KRITIIKKI Otso Latva-Somppi arvioi Franco

OTSO LATVA-SOMPPI

TIETOTYÖ JATKUVAN ARVON LÄHTEENÄ JA PETTYMYS LIBERAALIIN POLITIIKKAAN

Franco ”Bifo” Berardi: Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika. Suom. Mika Pekkola. 2019 (Alkuteos 2017). Tutkijaliitto.

”TOISENLAINEN MAAILMA on mahdollinen”, kuuluu perinteinen vasemmistolainen lausahdus. Kuvittelemiseen keskittyminen saattaa kuitenkin olla ongelma poliittisen voimattomuuden takana. Kun kuviteltu toisenlainen maailma ei vastaa kokemustamme siitä, mikä tällä hetkellä on mahdollista, on helppo vaipua masennukseen.

Näin argumentoi italialainen filosofi ja aktivisti Franco ”Bifo” Berardi tuoreessa teoksessaan Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika. Mika Pekkolan kääntämänä julkaistussa kirjassa Bifo tekee poliittista analyysiä materialistisen mahdollisuuden käsitteen avulla. Mahdollisuudet sisältyvät nykyhetkeen ja ovat rajallisia, mutta muuttuvia. Tärkein poliittinen haaste tänään on toisenlaisen maailman kuvittelemisen sijaan nykyisyyden tulkitseminen.

Tietotyön teoreetikkona tunnettu Bifo ottaa tässäkin kirjassa analyysinsä lähtökohdaksi tietotyöläisen ja semiokapitalismin – ihmisten yleisiä kognitiivisia kykyjä tuotantovoimanaan käyttävän järjestelmän – välisen konfliktin. Tuotannossa yleinen äly ei sijoitu aikaan ja paikkaan, kuten teollisessa tuotannossa fyysinen työ sijoittuu tehtaaseen. Kognitiiviset kyvyt ovat aina potentiaalisesti tuottavia, ja siksi arvon tuottaminen on mahdollista missä ja milloin vain. Tietotyöläisen perustila onkin olla aina valmiina vastaamaan puhelimen hälytykseen, vailla eroa työn ja vapaa-ajan välillä.

Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika on lisäys pitkään listaan uusliberaalin kapitalismin vaihtoehdottomuuden horisonttia käsittelevää kirjallisuutta. Bifo tutkii tämän vaihtoehdottomuuden vaikutuksia yhteiskunnalliseen tajuntaan, joka digitalisaation myötä koostuu yhä tiiviimmin yhdessä ajattelevista mielistä. Siksi myös jaetun mielen psyykkiset ongelmat jakautuvat yhä laajemmalle.

Paradoksaalisesti Bifolla tuntuu itselläänkin olevan hetkittäin vaikeuksia olla vaipumatta melankoliaan ja synkistelyyn, vaikka hän liputtaakin rationalistifilosofi BaruchSpinozan inspiroimana iloa affirmoivan ajattelun puolesta. Sävy on toki keveämpi kuin edeltävällä teoksella Heroes, joka käsitteli massa- ja itsemurhia yhteiskunnallisina ilmiöinä.

Yhteiskunnallisen mielen lamaannus ja väkivaltana purkautuva turhautuminen ovat Bifon mukaan seurausta siitä poliittisesta voimattomuudesta, joka on viime vuosikymmeninä kuvannut uusliberaaliin regiimiin kohdistuvien vastustusyritysten epäonnistumista. Kyvyttömyys artikuloida vaihtoehtoja ilmeni Bifon mukaan Kreikan katastrofissa eurokriisin jälkeen, ja kehitys kulminoitui Obamaan. Samaan aikaan elintason pitäminen on muuttunut kalliimmaksi, tulon saanti epävakaammaksi ja keskiluokkaan nouseminen yhä useammalle epätodennäköiseksi unelmaksi.

Yksi kirjan ansioista on sen rehellinen analyysi populismista, joka on noussut pettymyksestä liberaaliin politiikkaan. Bifo käsittelee nationalistipoliitikkoja valtaan äänestänyttä työväenluokkaa ilman halveksuntaa, joka heihin usein kohdistetaan. Populistisen oikeiston nousu ei ole työväenluokan ”tietämättömyydestä” johtuva ongelma vaan reaktio keinotekoisen niukkuuden aiheuttamaan nöyryytykseen.

Jos tulonsaanti muodostuu epävarmemmaksi ja kaikesta leikataan paitsi pääomatuloista, eivät patoutuneen katkeruuden purkaukset ole ihme. Ne voivat kuitenkin nationalistisen vihan sijaan purkautua myös jaetun solidaarisuuden ja organisoitumisen muodossa, jos yhteiskunnallisia mahdollisuuksia tulkitaan toisin.

Bifo näkee yhteiskunnallisen autonomian rakentamisen mahdollisuuden tietotyöläisten itseorganisaatiossa, sillä ”globaali Piilaakso” on yhteiskunnallisen tuotannon ydin. Tietotyön rooli on tärkeä, sillä puhelinta tai läppäriä on nykyään vaikea käyttää luomatta samalla arvoa datan kautta.

Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika on tervetullut lisäys tietotyötä analysoivaan kirjallisuuteen Suomessa. Bifon ajankohtaisuus näkyy globaalin pandemian seurauksissa, jotka lisäävät tietotyön osuutta tuotannossa entisestään.

ESSEE FRAGMENTTINA

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet. 2019. Kustannusosakeyhtiö Siltala.

ANTTI NYLÉN sivuaa omaelämäkerrallisessa esseeteoksessaan Häviö (2018) lähivuosien kasvanutta kiinnostusta esseistiikkaa kohtaan. Antti Hurskaisen, Koko Hubaran, Pontus Purokurun ja Silvia Hosseinin kaltaiset esseistit edustavat 1980-luvulla syntyneiden kirjoittajien sukupolvea, joka on osaltaan lisännyt kasvavaa kiinnostusta esseetä kohtaan tekstilajina kaunokirjallisuuden kentällä.

Essee edustaa Nylénille tekstilajina kirjallisuuden kummajaista. Esseestä ollaan yhä enemmän kiinnostuneita, mutta Nylénin tapansa mukaan julmassa arviossa uudessa esseistiikassa ei ole mitään uutta. Nähdäkseni Nylén ei näe ongelmana niinkään uutta esseistisukupolvea vaan esseen outoutta kirjallisuuden kentällä. Vaikka esseitä luetaan ja niistä puhutaan, hän ei ole vakuuttunut, että esseistiikkaa todella sittenkään arvostetaan.

Vaikka Antti Arnkil onkin osa Nylénin omaa sukupolvea, on hänet kiinnostava sijoittaa Nylénin pohjalta kotimaisen esseistiikan kentällä. Tai oikeastaan Arnkil tekee tämän jo itse esikoiskokoelmansa Lauantaiesseet (2014) esipuheessa: ”Olen kiintynyt romantiikasta periytyvään ajatukseen, jonka mukaan teoksesta kirjoittamalla voi kasvattaa sitä, viedä eteenpäin siinä itsessään piilevää ajattelua, jatkaa leikkiä, avata reittejä sisään ja ulos. Sen tyyppiseen kritiikkiin esseemuoto soveltuu hyvin.”

Arnkil viittaa esipuheessa pyrkivänsä sijoittumaan erilaisten esseistiikan perinteiden rajavyöhykkeelle eikä niinkään Suomessa suosiota saaneeseen poleemiseen esseeseen, joka esittää vahvoja mielipiteitä puolesta tai vastaan. Tätä edustaa etenkin varhainen Nylén, mutta piirre on havaittavissa myös monessa viime vuosikymmenen aikana nousseessa esseistissä.

Lauantaiesseiden välissä kirjoitetun kirjailija Hannu Raittilan tuotantoa käsittelevän Raittilan linjan (2016) jälkeen Arnkil palaa Sunnuntaiesseissä esikoisteoksensa muotoon. Muodolla tarkoitan toisistaan poikkeavia ja riippumattomia esseiden aiheita, jotka sinänsä eivät muodosta mitään temaattista kokonaisuutta, vaikka kirjallisuus ja taide kulkevatkin aiheena kokoelman läpi.

Arnkil on innoittava esseisti. Paperilla itselleni aiheena tylsältä kuulostava essee tv-sarja Breaking Badista saa innostumaan myös sarjan katsomisesta. Kustannustoimittajana pitkään työskennellyt Arnkil valaisee Jaakko Yli-JuonikkaanNeuromaani-romaanin (2012) toimitustyötä käsittelevässä esseessään kotimaisen kokeilevan kirjallisuuden jätin valmistumisprosessia ja kommentoi romaanin penseää vastaanottoa. Virpi Suutarin dokumenttielokuvista Arnkil osoittaa kiinnostavia kerrontaa koskevia näkökulmia.

Essee ”Sanat tarttuivat miehiin” erittelee paitsi Tuntemattoman sotilaan (1954) päähenkilöiden sisäistä ääntä myös kirjan elokuvasovitusten filmaamisen vaikeuksia. Kirjallisuuden puolelta Arnkil kirjoittaa myös Petri TammisenMeriromaanista (2015) ja runoilija Pauliina Haasjoen tuotannosta. Jälkimmäinen essee kyseenalaistaa luonnon alan luontorunoudessa sekä koko käsitteen mielekkyyden.

Kokeilevampaa muotoa kokoelmassa edustaa televisiosarja Ryhmä Haun kautta avautuva tarkastelu nykyajan työelämän perverssiin luonteeseen. Essee ”re:käsikirjoitus” jää osittain kustannusmaailman inside-aiheeksi. Kokoelman lopettavassa Vantaan Tikkurilan kaupunginosaa käsittelevässä esseessä tietokonepeli Minecraft luo näkökulman

alueen kehitykseen sekä Arnkilin omiin nuoruusmuistoihin.

Sunnuntaiesseissä Arnkilin astetta kevyempi tyyli palvelee kokonaisuutta. Arnkil ei tee niin perustavaa lähianalyysiä kuin Lauantaiesseissä. Hän myös käyttää esseissään ajoittain yhtenä keinona henkilöhaastatteluja, mikä luo niille journalistimaisemman narratiivin, mutta tuntuu oikeutetulta ratkaisulta. Arnkil ei sorru esseekirjoittajana kaavamaisuuteen, vaan on avoin esseen muotoa koskeville mahdollisuuksille.

Arnkil toteaa saksalaista romantiikkaa ja etenkin Friedrich Schlegeliä käsittelevässä kokoelman esseessään, että fragmentit edustivat romantiikoille taiteen kohdalla jotakin, mikä ei voinut olla koskaan kokonaan läsnä. Tämä yhteys kuvastaa mielestäni hyvin Arnkilin tyyliä. Hän osoittaa kiinnostavia näkökulmia käsittelemiinsä aiheisiin, mutta ei pyri muodostamaan lopullista tulkintaa. Arnkilin kohdalla viehättävää on hänen tapansa kunnioittaa käsittelemiään aiheita. Hän ei korosta itseään tulkitsijana, vaan on nöyrä ja älykäs kommentoija.