sanoin.

- Kaikki on aseisiin tarttumista. Jopa toisen posken kääntäminen. Kukaan ei koskaan voi olla tarttumatta aseisiin. Marttyyrikuolema on sitä yhtä lailla. Minä olen teko, Laszlo sanoi ja hänen kasvonsa pullistuivat hetkellisestä vihanpuuskasta. Minä!

- Mikä se on? kuiskasin.

Sillä hetkellä, odottamattomasti, tunsin taas irtautuvani itsestäni, ja sanani Et ole marttyyri, vetäytyvän hänen ammosuuhunsa. Sitten näin pullistuneet kasvot vetäytyvän takaisin kalloonsa, ne ikään kuin repesivät kuin hyvin kuiva savanni, ja luisuin takaisin itseeni, ja–en tiedä miten–mutta tiesin että hänen sielunsa alkoi irrota, liottua, valua ulos hänen vääntelehtivästä, nahkaan verhotusta ruumiistaan. Eikä hän yrittänyt vastustella, ruumis ehkä mutta tuo toinen osa ei–ehkä se tiesi miten oli paras menetellä, ehkä se ajatteli jotakin Escoffierin irvokasta ilmaisua. Nuo villiruusuhuulet puhkesivat maireaan hymyyn ja hän tarttui kummankin poskeen hellästi, vasen käsi minun poskellani, oikea Ferencin poskella. Mistä tunnistin tuon irti liottumisen, en osaa sanoa, sillä sitä ei voinut nähdä tai koskettaa. Ehkäpä oma sieluni tunnisti ja rekisteröi sen, kuten kaikuluotain havaitsee hylyn meren mustassa rotkossa. Autopesulan uloskäynnistä helotti hirveä unikonpunainen valo, ja erehdyin sitä tekovaloksi mutta se todella kaatui rakennukseen taivaalta. Katsoin punaista valoa Laszlon täyteläisillä kasvoilla, niiden ummistetuilla luomilla ja huomasin, ettei hänen taakseen piirtynyt minkäänlaista varjoa, vaikka valo paistoi matalalta. Laszlon vasemmassa kyljessä, ulospäin sojottavien kylkiluiden välissä oli pieni viilto, sellainen joita kirurgit tekevät skalpellilla, mutta kuiva ja siisti, Ferenc siveli sitä hoikalla sormellaan, ja kuiskasi: - Veli Ahdinko.

Hänen suupielensä kiiltelivät ja valuivat punaisesta, ja näin katon pyöreästä kalansilmäpeilistä siniseen pukeutuneen hahmon, seisomassa takanamme, jonka utuinen kajo tihkui punaiseen. Käännyin ja katsoin carwash-lippikseen verhottua nuorta poikaa, joka

seisoi uloskäynnillä, jaloissaan ranskanleivän ja salaatin levinneitä osia, hän tuijotti suu auki, liikauttamatta kättään, tai ottamatta nuuskapussia ikenestään, joka pullotti groteskilla volyymillä. Pojan kasvot loistivat puhtaina, vasta-ajeltuina, kaulassa oli pieni läikkä partavaahtoa, takatukka pilkisti koboltin lippiksen alta, ja punainen roihu siinsi hänen takaansa niin että lenkkitossuista lankesi paksut varjot kuin pellekengistä. Palloina ammottavien silmien aluset näyttivät kostuvan hiestä, eikä hän hieraissut niitä, tai sulkenut pitkäripsisiä silmiään, päinvastoin, ne vaikuttivat vetäytyvän hetki hetkeltä auemmaksi, revähtävän niin että silmäkuoppien lohenpunainen liha loisti kuulien ympärillä, pupillit tuikkivat laajentuneina, mustina lovina, ja hän nosti velttona roikkuneen kätensä ja osoitti jotakin oikeallaan, kahvion puolella, eikä Ferenc huomannut, tai nostanut päätään Laszlon revenneeltä, avautuvalta ruusulta näyttävältä vatsalta, kunnes poika sanoi, yllättävän kantavalla äänellä: - Meiltä löytyy kylmää pepsiä kaupan puolelta, jos haluatte jotain palanpainiketta.

Ferencin pää nytkähti ylös ja tiirasi puhujaa, louskuvat leuat jäätyen, geelikampaus täysin purkautuneena, käsi puristaen Laszlon vetelää, alastonta muotoa tuulilasilla, jonka takaa kajahteli radio, sama vaimea kertosäe Do You Really Want To Hurt Me?

Ferenc katsoi poikaa suu täynnä ja nielaisi niin että aataminomena nuljahti. - Tätä minä tarkoitan, hän sanoi minulle. - voi mitä surkeutta.

- Minua koskee vatsaan, sanoin, ja nojasin konepeltiin, katsoin tuulilasilla, ratin edessä roikkuvan siron käden nokisia kynnenalusia. Poika sylkäisi nuuskapussin lattialle, ja se lensi surkean matalan pudotuksen. Sitten hän otti korvan takaa tupakan, laittoi sen huulilleen ja kliksautti liekin muoviseen sytyttimeen. Tuli säihkyi hetken kalpeana soihtuna ja vetäytyi säiliöön pojan sormen liikkeessä. Katsoin heijastustani Fordin karmiinissa, vahatussa maalissa, näin repeilevän, täyteen ängetyn suun, joka läiskähti luisiin lommoihin, kun nielaisin, iho pingottui tiukkana rumpukalvona tankomaisten solisluiden päälle, kädet napittivat nahkatakkia, jonka selässä tanssi pantteri—kalansilmäpeilissä se ilveili ja avasi kitansa täynnä tikareita. Kun katsoin tarkkaan kauhistuneita silmiä maalissa, hullunkurisia, hämyisiä silmiä, niistä siinsi lepattava kerosiinivalo, ja hymyilin pakonomaisesti, vaikken löytänyt sille mitään syytä. Näin Ferencin hymyilevän samoin vieressäni, hän osoitti hennosti poikaa, tunnistus syttyen loistaville kasvoilleen ja kysyi:

- Oletko kilpaillut formulakuskina? Näytät jotenkin tutulta-–tai kenties kuuluisa nyrkkeilijä?

- En, poika hirnahti ja virnisti. - Mitä varten vaarantaisin itseni moisella tavalla, tuollaisissa lajeissa?

Ferenc ei vastannut tähän, hän käänsi katseensa pojasta minuun, ja hymyilevä suu vetäytyi takaisin kiiltävien hampaiden päälle ja mutristui punaiseksi läikäksi, hän pudisti päätään.

- Tätä minä tarkoitan, hän toisti, tällä kertaa vähemmällä ivalla, ehtyneemmin.

- Tiedän, sanoin. - Tiedän.

- Kuinka monta kilsaa tuolla on ajettu? poika kysyi tiiraten autoamme. - Komea kärry!

- En osaisi sanoa, Ferenc pihahti ja poimi savukkeen rasiastaan, eikä saanut sytytintään syttymään, napsuttaen sitä hetken, kunnes poika tarjosi omaansa, ja Ferencin silmiin välähti omituinen sävy, enkä tiennyt oliko se häpeää vai iloa, ja juuri sillä hetkellä hänen tulentekovälineeseensä roihahti valo, hän työnsi sen paksun savukkeen alle ja imi liekin siihen.

- Olitko aikeissa tarjota meille virvokkeita? kysyin, haparoiden omaa savukerasiaani.

- Hhm, tuota, tarkoitin että meillä on pepsiä myynnissä. Edullisesti tietenkin mutta teidän täytyy maksaa, hän naurahti ja keltaiset hampaat vilahtivat riekaleen lovesta.

Olin hiljaa, nousin, otin Laszlon roikkuvan muodon tuulilasilta ja laskin sen takapenkille, mitä siitä oli jäljellä. Istuin ratin taakse, Ferenc avasi oven ja istui viereeni, räväytti radion kovemmalle. Poika ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen automaattioven edestä, puhaltaen tummanharmaita, miltei mustia savukiehkuroita, hänen pitkän varjonsa heittyessä meidän päällemme, konepellille. Lippiksen alla tämän takatukka takertui hikisenä auringon polttamaan niskaan ja jalat näyttivät rusentuvan tiukasti sidottuihin kenkiin, valkeina hohtaviin lenkkitossuihin, joiden tekstiä katsoin, ja purin savukkeen katki, pudotin sen syliini, mihin se jäi. Painoin kaasua, hivuttauduin ulos rengasurista, jotka eivät enää puristaneet autoa reitillään. Lähestyimme poikaa sinisissä, ja hän tuijotti meitä arvoituksellinen ilme kammottavilla kasvoillaan, niin hillitty, niin säälimätön, ja tajusin hänen katsovan meitä kuten ihmiset katselevat peiliä vaatekaupassa, sovittaessaan uutta takkia. Sitten hän käänsi tuon viheliäisen olemuksensa nurin ja yllätti meidät eleellä, koskettaen päähineensä lippaa, vikkelästi, nyökäten ja vetäen kohteliaan hymyn huulilleen. Tämän eleen aikana hän otti askelia takaperin, ja peruutti auton tieltä, kohti seinää, kumartui kun tulimme hänen kohdalleen, katsoi Ferencin puoleisesta ikkunasta meitä paikoillamme, ja sen pienen hetken, ennen kuin liu’uimme kirpeään kevätiltaan, tiirasimme toisiamme, hän meitä, me häntä, ja hänen aknen arvettamilla kasvoillaan, niiden puuroisessa, ääriviivattomassa udussa välähti jokin, ja ylimielinen jalkojen asento kääntyi sisäänpäin ja hän otti tukea betoniseinästä kädellään, haparoi kiveä, takanaan ikkuna kahvioon liottumassa verestävässä auringossa, jäähilekone höyryten, jono väkeä tuulitakeissaan odottamassa eläintä leipään tungettuna. Vaaleat, läpikuultavat kulmakarvat vääntyivät pojan kasvoilla keskeltä ylöspäin, suu aukesi ja tupakka putosi kenkien väliin, leivän jäänteiden sekaan. Hoikat peuran raajat jäykistyivät paikoilleen, autoon leyhyi kirpeä hermostunut vihi—tuijotimme kunnes nuorukainen katosi näyttämöltä, jääden seinän taakse, ja automaattiovi laskeutui maan kamaralle.

- kuule onko sinulla sitä viiniä? Ferenc kysyi ja nyökkäsin kohti hanskalokeroa. Hän loksautti luukun auki ja yritti sovitella pulloa suuhunsa, mutta tartuin siihen ja vedin silmänräpäyksessä korkin auki hampaillani, pikemminkin kielelläni, pikemminkin millä ikinä teinkään sen, koska olin tehnyt sitä niin kauan, että oli kuin kasvoni vetivät sen irti ennen kuin korkki edes ehti suuhuni, pelkällä katseella. Otin huikan ja työnsin pullon Ferencille. Vilkaisin hänen kasvojaan, joiden luisessa paperissa alkoi kareilla rusottava hehku, kuten omillanikin. Särkevän sinisen taivaan tuli peilasi kasvoistamme, minusta enemmän kuin hänen, jotka loistivat helottavammin. Tuulilasin yläreunassa näin laventelinsinisessä parveilevan linturykmentin. Ferenc katsoi sitä keskittyneesti ja ajattelin kohta kysyväni, kohta kysyväni, kunhan kunhan. Vedin aurinkolipan alas ja sen lähmäinen pinta nuolaisi kättäni.

Istuimme kelmeän hehkulampun alla ja Ferenc sekoitti pakkaa ja halkaisi sen ja Katsoin itseäni peilissä hänen takanaan Valokeila leikkaantui edessäni ja kasvoni jäivät hämärään mutta näin niiden poskien täyttyvän kuin autonrenkaan purukumeilla Hehkuvan häiritsevästi

Niiden vieressä Ferencin kasvoissa välähti liekki kun hän sytytti sikarinsa. Tuhkakuppi lainehti moskasta ja välillä näkymätön käsi tipautti siihen lisää moskaa Laszlon ärsyttävä suriseva ääni kimahteli jossain välissämme ja osoitteli kortteja antoi neuvoja valitti mauttomasta matosta tai tunkkaisesta mausta suussa ja vastailimme kuten olimme aina vastailleet Puhelimme hänen räsähtelevien tekoriimiensä ja raivostelunsa kanssa Emmekä niiden päälle Ehkäpä hän puhui meidän päällemme Meidän ajatustemme päälle ja narskui ja naljaili niiden päällä kuin jäänmurtaja ja kaikki tuntui olevan kuin paria päivää aikaisemmin tai kuin vuosituhansia aikaisemmin ja hän sanoi haluavansa lähteä katsomaan jotakin esitystä jotakin kilpailua tai peliä ja myönnyimme tähän kunhan kunhan ja lähdimme voitettuani baccaratin ja puimme lämpimät palttoot ja hassut lakit ja lähdimme lähmäisellä Fordilla kohti lähintä showpainisalia jossa pidettäisiin sinä sunnuntai-iltana näytös kunhan ostimme kioskista olutta ja pieniä pretzel keksejä ja istuimme punaisille muovituoleille ja sylki lensi päällemme kun yleisö huusi ja karjui ja taistelijat astelivat areenaan ja siitä puuttui niin paljon kuule voi mitä mitä surkeutta se oli niin hienoa ja hauskaa Ferenc taputteli olkaansa kuin toimistotyöläinen ja hänen profiilissaan välähti terävä tiedusteleva naarmuisuus ja sitten ne vetäytyivät takaisin omaan helottavaan voitaikinuuteensa Pitkät geelikiharat kiilsivät siististi pannan paikallaan pitäminä ja selostaja luki erien välissä mainoksia paikallisilta asekauppiailta ja kosmetiikkavalmistajilta ja painijat tekivät taidetta itsensä öljyämisestä ja valmentajat pyyhkivät heidän hikisiä punanesteisiä kasvojaan ja painijat vetivät naamoilleen teeskennellyn yrmyn ja heittelivät toisiaan ilmaan ja Ferenc vihelsi ja minä ja Laszlo väittelimme jostakin en muista mistä kuule se liittyi jotenkin heidän käyttämäänsä öljyyn ja

