DIA-LOGI Dia-logi: kaksi järkeä, kaksi merkitystä, kaksi

DIAL OGI DIAL OGI DIAL OGI MULTAAN DIAL OGI DIAL OGI DIAL OGI MULTAAN DIAL OGI DIAL OGI DIAL OGI MULTAAN Koettelevan kirjallisuuden teesit helmikuussa muotoilleet runoilijat Matti Kangaskoski ja Tuukka Pietarinen pohtivat dialogissaan teesiensä pohjalta tekstin dialogisuutta. Miten kirjoitettu elää omaa elämäänsä? KUVA: JOONAS PULKKINEN Platon tunnetusti moitti kirjoitusta siitä, että se ei mahdollista vuorovaikutusta kirjoittajan ja lukijan välillä: lukija ei voi esittää tarkentavia kysymyksiä, kirjoittaja ei voi selittää, mitä oikeastaan tarkoitti. Kuitenkin tämä välittömän vuorovaikutuksen puute johtuu siitä, että kirjoitus on itsessään dia-logi: kaksi järkeä, kaksi merkitystä, kaksi sanaa, jotka ovat lukeminen ja kirjoittaminen. Esimerkiksi sana tuoli tuolia tarkoittavana sanana: jokin jonakin, kaksi yhdessä. Ehkä kirjallisuus voisi näyttää, että tällainen solmu on – ja näyttää vielä, miten se avataan. Tai että tuon solmun avattuaan sen voi laittaa takaisin kiinni, ehkä eri tavalla – tai vielä: että sen ratkaisu on juuri tuon avaamattomuuden tunnustaminen; sen tunnustaminen, että sana tuoli ei koskaan ole tuoli. Sokrates oli Platonin kirjoituksissa huolissaan vuorovaikutuksen puutteen lisäksi siitä, että kirjoitus pilaa ihmisten muistin eikä asioita tarvitse enää tietää, koska paperi tietää ihmisen puolesta. Ja tottahan se on, että nojaamme nykypäivänäkin valtavan paljon erilaisiin tietämisen ja muistin apuvälineisiin. On vaikea pitää vaikka lyhyttäkään puhetta ilman muistiinpanoja. Ja toisaalta taas ajattelu hyötyy julmasti siitä, että paperi auttaa sitä: kun kirjoitustaito ja kirjoituksen formaatti kehittyi (monien pienten innovaatioiden avulla joskus 1100–1200-luvulta eteenpäin) enemmän siihen suuntaan, että teoksia saattoi suunnitella paperilla eikä ainoastaan jäljentää tai ottaa sanelusta vastaan, niin tämä mahdollisti myös monitahoisempaa ajattelua ja uudenlaisia tekstin muotoja. Tässä mielessä on hyödyllistä, että voi jättää kirjoituksensa – muistamisineen ja tietämisineen – kytemään ilman, että sitä tarvitsee pitää koko ajan mielessään. Pidän tuosta dia-logi-huomiostasi kovasti: että pelissä on kirjoittaja ja lukija, mutta myös paperi ja kirjoittaja – mikä mahdollistaa kirjoittajan vuoropuhelun itsensä kanssa; tarkoitan siis sitä, että voin kirjoittaa jotain ja unohtaa sen – ja palata siihen seuraavana päivänä ja ottaa uudestaan kantaa, katsoa uusin silmin. On totta, ettei tuoli koskaan voi olla tuoli (sanoisin, ettei edes tuoli voi koskaan olla tuoli), mutta kai se silti voi merkitä tai tarkoittaa sitä – ja lakata tarkoittamasta, alkaa tarkoittaa jotain muuta? Jos metaforaa venyttää, niin voisi sanoa, että tässä on kaksi köydenpätkää sidottu yhteen, ja jos solmun avaa, joutuu itse pitämään päistä kiinni. Jos sitten haluaa välillä tehdä jotain muuta kuin pidellä näitä köydenpätkiä, niin ne on taas sidottava yhteen. Ymmärtäisin