TIINA Koronakriisi testaa globaalisti ihmisoikeuksien

TIINA TURUNEN

HUMANITÄÄRISET KRIISIT EIVÄT VÄISTY KORONAN TIELTÄ

HANNAH ARENDT kysyi jo 1950-luvulla Totalitarismin synnyssä (The Origins of Totalitarianism, 1951), eroavatko ihmisoikeudet lopulta millään tavalla kansalaisoikeuksista. Kysymys oli aikanaan merkittävä, koska Eurooppa vaikutti epäonnistuneen yrityksessään turvata ihmisoikeudet niille, joita yhdisti vain ihmisyys – sen sijaan kansalaisuus ja valtion tuoma turva olivat vakiintuneet edellytyksiksi edes jonkinlaiselle ihmisoikeuksien toteutumiselle. Jos Arendtin pelko ihmisoikeuksista kansalaisten oikeuksina osuisi oikeaan, ihmisoikeusjärjestelmän pohja murenisi, koska sen suojaa tarvitsevat ennen kaikkea ne, joita ei suojaa mikään kansalaisuus taikansallisvaltio.

Sittemmin kansallisvaltiot kansainvälisten järjestöjen kautta organisoidulla yhteistyöllä ovat pyrkineet vahvistamaan ihmisoikeusjärjestelmää kansainvälisen solidaarisuuden pohjalle. On luotu esimerkiksi pakolaissopimuksia ja muita yrityksiä varmistaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ”oikeus oikeuksiin” – käsite, jota Arendt itse käytti kuvatakseen sitä, mitä kaikilla tulisi olla mutta mitä kaikilla ei ole.

Kansainvälisen pakolaisoikeuden ja -politiikan ongelmat eivät ole mikään uusi puheenaihe. Tiedämme niiden heikkoudet ja suuret riskit. Hämmentävää ja surullista on kuitenkin se, miten piiloon nämä ongelmat ovat ajautuneet nyt, kun maailmaa ravistelee ennennäkemätön pandemiakriisi. Se, miten tehokkaasti esimerkiksi AlHolin leiri ja Kreikan pakolaisalueet ovat painuneet koronakriisin alle, muistuttaa ikävästi Arendtin kysymyksestä. Ihmisoikeusjärjestelmä vaikuttaa muodostavan rajan, jonka sisäpuolelle eivät pääse ne, jotka ovat kaikkein suurimmassa vaarassa ja joiden ihmisoikeuksia ei takaa kukaan. Yhtäkkiä rajan ulkopuolelle jäävistä ei edes puhuta. Me muut olemme turvassa sisällä.

Euroopassa ja muualla maailmalla on tapahtunut hämmästyttävän nopea poteroituminen kansainvälisestä maailmantilasta kansallisvaltioiden sisälle. Koronakriisi on saanut kansallisvaltiot toimimaan entistä tehokkaammin ja näyttämään entistä vahvemmilta. Sitä voidaan ehkä pitää edellytyksenä sille, että pandemiasta selvitään jotakuinkin ehjin nahoin. Vaarana kuitenkin on, että vahvat kansallisvaltiot toimivat niiden kustannuksella, jotka eivät kodin ja valtion suojaa saa. Siinä tapauksessa emme voi enää puhua kriisin voittamisesta.

Pandemian kaltaiset kriisit toimivat hyvinä indikaattoreina oikeusvaltion tilasta. Tässäkin kriisissä mitataan montaa eri edellytystä oikeusvaltiolle ja ihmisarvoiselle elämälle. Testattavana ei ole pelkästään se, toteutuvatko esimerkiksi suomalaisten liikkumis- tai elinkeinovapaus vaan myös se, toteutuvatko kaikkien ihmisten ihmisoikeudet ylipäätään millään tasolla. Kansainvälisen solidaarisuuden vaatimus ei katoa kriisin aikana minnekään. Nyt on varmistettava, että koronakriisin voittamisella ei samalla hävitä monia humanitäärisiä kriisejä ja ihmishenkiä.

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja.