KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN

–TAITEENTEKIJÄN EPÄVARMA ARKI

Viiden taiteilijan kirjeenvaihdosta koostettu kirja on hiomaton omakustanne, jonka muoto muistuttaa ryhmächattia. Keskusteluiden henkilökohtaisuuden takia kirja on yksi viime vuoden tärkeimmistä taidetta käsittelevistä julkaisuista.

KOSKA OMAKUSTANTEET harvoin nousevat julkisuuteen, sinulta saattoi jäädä huomaamatta vuonna 2019 julkaistu, Anne Naukkarisen toimittama Kyse on kaikesta -teos. Kirja käsittelee esitystaiteen tekoprosesseja sekä – nimensä mukaisesti – lähes kaikkea. Loppuvuoden puolella ilmestynyt teos koostuu viiden esityksiä tekevän taiteilijan sähköpostikirjeenvaihdosta aikavälillä 2017–2019.

Oikeastaan kirja koostuu neljästä erillisestä kirjeenvaihdosta, jotka Naukkarinen aloittaa muiden taiteilijoiden Rea-Liina Brunoun, Liina Kuittisen, Minna-Kaisa Kallisen ja Sara Kovamäen kanssa pyytämällä heitä osallistumaan kirjaprojektiin. Noin 350 sivua aiheesta toiseen poukkoilevaa päiväkirjamaista tekstiä jaksaa pitää mielenkiinnon yllä

Naukkarinen kuvailee itseään taiteentekijäksi. Hän tekee pääsääntöisesti esityksiä, ääniteoksia ja installaatioita – ja nyt myös julkaisuja. Aiemmin hän on valmistunut tanssijaksi niin Tampereen konservatoriosta kuin Teatterikorkeakoulun tanssin koulutusohjelmasta. Nyt hän viimeistelee opintojaan Kuvataideakatemian tila-aikataiteiden koulutusohjelmassa.

Teakin ja nykyisten opintojen väliset erot näkyvät Naukkarisen mukaan juuri työskentelytavoissa. Teatterikorkeakoulussa tilaan mentiin usein työskentelemään ryhmässä, kun taas Kuvataideakatemiassa studioon tai työskentelytilaan astutaan useinyksin.

Naukkarinen kuvailee, että tarve kommunikointiin muiden tekijöiden kanssa syntyi hänen työstäessä lopputyötään How to _____ alone Kuvataideakatemiaan. ”Tuli tarve keskustella kielen muodossa näiden tekijöiden kanssa. Ja miksi nämä tekijät? Saakohan näin sanoa... Fanitin heitä ja heidän töitään. Halusin kuulla, miten he työskentelevät esitysten parissa ja mitä he fiilistelevät”, Naukkarinen sanoo pitkän harkinnan jälkeen.

KOKEMUKSET ESITYKSISTÄ ja tanssista tallentuvat katsojien lisäksi tekijöille itselleen kehoon, mutta kehon muisti toimii eri tavalla kuin kirjoitettu muisti. Naukkarinen halusi kirjallisen jäljen tuosta ajasta ja tekemisestä eräänlaiseksi todistusaineistoksi tulevaisuutta varten, koska esityksiin sellaisenaan ei voi enää palata. Häntä kiehtoi ajatus siitä, että joku saattaisi lukea vaikka sadan vuoden päästä, miltä esitysten tekeminen on tuntunut.

Varsinaisen kutsuviestin osallistua kirjan tekemiseen Naukkarinen lähetti kaikille vuoden 2017 puolella, mutta kirjoittaminen aloitettiin tammikuussa 2018. Kaikki kirjoittajat ovat esittävän taiteen tekijöitä, joita yhdistää kiinnostus ruumiillisuuden ja esittämisen kysymyksiä kohtaan –sekä samat taloudelliset haasteet taiteen tekemisessä. ”Ensin metodina oli sähköpostikirjeenvaihto. Se kävi kuitenkin sekavaksi viestien kasautuessa. Ehdotin lopulta kirjoittamisen siirtämistä Google Docsiin. Sillä tavoin kirjoitusten seuraaminen oli helpompaa”, Naukkarinen sanoo.

Aikataulupaineet ja epävarmuus siitä, saavatko kirjoittajat työstään korvauksen, sekoittuivat välillä itse kirjoittamiseen ja motivaation ylläpitämiseen. Naukkarinen haki apurahoja, joilla olisi voinut maksaa muille kirjoittajille, mutta sai lopulta pienen työskentelyapurahan vain itselleen. Se meni täysin kirjan painokulujen kattamiseen.

JOS MIETTII Kyse on kaikesta -kirjan muotoa, niin samanlaisella metodilla mistä vain arkisesta chattiryhmästä – työyhteisön tai opiskelijoiden ainejärjestön – saisi kasaan samanlaisen kirjan pienellä ohjauksella ja fasilitoinnilla. Ajatus arjen ja elämän dokumentoinnista tuntuu näin ajateltuna helpolta ja lähestyttävältä.

Kirjan teksteistä tunnistaa paljon samaa päiväkirjan pitämisen kanssa. Kuten taiteilijoiden kirjoitukset Kyse on kaikesta -kirjassa, myös päiväkirjassa kirjoittaminen lähtee laukkaan yleensä mielen juoksusta. Välillä mielen virta kirjeissä vie niin lukijan kuin kirjoittajankin hauskoihin oivalluksiin, kuten kirjoituksessa suusta toiminnallisena paikkana eri tapahtumille. Tai sitten päädytään jaetun surun äärelle, kuten ajatuksiin isovanhempien kuolemasta tai huoleen vanhempien voinnista.

Kun kirjoittajat pääsevät kirjoittamisessaan liikkeelle, syntyy tärkeitä oivalluksia 2020-luvun työ- ja perhe-elämän välillä tasapainoilun vaikeuksista, kuten seuraavassa otteessa Rea-Liina Brunoun kirjeestä Naukkariselle, joka käsittelee vanhemmuutta ja työtä taiteilijana.

Nyt tekeillä olevaan työhön liittyen oli ristiriitaista lukea ja miettiä tätä mun tässä ollutta ja mennyttä elämänvaihetta, jossa olen koittanut yhdistää äitiysloman ja vanhempainvapaan työn tekemiseen. Että miksi on ollut niin kova tarve tehdä niin paljon samanaikaisesti, käyttää päiväunet ja alkuyön tunnit työhön, ottaa vauva rinnalle milloin mihinkin työmaalle, laittaa videot pyörimään muutaman rivin kirjoittamisen tähden. Yrittää jatkaa elämää entisellään, kuin mitään muutosta ei olisikaan tapahtunut. … Jälkiviisaasti voisi sanoa, että nämä lapsen varhaiset vuodet

Kyse on kaikesta, 353 sivua Kirjan toimittaja: Anne Naukkarinen Painos: 200 kpl Kirjoittajat: Anne Naukkarinen, ReaLiina Brunou, LiinaKuittinen, Minna-Kaisa Kallinen ja Sara Kovamäki Graafikko: Elina Minn Kannen valokuva: Maarit Mustonen

olisi voinut ottaa vähemmillä työprojekteilla. Mutta olen kokenut vahvasti, että näin vain pitää tehdä, muuten katoaa. Ja katoamista vaihtoehtona ei voinut edes ajatella, ei ainakaan positiivisena asiana. Mutta ehkä se, että voisi kadota edes hetkeksi, vaatisi kokemuksen siitä, että on joku jossain.

Juuri avoimuudessa ja epävarmuuden käsittelyssä piilee kirjan viehätys. Kenelläkään ei ole varmoja vastauksia. Ei ole tarvetta päteä. Taiteilijat puhuvat siitä, miten vaikeaa on ylläpitää uskoa omaa tekemiseen ja samalla pystyä perustelemaan itselleen ne valinnat mitä tekee. Yksinpuheluna keskustelu olisi vieläkin yksinäisempää. Kirjan julkaisun myötä muutkin taiteilijat ovat innostuneet lähettämään Naukkariselle viestejä siitä, mitä he ovat tällä hetkellä tekemässä.

KUN KYSYN, onko teos self help -kirjallisuutta taiteentekijöille, Naukkarinen kavahtaa. Hänen mukaansa se on ennen kaikkea dokumentaatiota. Kaikki kirjaan osallistuneet toteuttivat myös omat esityksensä kirjan kaksiin julkkareihin, ja kirjan tekeminen nivoutui siten osaksi myös esitysten tekemistä.

Kirja on otettu Naukkarisen mukaan myös opetuskäyttöön. Siitä Naukkarinen on tyytyväinen, mutta pääasiallinen syy kirjoittamiseen oli tarve kirjata ylös, miten tekijät työskentelevät ja ajattelevat taiteesta. Jälkikäteen mietityttää vain, olisiko kirjan tekeminen pitänyt osata hoitaa paremmin, jotta kirjoittajat olisivat saaneet työstään edes jonkin korvauksen.

”Jos oltaisiin kuitenkin jääty vain odottamaan niitä apurahoja eikä vain alettu tekemään tätä, niin voisi olla, että niitä odotettaisiin vieläkin ja tätä kirjaa ei olisi syntynyt”, Naukkarinensanoo.

Se on melkoinen paradoksi, jos miettii taiteen tekemistä ja rahoitusta. Naukkarinen kertoo itse myös oppineensa toisiltakirjoittajilta. ”Samaan aikaan olet sekä sidoksissa toisiin että päällepäsmäröit yksin. Kaipasin keskustelua, jossa voisi sanoa, että olen turhautunut. Tärkein asia, mitä pystyin kirjan muiden kirjoittajien kanssa tekemään, oli puhua, kirjoittaa ne asiat julki –tehdä se näkyväksi”, Naukkarinen kertoo.

