Libero 2/2020

MIELIPIDE- JA KULTTUURILEHTI

34. VUOSIKERTA

angstJA ja CV-ELÄMÄ cv-elämä ANGST

2 / 2020

Libero IRTONUMERO 6 €

Libero 2 / 2020

3

angst ja cv-elämä

mutta toiset pelkäävät jatkuvasti Joonas Pulkkinen

PÄÄKIRJOITUS Pelko jäytää yhden sun toisen sielua,

SIIVOOJIEN SAAGA Islannin siivousalan työntekijät eivät alistuneet kaksien työmarkkinoiden syntymiseen.

Viljami Vaskonen

4

24

PUHEENJOHTAJAN KOLUMNI

Kuka ajattelisi (opiskelevia ja työssä käyviä) nuoria.

Liban Sheikh

5

TIINA Koronakriisi testaa globaalisti ihmisoikeuksien

toteutumisen.

Tiina Turunen

6

IRRALLISTA Kärsimyksiä ja tunteiden kysymyksiä – tunnustuksia ja tunteen punnuksia. Toisin sanoen kirjeen ja ajatusten vaihdon mahdollisuuksista ja raskaudesta.

8 VÄHEMMISTÖKIELTEN TURVAAMINEN VAATII KIELIPOLIITTISTA PERSPEKTIIVIÄ Alkuperäiskielien säilymistä ja oikeuksien toteutumista uhkaa esimerkiksi englannin kieli.

Jani Koskinen

12

DIA-LOGI Dia-logi: kaksi järkeä, kaksi merkitystä, kaksi

sanaa, jotka ovat lukeminen ja kirjoittaminen.

Matti Kangaskoski ja Tuukka Pietarinen

14 PÄÄSTÖT PUTOAVAT NYT RYMINÄLLÄ – MITEN KÄY ILMASTON? Vaikka koronavirus laskee päästöjä, onko järkeä rummuttaa ilmaston pelastuvan?

Anna Funck

16 POIKKEUSTILA VAHVISTAA VALTIOITA – SE UHKAA IHMISOIKEUKSIA, MUTTA ON MYÖS MAHDOLLISUUS Poikkeustila vahvistaa oikeustieteen piirissä vallitsevaa käsitystä perus- ja ihmisoikeuksien tarkemmasta toteutumisesta.

Lauri Linna

18

KONFLIKTI ON POLIITTINEN TILA

20

ASIAKASKORALLI ”Minä keksin asiakaskorallin käsitteen. Pomoni luulivat sitä vitsiksi, varmaankin sen vuoksi, että se oli vitsi.”

Harry Salmenniemi 28

ALUSTATALOUS UUSFEODALISMINA

Ken Loachin Sorry We Missed You (2019) kuvaa lähettityötä uuskapitalistisen työn muotona, jossa työntekijää uhkaa sekä burnout että kuolemaan johtava onnettomuus.

Aleksi Lohtaja

32

VAPAUTTAVA ANGSTI ”Korona-angsti muistuttaa teiniangstia. Tuntuu, että odottaa elämää samalla, kun ei voi olla varma, alkaako se koskaan, ja kun se alkaa, voiko sitä enää kokea samalla huolettomuudella kuin ennen.”

Iida Sofia Hirvonen 36

TAKAISIN HABBOON Anonymiteetti vaihtoehtona

somen kiiltokuvaidentiteetille.

Inari Gustafsson

40

KRITIIKKI Otso Latva-Somppi arvioi Franco ”Bifo” Berardin analyysia digitaalisen kapitalismin luonteesta.

Joonas Pulkkinen sijoittaa Antti Arnkillin kotimaisen esseistiikan kentälle.

42 KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN – TAITEENTEKIJÄN EPÄVARMA ARKI Anne Naukkarisen keskustelukirja Kyse on kaikesta ilmentää taiteentekijän ajattelun ja työskentelyn monimuotoisuutta.

Henri Salonen

46

JÄRJESTÖSIVUT Ava Dahlvik pohtii työväenluokan asemaa osana koronan seurauksia. Vasemmistonuorten pääsihteeri Henrik Jaakkola arvioi järjestötoiminnan organisoimista digitaalisin käytäntein.

Jyväskylän yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Mikko Jakosen mukaan konfliktit avaavat uuden poliittisen horisontin.