niin, että tätä juuri tarkoitetaan, kun sanotaan, että kirjallisuus koettelee. Tai esitetään vaatimus: sen pitäisi koetella. Tämä rinnastuu myös tuohon muistamiseen: kun jokin tekninen laite (esim. solmu) tekee työtä meidän puolestamme, unohdamme helposti ne taidot, joita tuon työn tekeminen vaatii, mutta myös tuon laitteen olemassaolon ylipäätään. Ja voimme sitten toisaalta keskittyä johonkin muuhun. Kirjoittajan ja kirjoitetun välinen dialogi on tosiaan tärkeä ulottuvuus. Ehkä sitä voisi ajatella niin, että kirjoitus suuntautuu aina tulevaisuuteen, on olemassa sitä varten, mutta myös tulee sieltä. Dialogisuus on myös diakronisuutta. Ihana tuo solmun ja köydenpätkien metafora; siinä avautuu hyvin ajatus siitä, että jonkin asian käyttäminen vaatii sen mekanismien – ainakin osittaista – unohtamista; tarkoitan tässä siis sitä, että köydenpätkät on sidottava yhteen ja unohdettava tuo sitominen, jos haluaa ”välillä tehdä jotain muuta”, kuten sanoit. Avaatko vielä lisää – tai sidotko vielä tarkemmin kiinni, jos solmumetaforaa jatketaan – tuon yhteyden koettelevaan kirjallisuuteen tai kirjallisuuden koettelevuuteen? Koska itse ajattelisin toisaalta, että koettelevuus on teoksen ja vastaanottajan suhde, kuten olemme toisaalla yhdessä kirjoittaneet, ja tämä koetteleva suhde edellyttää juuri noiden muun toiminnan mahdollistavien solmukohtien purkamista tai ainakin hoksaamista, köydenpäiden pitelemistä käsissään tuolin ja tuolin välillä: esimerkiksi niin, että tylsyyden rajan kohdatessaan huomaa, millaisille viihtyvyyDIA-LOGI 12 LIBERO 2/2020

DIAL OGI DIAL OGI DIAL OGI MULTAAN DIAL OGI DIAL OGI DIAL OGI MULTAAN KÄDET MULTAAN DIAL OGI DIAL OGI MULTAAN TEKSTI MATTI KANGASKOSKI JA TUUKKA PIETARINEN KOETTELEVAN KIRJALLISUUDEN TEESIT 1. Koettelevuus on lukijan ja teoksen suhde. 2. Koettelevassa suhteessa lukija ja teos ovat molemmat sekä koettelevia että koeteltavia. 3. Koetteleva suhde on kosketus, joka sysää liikkeeseen. Kosketus synnyttää jotakin uutta, mutta koettelevuus ei vaadi jatkuvan uuden keksimistä ja tuottamista. 4. Koetteleva suhde ei synny itsestään, vaan koettelu vaatii jotakin. Alttiutta, panostusta, viitsimistä; kirjallisuutta, joka kutsuu koetteluun ja kestää koettelua. 5. Koettelevassa suhteessa teoksen automaattinen vastaanotto keskeytyy. 6. Automaatio tarkoittaa sitä, että teos näyttäytyy lukijalle jokoeteltuna. 7. Koettelu on tietoista työtä, jonka kesto ja lopputulos on ennalta määräämätön. 8. Koeteltavan rajoja uhataan. Kärsivällisyyden raja, käsityksen raja, tiedon raja, maun raja, moraalin raja, kuvittelun raja, unelman raja, aistien raja, järjen raja. Tämä voi tuntua epämukavalta, tylsältä, hitaalta, mauttomalta, järjettömältä. 9. Toisaalta koettelu lisää tilaa, vapautta ja avaruutta. 10. Koetteleva suhde on paikallinen katkos tuotannon ja vastaanoton automatisoitumisessa; takaisinsyöttösilmukan löystyminen. Paikallisen katkoksen ala voi olla suuri tai pieni, toisin sanoen, 11. Koetteleva kirjallisuus ei ole kertaräjähdys, joka yhtäkkiä asettaisi kaiken uuteen asentoon ja jonka jälkeen asiat hoituisivat kuin itsestään. 