VAPAUTTAVA ANGSTI ”Korona-angsti

VAPAUTTAVA ANGSTI

En ole voinut olla ajattelematta tänä keväänä Werner Herzogin eksistentialistista tulkintaa F. W. MurnaunNosferatu-elokuvasta.

Kesä lähestyy, luonto muuttuu päivä päivältä huumaavamman vihreäksi pandemian ristivalottaessa jokaista liikettä. Ihmiset sopivat pikniktreffejä ja iloitsevat ravintoloiden sekä elokuvateatterien aukenemisesta. Kuolleisuusluvut uutisissa eivät enää hätkähdytä. Uusi normaali tuoksuu desinfiointiaineelta ja etäisyyden tyhjentämältä ilmalta.

Herzogin vuonna 1979 ilmestyneessä versiossa rutto saapuu rottalauman mukana laivalla saksalaiseen pikkukaupunkiin kuolemaa ruumiillistava Nosferatu-vampyyri mukanaan. Kun epidemia on ylimmillään, turmellus ottaa vallan. Öisin Nosferatu viipottaa aiemmin idyllisessä ja turvallisessa, nyt taudin ja öttiäisten saastuttamassa kaupungissa. Thomas Mann kuvaa vastaavanlaista muutosta myös kulkutaudista kertovassa Kuolema Venetsiassa -novellissa: ”Hänen mielessään väikkyi kuva vitsauksen koettelemasta, turmioon joutuneesta kaupungista, ja se sytytti hänessä käsittämättömiä, mielettömiä ja suunnattoman suloisia toiveita.”

Hauta-arkut ja rotat vilistävät kylän keskustassa. Joukko ihmisiä on kerääntynyt illastamaan kaupungin aukiolle. Viini virtaa, ihmiset nauravat. ”Me olemme kaikki jo saaneet tartunnan. Nautitaan nyt vain siitä ajasta, joka meillä on jäljellä”, he toteavat ja yrittävät houkutella vampyyrin vainoamaa Lucyä liittymään seuraansa. Lucy juoksee kauhistuneena etsimään viranomaisia, mutta kaupunginvaltuusto on suljettu. Elokuvassa uskotellaan, että eletään maailmassa, jossa tiede ja edistys auttavat selviämään kaikesta. Silti sivilisaatio voi romahtaa kuin huomaamatta.

Samanlaista skenaariota pelkään alitajuisesti nyt, kun rajoituksia heikennetään eikä virusta täysin tunneta. Entä, jos ensimmäiset kesäpäivät saavat ihmiset unohtamaan kuoleman ja juhlimaan, ja sen seurauksena tapahtuu massiivinen, tappava sairastumisaalto?

Korona-angsti muistuttaa teiniangstia. Tuntuu, että odottaa elämää samalla, kun ei voi olla varma, alkaako se koskaan, ja kun se alkaa, voiko sitä enää kokea samalla huolettomuudella kuin ennen. Onko mikään kokemus tässä hetkessä edes tavoittelemisen arvoinen?

Olin lapsena uskovainen, mutta viimeistään rippileirin aiheuttamat ulkopuolisuuden tunteet saivat minut kääntymään eksistentialistisen filosofian ja kriittisen yhteiskuntateorian pariin. Opin, ettei Jumala ole antamassa elämäämme merkitystä. Globaali finanssikapitalismi taas on viemässä maailmaa eriarvoistavaan suuntaan, jota ajatellessa on vaikea nauttia elämästä. Kriittinen teoria opettaa sanomaan ”ei” ihanteille, joita yhteiskunta pitää tavoiteltavina. Ei auttanut muu kuin angstata. ”Aika virtaa sokeasti eteenpäin. Joet virtaavat tietämättä reittiään. Vain kuolema on julma tosiasia”, sanoo varjoissa luimisteleva, elämään ja kuolemaan kykenemätön vampyyri Herzoginelokuvassa.

Eksistentialistisen ajatteluperinteen mukaan meidän ei kannattaisi torjua ajatuksia kuolemasta. Kuoleman ajatteleminen on elämän ajattelemista. Ihmisen ei tarvitse ulkoistaa elämänsä tarkoitusta ajatukselle siitä, että merkitys elämään löytyisi esimerkiksi ”menestyksekkäästä urasta”, kokemusten keräämisestä tai uskonnoista, vaan hän voi löytää sen itse ja olla vapaa sinä rajallisena aikana, jolloin hän on olemassa. ”Nyt ihmiset joutuu kohtaamaan ongelmansa, joita ne on jo pitkään paenneet. Vanha meno ei voi jatkua”, sanoo kaverini toukokuun lopulla pitkään venyneissä illanistujaisissa toiveikkuus silmissään. Koolla on jopa kymmenen ihmistä, ilmassa vaaran ja kuplivan kaipuun tuntua.

Eri elämänalueille valuva globaali kriisi on kuitenkin henkisesti raskas tilanne. Monet joutuvat kohtaamaan ongelmansa yksin, ilman terapeuttien tai ystävien apua. Eikö pitäisi riittää, että kriisin yli selviää edes jotenkin toimintakykyisenä ihmisenä? Onko vielä pakko ”kasvaa henkisesti”? P oikkeustilan  ensimmäisellä  viikolla minulla ei ole nälkä. Instagram esittää mainosvideota, jossa Fafa’sin työntekijät jynssäävät touhukkaasti pöytiä desinfiointiaineella, hymyillen. Pakotettu reippaus ja Kampin keskuksen valotauluilla olevat kehotukset nauttia elämästä take away -annoksin saavat minut epämääräisen ärsytyksen valtaan. Desinfiointiaineen tuoksu tappaa ruokahalun.