AUTOFIKTIO JA autobiografia ovat tämän hetket kuumimmat kirjallisuuden trendit. Pontus Purokurun Römaani, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, EmmiLiia Sjöholmin Paperille toinen ja Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat vain muutaman mainitakseni ovat kaikki autofiktiota, joissa epäilemättä merkittävänä lähteenä ovat kirjailijan oman elämän tapahtumat. Jopa suurten huumausainemäärien maahantuonnista syytetty Janne ”Nacci” Tranberg oli tehnyt varsin raskauttavia muistiinpanoja rikollisesta elämästään ilmeisenä tarkoituksenaan myöhemmin julkaista jonkinlainen kirja itsestään.

Autofiktion kirjoittaminen on tapa rakentaa henkilöbrändiä. Kirjojen suunnitelmallinen vakavuus tai merkitys taiteena alkaa blogimaisessa autofiktiossa lähentyä kuratoitua Instagram-tiliä.

Perinteisessä mediahierarkiassa kirjat ovat aidointa ja kovinta kamaa itseilmaisulle, sen jälkeen tulevat ehkä dokumentit jaelokuvat ja pahnan pohjimmaisena somevaikuttaminen sekä tosi-tv:ssähilluminen.

Median muoto, esimerkiksi kirja, ei kuitenkaan itsessään ole tae sisällön syvyydestä. Kirjan kirjoittaminen performanssitaiteesta ja taiteilijana työskentelystä tuntuu olevan lähellä samaistuttavaa autofiktiota, mutta Kyse on kaikesta ei ole autofiktiivinen romaani saati tietokirja. Teoksena se kuitenkin ammentaa tekijöidensä omasta kokemuksellisuudesta ja sen tarinallistamisesta, vaikka mitään tarinaa ei lopulta olekaan.

Lukiessa kirjaa on helppo samaistua moniin perhe- tai muita ihmissuhteita koskeviin kuvauksiin, huoleen muista sekä omien voimavarojen punnintaan. Taustalla juokseva viesti on selvä: henkinen hyvinvointi ja arjesta selviytyminen ovat poliittisia kysymyksiä siinä missä työ sekä toimeentulo – ja siksi ensisijaisen tärkeitä. Yhteisöjen rakentaminen ja ylläpitäminen on kuitenkin vaikeaa tehdasasetuksiltaan yksilökeskeisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Dokumentoimalla elämää ja ajatuksiaan avoimesti ja ihmetellen Kyse on kaikesta -kirjan tekijät voimaantuvat toisistaan. Omasta epävarmuudesta, toimeentulosta sekä työstä puhuminen avaa yksilön itseensä kohdistamat epäilyt sekä päänsisäisen negatiivisen puheen ei vain eristetyiksi ja omakohtaisiksi ongelmiksi vaan jaetuiksi ja yhteisiksi. Juuri tämä tekee kirjasta merkityksellisen.

Taiteen tekemisen metatyön kuvailun lisäksi teos tekee näkyväksi myös niitä rakenteita ja ajatuksia, jotka voivat satuttaa ja passivoida. Kirjan kirjeenvaihto ei ole hiottuja lauseita tai harkittua teoretisointia, mutta se voi toimia esimerkkinä yhteisöjen ja jakamisen merkitykselle taidekentällä, joka on tottunut nostamaan jalustalle yksittäisiä menestyjiä.

KESKUSTELUMME AJAUTUU pohdintaan siitä, ketkä yleensä pääsevät tekemään julkaisuja ja keiden ääni kuuluu osana taidepoliittista keskustelua. Aikamme vallankäyttö on ennen kaikkea valtaa asettaa keskustelun agenda. Siitä Naukkarinen on tyytyväinen, että kirja on mennyt omakustanteena opetuskäyttöön ja otettu myös oppilaitosten omiin arkistoihin. ”Kirja ja sen ajoitus on syntynyt myös aikamme paineesta. Kun miettii kilpailua institutionaalisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta tuesta, niin siitähän tulee tunne, että joku tippuu pois kyydistä. Katoamisen pelko... Just toissa päivänä tuli Suomen Kulttuurirahaston päätökset. Itselle sieltä tuli hylkäys, mutta toisaalta jotkut sai rahaa.”

Naukkarista hylätyt apurahapäätökset eivät enää samalla tavalla harmita, vaan aika on tuonut perspektiiviä. Varmaa on vain epävarmuus. Jonain vuonna voi yllättäen saada vaikka satatonnia apurahaa Koneen Säätiöltä, kun on edelliset kolme vuotta elänyt köyhyysrajan alapuolella. ”Niin, tosi outoa”, Naukkarinen henkäisee.