KONFLIKTI ON POLIITTINEN TILA

Politiikassa tarvitaan konflikteja, mutta viime vuosina niitä on tuottanut ennen kaikkea uusliberaali oikeisto ja äärioikeisto. Tästä kehyksestä irtautumiseksi vasemmiston on pelkäämisen sijaan syleiltävä hedelmällisiä konflikteja.

JYVÄSKYLÄLÄISEN Mikko Jakosen pitkä julkaisuluettelo täydentyi alkuvuodesta julkaistulla kirjalla Konflikti – Talous ja politiikka (Into 2020). Opiskeluaikoinaan Jakonen toimi prekariaattiliikkeessä ja lukuisissa muissa yhteiskunnallisissa liikkeissä sekä teki autonomikommunistista Megafonilehteä. Tämän jälkeen tutkijanura on vienyt mukanaan, ja viime vuosina hän on profiloitunut työn ja talouden politiikan tutkijana. Mutta miksi kirja juuri konfliktista? ”Kyseessä oli sivutyö, joka muuttui päätyöksi. Minua häiritsi 2010-luvun yhteiskunnallisissa liikkeissä pitkään vallinnut vaisu kausi. En halua vähätellä ihmisten osallistumista ja sitä toimintaa, jota on ollut esimerkiksi natseja vastaan tai feminismin saralla, mutta vuosikymmenen alussa laajempi uskallus kriittiseen kansalaisyhteiskunnan toimintaan oli alamaissa. Varsinkin vasemmalla puoluepolitiikassa pelättiin konflikteja, ja sama ilmiö oli kankeasti toimivalla ay-puolella. Konfliktia ei pitäisi pelätä toimintatapana, ja pitäisi nähdä konflikteja olevan koko ajan.”

Viime vuosikymmentä voidaan hahmottaa konfliktien kautta niin, että kaksi voimakkainta aktivismia tekevää tahoa ovat olleet äärioikeisto ja uusliberaali oikeisto. Vasemmisto on profiloitunut järjen äänenä ja jopa maltillisena vaihtoehtona. Hyvistä aikomuksista huolimatta tämä on ajanut vasemmiston konservatiiviseen nurkkaan, oli kyse sosiaalisista oikeuksista tai ympäristökysymyksistä. Tästä asemasta on lähinnä kyetty puolustautumaan ja olemaan reaktiivisia hyökkääviä oikeistovoimia vastaan. Jakosen mielestä on tärkeää tunnistaa oikeiston hyökkäys, jotta tilannetta voidaan analysoida ja miettiä, millä tavalla asioita voisi tehdä toisin.

POLITIIKKA ON UUDEN LUOMISTA

Konflikti-sana ei aina herätä myönteisiä mielleyhtymiä, mutta silti konflikteja rakennetaan usein tarkoituksella. Puoluepolitiikassa, yhteiskunnallisissa liikkeissä ja työmarkkinoilla eri osapuolet lähtevät usein tietoisesti tuottamaan niitä.

Jakosen mukaan konfliktin käsitteessä on kaksi keskeistä puolta. Ensinnäkin konflikti on ”pohjimmiltaan yllättävä juttu” ja alkaessaan ”aukaisee holtitonta tilaa, joka ei koskaan pysy täysin suunnitelmissa”. Tämä on varsinainen poliittinen tila.

Mikko Jakonen (s. 1977)

• Yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa • Julkaisujen kokonaismäärä arviolta 330, joista noin 90 erilaisissa tieteellisissä kausijulkaisuissa, kirjoissa tai monografioissa • Tutkijana kiinnostunut poliittisen ajattelun ja poliittisen filosofian historiasta antiikista nykypäivään sekä uudesta työstä, prekarisaatiosta ja talouden politiikasta • Toiminut lukuisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä

Konflikti avaa pelitilan ja kyseenalaistamalla vanhat säännöt luo uusia. Toiseksi konflikti on pohjimmiltaan toimintaa, joka pyrkii uuden avaamiseen ja luomiseen: ”Konflikti aukaisee horisontin, jossa voidaan toimia uusilla ja erilaisilla tavoilla yhtä aikaa.”

Vaikka yhteiskunnalliset liikkeet leimataan usein häirikköjoukoiksi tai häiriöiksi, miettivät niiden toimijat Jakosen mukaan todella paljon tekojensa vaikutuksia esimerkiksi suhteessa ihmisten ja eläinten turvallisuuteen tai julkiseen keskusteluun jamediaan.

VASEMMISTO OIKEISTOJEN PURISTUKSESSA

Suomen talouspolitiikkaa on monien muiden EU-maiden tavoin hallinnut vuosikymmeniä pysähtyneisyys, jota kuvaa uusliberaalia politiikkaa eturintamassa harjoittaneen Margaret Thatcherin iskulause: ”Ei ole muuta vaihtoehtoa.” Niin oikeiston kuin valtavirran vasemmiston tekemä kurjistamispolitiikka on johtanut monin paikoin teknokraattiseen tilanteeseen, jossa politiikka on hallinnollistunut ja taloudellistunut voimakkaasti. Juuri uutta synnyttävän luonteensa takia konflikti on tässä tilanteessa erittäin tervetullut kertoessaan, että politiikkaa on mahdollista tehdä myös vakiintuneesta poikkeavilla tavoilla.

Jakosen mielestä on tärkeää luoda historiallista ymmärrystä viimeiset neljäkymmentä vuotta jatkuneesta uusliberalismin ajasta. Tänä aikakautena vallinnut hegemoninen poliittinen ideologia on lyönyt vähitellen leimansa kaikkeen valtioista markkinoihin ja globalisaatiosta kunnanhallintoon.

Jakosen kriittisen arvion mukaan vasemmisto aina yhteiskunnallisista liikkeistä puolueisiin on 90-luvun lamasta lähtien syöttänyt jatkuvasti sisältöjä ja toimintatapoja vastustajilleen lapaan. Äärioikeisto on omaksunut ja valikoinut vasemmistolaisilta liikkeiltä ja toimijoilta osan parhaista toimintatavoista. Kritiikistään huolimatta tutkija katsoo Suomessa vasemmiston selvinneen esimerkiksi Ruotsiin ja Ranskaan verrattuna paremmin vaikeista paikoista.

KOHTI 2020-LUVUN KONFLIKTEJA

Taisteleva tutkija eroaa monista nykyvasemmistolaisista tulevaisuususkossaan. Konflikti-kirjan lopussa maalaillaan 2020-luvun demokraattista poliittista järjestelmää, jonka ”tehtävänä on mahdollistaa se, että näistä yhteiskunnallisista liikkeistä ja kansalaisten aktiivisesta toiminnasta voi muodostua uusi, varteenotettava ja demokratian tulevaisuuteen avautuva kehityskulku”. Eikö historian loppu koittanutkaan? ”Demarit ja vasemmisto ovat tietyllä tavalla eläneet historian lopun tunnelmissa ajattelemalla, että hyvinvointivaltio saatiin valmiiksi. Ymmärrän tyytyväisyyden aikaansaannoksista, mutta kun siihen tuodaan vaikka kysymys energiasta mukaan, homma muuttuu kyseenalaiseksi. Toimiiko hyvinvointivaltio ekologisesti kestävällä tavalla, ja miten tämä liittyy työn ja kulutuksen järjestämiseen tällä väkimäärällä? Historian loppu asettuu näiden aika yksinkertaisten reunaehtojen, energian ja työn, kautta kyseenalaiseksi. Mikä tuli valmiiksi?”

Yksi aikamme merkittävimmistä poliittisista kysymyksistä koskee Jakosen mukaan ”ekologisen transition välttämättömyyttä”. Tämä suurkonflikti avaa lukuisia muita konflikteja, kuten taloudellisen kysymyksen siitä kuka koko yhteiskuntaa koskevan siirtymän joutuu maksamaan. Monet tulevaisuuden konfliktit koskevat työelämän uudelleenjärjestelyä. Esimerkiksi työväenliikkeen on opittava kieltäytymään ekologisesti haitallisesta työstä: ”Työstä kieltäytymisellä en tarkoita kaikista töistä kieltäytymistä. Käsitys työstä pitäisi ainoastaan määritellä uudelleen. Ongelma on kapitalistin hyväksi tehty palkkatyö, joka voi olla sisällöllisesti mitä tahansa, mistä saadaan palkkaa. Tällöin ei käsitellä tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä työtä tehdään ja minkä takia. Ekologinen yhteiskunta tarkoittaisi varmaan enemmän töitä, koska asioita on vaikeampi tehdä ilman polttomoottoria.”

Poliittinen muutos voi tapahtua suhteellisen lyhyessä ajassa, kuten on käynyt vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena ja sen jälkeisellä väliajalla. Viimeisimpänä korona on osoittanut, että ”eihän tämä kapitalistinen talousjärjestelmä voi kerta kaikkiaan mitenkään näyttäytyä kestävänä”.

Vaikka Jakonen hehkuttaa konflikteja, hän haluaa kuitenkin selventää, ettei katso pelkän avautuman riittävän pidemmän päälle, vaan pitää olla reittejä, joita pitkin kulkea siitä eteenpäin. Konfliktien lisäksi tarvitaan rakentamista. Paikalliset ja globaalit esimerkit voivat toimia konvergenssin kautta niin, että jos jossain uskalletaan ottaa radikaalimpia askeleita, sen seurauksena muuallakin uskalletaan. Esimerkeissä on voimaa, ja siksi Suomessakin halutaan useimmiten halventaa radikaalia yhteiskunnallista liikehdintää: ”Konfliktien ei tarvitse olla kauhean isoja niiden lähtiessä kasautumaan vyöryvän lumipallon lailla.”