niihin nahkashortseihin Ehkäpä puhuimme öljyn laadusta tai syttyvyydestä tai nahan ohuudesta ja hän pyysi minua sytyttämään yhden savukkeen ja tein näin hajamielin ja selostajan punehtuneet kasvot killuivat hassun kravatin latvassa ja tuijottivat meitä kopistaan ja hän oli aikeissa lukea ääneen vielä jotakin mainosta mutta kohtasi meidän katseemme ja avasi suutaan rypisti kulmiaan ja maiskutteli ja sanoi öö hmm ja soitti kelloa josta toinen erä lähti käyntiin Ja vielä kun ottelijat alkoivat sättimään toisiaan mikrofoneihinsa selostaja tuijotti meitä ja pyyhki likaisia lasejaan ja loksautti suunsa auki kaivaakseen nuuskapussin ikenestä Ja silloin sähkövika iski ja valot sammuivat ja kuului vain pehmeä lihanläiskäys patjaan kun ottelija iskeytyi siihen korkealta viskattuna ja he tietenkin keskeyttivät ja jouduimme hetken odottelemaan pilkkopimeässä ja sitten Ferenc nousi ja jätti meidät istumaan tyhjien

olutkuppiemme kanssa kun hän meni teknikkojen luo sinne mistä valo lähtee päälle ja he olivat kuule niin avuttomia että ihan nauratti mutta kunhan Ferenc teki mitä teki valot räiskähtivät takaisin päälle mutta lämpimän värisinä verrattuna edelliseen

loisteputkikalmeuteen ja erää jatkettiin ja teknikot istuutuivat hölmistyneinä ja näyttivät jokseenkin typertyneiltä ja ottelijat nousivat makoilemasta patjalta ja vääntelivät taas toisiaan ja huusivat vuorosanojaan ja Ferenc hymyili ja minä hymyilin enkä osannut sanoa hymyilikö

Laszlo koska en nähnyt tai en saanut katsettani irti kehästä mutta kuulin huvittuneen kylmän surinan hänen äänessään joka kajahteli kumeana ja kuparisena ja kommentoi välissämme tiuhempaan tahtiin kuin selostaja jonka sormi oli juuttunut ikenen ja huulen väliin ja jonka karmiini raidallinen kravatti loisti soihtuna hänen majakkakopissaan katonrajassa jossa hän edelleen toljotti meitä kasvoilleen leviävässä kauhistuneessa vaikuttuneisuudessa ja niisti nenänsä rättiin joka värjäytyi mustaksi räästä ja näytti harmaantuvan kun hän laittoi koppinsa loisteputkivalot päälle ja hankasi nenäliinaa etusormen ja peukalon välissä ja olisit nähnyt miten se hassu selostaja unohti vuorosanansa kun tuomari piti toisen painijan kättä ylhäällä ja odotimme mutta mies edelleen toljotti meitä ja otti nuuskapussien vuoraamasta pöydästään tukea ja kääntyi seinään nojaavan turvamiehen puoleen mutta ei saanut sanaa suustaan ja joku otti tältä mikrofonin ja sopersi ennalta sovitun voittajan nimen ja hänet kruunattiin tai siis ei oikeasti mutta hän sai hullunkurisen viitan, silkkisen viitan, johon oli kirjailtu selkään leijona. Tuon nähtyäni jokin pisti rintaani ja kulautin lopun oluesta ja sanoin jotain, en muista mitä, en. Ja näin voittajan kasvoilla samat berserkkeinä vilkkuvat kuulat, samat nokiset neonvärit jotka olin nähnyt räiskyvän niin monilla kauniilla voitokkailla kasvoilla.