12. Koettelun vaatimus ei tyhjene eikä täyty. den oletuksille oma lukeminen, ja kokemus tylsyydestä, perustuu. Mutta koettelevuus tulee esille ainoastaan silloin, kun tämä solmu tai raja tulee näkyväksi; se ei tule näkyväksi, jos tuomitsen liian nopeasti, että nyt tämä kammottava hökötys on tylsä, joten se on huono, joten heitän sen roskiin (kiusaus tähän on välillä suuri!). Koetteleva suhde on sen sijaan sellainen, jossa tuo solmu avataan – katsotaan, mikä maisema avautuu (voi näitä metaforia!) köydenpäitä pidellessä – ja ehkä laitetaan se takaisin kiinni: sen tulos saati prosessi ei ole ennalta määrätty, mikä tarkoittaa, että se ei aina myöskään aiheuta mitään järisyttäviä oivalluksia. Tylsä voi olla myös tylsää, älkäämme peljästykö. Juuri näin sitä minäkin ajattelin. Kun kirjallisuus koettelee, se kiinnittää huomion kirjoituksen dialogisuuteen. Tarkoitan sitä, että merkitys koostuu kahdesta komponentista, jotka ovat jokin ja jonakin, tai ei koostu niistä, vaan on niiden välinen suhde. Kirjallisuudessa vastaava pari voisi olla kirjoittaja ja lukija. Kirjoittaja kirjoittaa jotakin, lukija lukee sen jonakin. Jos kieltä käytetään totunnaisella, automaattisella tavalla, nämä kaksi alkavat haitallisella tavalla määritellä toisiaan: aletaan tarjota vain sitä, mitä kysytään, eikä osata kysyä muuta kuin mitä tarjotaan. Kun tämä takaisinkytkentäsilmukka kiristyy äärimmilleen, ilmasto muuttuu, vuodenajat sulautuvat toisiinsa ja alkaa loputon kirjasyksy. Kirjallisuus mahdollisesti vaikeuttaa dialogia (tämä oli Platonin moite), mutta juuri silloin se paljastaa merkityksen dia-logina: siis sen, että merkitykset eivät ole koskaan välttämättömiä ja tiettyyn asentoon fiksattuja vaan aina neuvottelunalaisia, kahden kauppa. Ja tätä työtä olisi tärkeää jatkaa siitäkin huolimatta, että se voi parhaimmillaankin olla vain osittaista, rajattua ja paikallista. Siitäkin huolimatta, että meillä on vain kaksi kättä ja sen vuoksi, että niitä on edes kaksi. Täydellisen automaation maassa muste sataa lukijan päälle ja loputon kirjasyksy jatkaa jatkumistaan, juuri näin. Ajattelun ja kokemuksen automaation katkaisemisella on pitkät perinteet, mutta nykypäivänä se saa hyvän lisämausteen seurantaan, analyysiin ja ennakointiin pyrkivistä profiloivista käyttöliittymistä, joiden hyveeksi luetaan käyttäjien saumaton ennustaminen ilman, että tietoista (hidasta!) valintaa edes tarvitaan. Tällainen automaattinen suhde ei koettele eikä ole suhde välttämättä ensinkään – enempää kuin höyhenen suhde painovoimaan. Koettelevan kirjallisuuden ajatus paikallistuu nimenomaan suhteeseen, dialogiin, ei yksin lukijaan tai teokseen. Koetteleva suhde on tietenkin dialogissa automaation kanssa, mutta kenties sen ei tarvitse olla sitä vastaan. Sen sijaan se voi avautua jollekin tietämättömälle. 13LIBERO 2/2020