Juho Narsakka

KANNEN KUVA MILENA HUHTA

PÄÄKIRJOITUS

PELKO JÄYTÄÄ YHDEN SUN TOISEN SIELUA, MUTTA TOISET PELKÄÄVÄT JATKUVASTI

R

I

YM

ISTÖME

KK

R PÄ

M

ILJ

ÖMÄRK

T

KUVA: PINJA NIKKI

RAINER WERNER FASSBINDERIN

elokuvan Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf, 1973) perustava draama muodostuu siitä, miten ympäristö reagoi elokuvan päähenkilön, siivoojana työskentelevän Emmin (Brigitte Mira) uusio­ avioliittoon häntä yli puolet nuoremman maahanmuuttajatyöntekijä Alin (El Hedi ben Salem) kanssa. Emmin omat eivät kykene olemaan onnellisia Emmin ja Alin puolesta, Emmin työkollegat alkavat vierastaa Emmiä.

Vaikka Ali saa lopulta ympäristön asettamista paineista vuotavan mahahaavan, hän on tietyllä lailla rohkeampi kuin Emmi. He löytävät onnen, mutta onni todistaa yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien läpimätäisyyden, rakenteellisen rasismin. Emmi itkee useaan otteeseen kokemaansa ristiriitaa. Toisaalta hän on valtavan onnellinen löytämästään onnesta, toisaalta täynnä pelkoa tavasta, jolla ympäristö kohtelee häntä ja Alia tai jättää kokonaan huomioimatta.

Eräässä kohtauksessa Emmin itkiessä kokemaansa pelkoa Ali sanoo: ”Ei pelkoa, pelko ei ole hyvästä. Pelko jäytää sielua.” (”Nix Angst, Angst nix gut. Angst essen Seele auf.”) Kohtaus on jäänyt elämään mieleeni, mutta en ole aina ollut varma, mitä Alin sanat oikein tarkoittavat.

Jo ennen COVID-19-virusta tämän lehden otsikoksi oli valikoitunut otsikko ”angst ja cv-elämää”. Vaikka viruksen aiheuttamassa repeämässä on ihmisille ja globaalille maailmalle uusi mahdollisuutensa, poikkeustila itsessään osoittaa

monia jo ennen koronaa vallinneita epäkohtia. Kun toiset eristäytyivät koteihinsa tekemään töitä, moni joutui pelkäämään paitsi toimentulonsa myös terveytensä puolesta hoitaessaan Suomen huoltovarmuuden ja muiden terveyden kannalta keskeisiä työtehtäviä.

Angst onkin mielestäni eräänlainen pelon ja/tai ahdistuksen aiheuttama epämääräinen tunnevyöry. Tila, jossa kokee pakokauhua, mutta jossa ei pääse kokemistaan tunteistaan täyteen selvyyteen.

Vaikka moni on kokenut poikkeustilan rajoituksista lisääntyvää epämukavuuden tunnetta ja aivan varmasti myös angstia ja ahdistusta, on valitettavasti angstiin yhä enemmän myös muita syitä. Poikkeustilan psykologisen kuormittavuuden

seuraukset ovat yhtä oleellisia kuin pandemian vaikutukset taloudelle. Korona näyttää tilastojen mukaan kasvattaneen itsemurhien määrää Sisä-Suomen alueel­ la, Keski-Suomessa ja Pirkanmaalla.

Lisääntyvä pahoinvointi on näkynyt myös poliisin kotihälytysten määrässä.

Afroamerikkalaisen George Floydin Minneapolisissa tapahtuneesta kuolemasta seurannut antirasistinen liikehdintä Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaan on tuonut ilmi, että poikkeustilan rajoitusten tuottama tuska on pientä monien rodullistettujen ja syrjittyjen päivittäin kokemaan pelkoon, jossa ihmishenki ja turvallisuus ovat uhattuina. Floydin kuolema osoittaa Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän rakenteellisen rasismin, joka ilmenee esimerkiksi poliisiväkivaltana.

Rasismia ja ksenofobiaa on totuttu selittämään pelolla, ja tässä on Alin sanojen viisaus. Pelko jäytää todella sielua.

Koronaan liittyvä epätietoisuus taudin kestosta ja mahdollisista uusista rajoituksista herättää monessa pelkoa. Tulevaisuus on monilta osin arvaamaton, mutta joillekin pelko on ollut aina arkipäivää. Ahdistus ja pelko, Angst, on ymmärrettävä tapa reagoida epätietoisuuteen.

Se voisi kuitenkin olla myös tapa rajoitusten jo höllentyessä tulla tietoisemmaksi siitä, miten monen muun arki on jatkuvaa helvettiä.

