IAL OGI
Koettelevan kirjallisuuden teesit helmikuussa muotoilleet runoilijat Matti Kangaskoski ja Tuukka Pietarinen pohtivat dialogissaan teesiensä pohjalta tekstin dialogisuutta. Miten kirjoitettu elää omaa elämäänsä?
KUVA: JOONAS PULKKINEN
IAL OGI DIAL O DIA-LOGI Platon tunnetusti moitti kirjoitusta siitä, että se ei mahdollista vuorovaikutusta kirjoittajan ja lukijan välillä: lukija ei voi esittää tarkentavia kysymyksiä, kirjoittaja ei voi selittää, mitä oikeas taan tarkoitti. Kuitenkin tämä välittömän vuorovaikutuksen puute johtuu siitä, että kirjoitus on itsessään dia-logi: kaksi järkeä, kaksi merkitystä, kaksi sanaa, jotka ovat lukeminen ja kirjoittaminen. Esimerkiksi sana tuoli tuolia tarkoittavana sanana: jokin jonakin, kaksi yhdessä. Ehkä kirjallisuus voisi näyttää, että tällainen solmu on – ja näyttää vielä, miten se avataan.
DIAL OGI
Tai että tuon solmun avattuaan sen voi laittaa takaisin kiinni, ehkä eri tavalla – tai vielä: että sen ratkaisu on juuri tuon avaamattomuuden tunnustaminen; sen tunnustaminen, että sana tuoli ei koskaan ole tuoli. Sokrates oli Platonin kirjoituksissa huolissaan vuorovaikutuksen puutteen lisäksi siitä, että kirjoitus pilaa ihmisten muistin eikä asioita tarvitse enää tietää, koska paperi tietää ihmisen puolesta. Ja tottahan se on, että nojaamme nykypäivänäkin valtavan paljon erilaisiin tietämisen ja muistin apuvälineisiin. On vaikea pitää vaikka lyhyttäkään puhetta ilman muistiinpanoja. Ja toisaalta taas ajattelu hyötyy julmasti siitä, että paperi auttaa sitä: kun kirjoitustaito ja kirjoituksen formaatti kehittyi (monien pienten innovaatioiden avulla joskus 1100–1200-luvulta eteenpäin) enemmän siihen suuntaan, että teoksia saattoi suunnitella paperilla eikä ainoastaan jäljentää tai ottaa sanelusta vastaan, niin tämä mahdollisti myös monitahoisempaa ajattelua ja uudenlaisia tekstin muotoja. Tässä mielessä on hyödyllistä, että voi jättää kirjoituksensa – muistamisineen ja tietämisineen – kytemään ilman, että sitä tarvitsee pitää koko ajan mielessään. Pidän tuosta dia-logi-huomiostasi kovasti: että pelissä on kirjoittaja ja lukija, mutta myös paperi ja kirjoittaja – mikä mahdollistaa kirjoittajan vuoropuhelun itsensä kanssa; tarkoitan siis sitä, että voin kirjoittaa jotain ja unohtaa sen – ja palata siihen seuraavana päivänä ja ottaa uudestaan kantaa, katsoa uusin silmin.
On totta, ettei tuoli koskaan voi olla tuoli (sanoisin, ettei edes tuoli voi koskaan olla tuoli), mutta kai se silti voi merkitä tai tarkoittaa sitä – ja lakata tarkoittamasta, alkaa tarkoittaa jotain muuta? Jos metaforaa venyttää, niin voisi sanoa, että tässä on kaksi köydenpätkää sidottu yhteen, ja jos solmun avaa, joutuu itse pitämään päistä kiinni. Jos sitten haluaa välillä tehdä jotain
12
LIBERO 2/2020
muuta kuin pidellä näitä köydenpätkiä, niin ne on taas sidottava yhteen. Ymmärtäisin niin, että tätä juuri tarkoitetaan, kun sanotaan, että kirjallisuus koettelee. Tai esitetään vaatimus: sen pitäisi koetella. Tämä rinnastuu myös tuohon muistamiseen: kun jokin tekninen laite (esim. solmu) tekee työtä meidän puolestamme, unohdamme helposti ne taidot, joita tuon työn tekeminen vaatii, mutta myös tuon laitteen olemassaolon ylipäätään. Ja voimme sitten toisaalta keskittyä johonkin muuhun. Kirjoittajan ja kirjoitetun välinen dialogi on tosiaan tärkeä ulottuvuus. Ehkä sitä voisi ajatella niin, että kirjoitus suuntautuu aina tulevaisuuteen, on olemassa sitä varten, mutta myös tulee sieltä. Dialogisuus on myös diakronisuutta. Ihana tuo solmun ja köydenpätkien metafora; siinä avautuu hyvin ajatus siitä, että jonkin asian käyttäminen vaatii sen mekanismien – ainakin osittaista – unohtamista; tarkoitan tässä siis sitä, että köydenpätkät on sidottava yhteen ja unohdettava tuo sitominen, jos haluaa ”välillä tehdä jotain muuta”, kuten sanoit. Avaatko vielä lisää – tai sidotko vielä tarkemmin kiinni, jos solmumetaforaa jatketaan – tuon yhteyden koettelevaan kirjallisuuteen tai kirjallisuuden koettelevuuteen? Koska itse ajattelisin toisaalta, että koettelevuus on teoksen ja vastaanottajan suhde, kuten olemme toisaalla yhdessä kirjoittaneet, ja tämä koetteleva suhde edellyttää juuri noiden muun toiminnan mahdollistavien solmukohtien purkamista tai ainakin hoksaamista, köydenpäiden pitelemistä käsissään tuolin ja tuolin välillä: esimerkiksi niin, että tylsyyden rajan kohdatessaan huomaa, millaisille viihtyvyy-