Mitä pidempään pandemia kestää, sitä enemmän kaikkialle ilmestyy tyhjältä mainoskieleltä kuulostavia positiivisia viestejä. Kyse ei ole ainoastaan markkinoinnin retoriikasta, vaan myös yksilöt ja julkiset toimijat ovat omaksuneet Suomi toimii -kampanjan hengessä tsemppihenkisen retoriikan. Instagramista näen kuvia, joissa kavereiden synttäreitä on vietetty iloisissa merkeissä, pienessä porukassa. TURVAVÄLEIN TIETENKIN lukee kuvatekstissä. Yhdessä mainoksessa kannustetaan ottamaan ilo irti suomalaisista stereotypioista, kaukana seisoskelusta ja kalsarikänneistä. Metroasemalla olevassa animaatiotauluissa, johon voi kuka tahansa jättää tekstiviestin, lukee ME SELVITÄÄN TÄSTÄ!

Positiivisen psykologian periaatteiden mukaan vaikeudet pitäisi nähdä mahdollisuuksina esimerkiksi miettimällä lifestylebloggareiden sanoin ”mitä poikkeustilasta tuo arkeen mukaan”. Positiivisen suhtautumisen vaatimista voi pitää biovaltana ja sosiaalisen kontrollin välineenä. Sosiologian dosentti Hanna Ylöstalo kirjoittaa Ilmiö-mediassa siitä, kuinka kriisinkestävyyttä peräänkuuluttava Suomi toimii -kampanja on esimerkki yhteiskunnan terapisoitumisesta. ”Suomi toimii -kampanjan toivopuhe on paitsi mukautuvaisuuteen houkuttelevaa, myös holhoavaa. Kun valtio määrittelee, millaiset tavat kokea kriisi ovat hyviä ja mitkä parantamisen tarpeessa, se tunkeutuu yhteiskunnan jäsenten elämän intiimeimmille alueille”, Ylöstalo kirjoittaa. Hän peräänkuuluttaa oikeutta olla masentunut tai suuttunut, jos poikkeustila tekee yksinäiseksi tai vie esimerkiksi työpaikan. Pakotettu positiivisuus tuntuu tyrannialta, jolla siirretään myös keskustelua pois siitä tosiasiasta, että poikkeustilan aikana tehdään poliittisia valintoja, joita voi myös kritisoida.

Ei ole ihme, että monia tilanne ihan vaan ahdistaa. Hannah Arendt on kirjoittanut, että valitun yksinäisyyden (solitude) ja maailmasta eristävän, pakotetun yksinäisyyden (loneliness) ero on siinä,

että solitude on oleilua, jossa ihminen viihtyy ajatustensa kanssa. Solitudesta versoaa uusia ajatuksia ja toimintaa, kun taas eristynyt loneliness saa ihmisen tuntemaan, ettei hänellä ole paikkaa maailmassa. Loneliness on uhka toimintakyvylle ja potentiaalinen alku terrorille. ”Kotiin linnoittautuminen on porvarillinen fantasia”, totesi kollegani Pekka TorvinenTwitterissä jonkin aikaa sitten. Ikävöin Pekkaa, koska toimistolla hänen kanssaan keskustellessa opin aina jotain uutta. John Watersmääritteli menestyksen siten, että voi elää eikä tarvitse olla ”idioottien ympäröimä”. Sellainen olo minulla oli usein, kun sain tavata päivittäin ystäviäni tai ihmisiä, joiden kanssa työskentelen.

Eikö voisi sitten vain synkistellä? Emme ole itse tätä tilannetta valinneet! Kesä alkaa, eikä edes kunnolla tanssimaan pääse, berhana!

Jos Baruch Spinozaltakysytään, ei silti kannata vain angstata. Spinoza luokittelee angstin ja ahdistuksen surullisten passioiden joukkoon. Ahdistus lamaannuttaa ja rajoittaa ihmisen kykyä toimia maailmassa. Spinozan mukaan tavoiteltavinta elämässä on toiminta- ja ajattelukyvyn eli sisäisen voiman kasvattaminen. Toisin kuin iloiset passiot, surulliset passiot eivät auta näissä pyrkimyksissä. H erzogin  Nosferatussa  Lucy päättää antaa vampyyrin imeä verta itsestään. Teko ei pelasta mitään. Elokuvatutkija Gilberto Perez tulkitsee Lucyn tapaa suhtautua kuolemaan heideggerilaisena ”ahdistuksen rohkeutena”. Lucyn hahmo ei torju kuolemaa tai yritä suhtautua siihen positiivisesti sen paremmin kuin rationalisoiden, vaan rohkean ahdistuksen vallassa, kaikki mahdolliset tunteet kohdaten.

Angsti vapauttaa, mutta vain siksi, että se voi toimia herättäjänä. Kun olen ollut ahdistuneimmillani, paras oivallus, jonka olen kyennyt tekemään, on se, että minun on muutettava elämääni johonkin suuntaan, jotta voisin jatkaa sitä. Kapitalismin tai maailmantilanteen syyttäminen lohduttaa, mutta se ei riitä. Spinozan mukaan kaikki energia pitäisi suunnata mahdollisimman ilontäyteisen elämän tavoittelemiseen ja mahdollistamiseen vallitsevista olosuhteista huolimatta. Tätä kautta voi päästä toteuttamaan ”sisäistä voimaansa”. Aina voi toki kysyä: onko edes olemassa perimmäistä ”sisäistä voimaa”, jonka voi kuoria esiin kulttuurin ja ympäristön vaikutusten takaa, vai onko siitä puhuminen vain maailman tarkastelua new age -sapluunan läpi? Monet asiat jäävät ikuisiksi mysteereiksi. Silti merkitysten luominen on aloitettava itse kaaoksen keskeltä.