Joonas Pulkkinen

Päätoimittaja

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry • Päätoimittaja: Joonas Pulkkinen • AD: Kaarina Tammisto • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Happy Times at the IKOB / Velvetyne • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2. kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi, 040 067 8839 • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi, 045 348 5499 • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa • ISSN 0783–6198 • Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www.liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

LIBERO 2/2020

3

KOLUMNI LIBAN SHEIKH

TÄMÄN PÄIVÄN nuoriin kohdistuu tutkitusti yhä kovempia paineita. Yhä nuoremmat kokevat tuskaa menestymisestä, työelämässä pärjäämisestä tai esimerkiksi sosiaalisen suosion suhteen. Samalla rakenteellinen politiikka myös ohjaa yhteiskuntaa siihen, että yhä nuorempien tulisi olla vastuussa elämäänsä merkittävästi vaikuttavista kysymyksistä.

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Sipilän hallituksen toteuttama oikeistolainen koulutus­uudistus, jossa lukiotodistusten painoarvoa on kasvatettu huomattavasti ja korkeakouluihin määrätty ensikertalaiskiintiöt. Tämä sekä eriarvoistaa ammatillisen koulutuksen ja lukion opiskelijoita keskenään että heikentää mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen.

Onkin helppo todeta, että vaikuttaa siltä, että meille rakennetaan mahdollisuuksien tasa-arvon sijaan yksilökeskeisyyteen pohjaavaa yhteiskuntaa, jossa sosiaalinen liikkuvuus on yhä vaikeampaa.

Ihmisten kohtelu on muuttunut yksilöä tukevasta kohti epäonnistumisista rankaisevaa, ja yhteiskunnan epäkohdista moralisoidaan yksilöitä rakenteiden kritiikin sijaan. Työelämäpolkujen epätasa-arvoistumisesta voidaan käyttää esimerkkinä myös aiemman hallituksen amisreformia, jolla heikennettiin nuorten ammattilaisten opinahjoja. Tämä kaikki aikana, jolloin tutkitusti yhä suuremmalta osalta ihmisistä vaaditaan automatisaation myötä kouluttautumista.

KUVA: PINJA NIKKI

KUKA AJATTELISI (opiskelevia ja työssä käyviä) NUORIA

Eriytyykö yhteiskunta sosioekonomisesti?

Voidaan väittää, että suomalainen yhteiskunta on viime vuosikymmeninä uudistunut yksilöitä tukevasta ja kannustavasta kohti välineellistä hyötyä ja tuottavuuskeskeisyyttä. Oikeistohallitusten kiihdyttämä kehitys 90-luvun lamasta lähtien on ollut huolestuttava. Elämme luokka-yhteiskunnassa, jossa nuorilla on taloudellisesti hyvin erilaiset mahdollisuudet osallistua, menestyä ja olla arvostettu osa yhteiskuntaa. Samalla nuoriin lukeutuu yhä moniäänisempi uuden sukupolven ihmisjoukko, jonka tarpeita ei huomioida. Luokan lisäksi esimerkiksi etnisyys ja sukupuoli vaikuttavat nuorten mahdollisuuksiin eri tavoin.

Sanna Marinin syksyllä 2019 aloittanut hallitus on raikas tuulahdus tässä ajassa jolloin rahavalta määrittelee yhteiskuntaa tavoilla. Hallitus uudistaa

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.

4

LIBERO 2/2020

oppivelvollisuutta pidentämällä sitä toiseelle asteelle ja turvaa mahdollisuuden maksuttomaan koulutukseen. Yksilöllisen köyhäinavun sijaan, jota oikeisto tuntuu rakastavan, nyt tehdään rakenteita uudistavaa politiikkaa ja nuorille tarjotaan valtiollinen takuu koulutuksen varmistamisesta.

Burnout-kulttuurin sijaan tulisi puhua työehtojen heikentämisen kulttuurista Työuupumus on myös yleistä yhä nuoremmalla iällä. Laajan epäkohdan osalta tulisi kysyä, miksi puhutaan burnout-kulttuurista, kun pitäisi puhua työehtojen heikentämisen (labor law violations) kulttuurista? Nuorten kasvavassa kuormituksessa kyse voikin olla liian kuormittavista odotuksista ja terveyt­tä vaarantavasta työkulttuurista.

Mielenterveyden haasteista on tärkeä puhua, sillä ne ovat erityisesti nuoria vaivaava kansantauti. Nuorille onkin tarjottava matalan kynnyksen vahvasti resursoituja ratkaisuja. Mielenterveyden huoltoa on mahdollista vahvistaa perustulouudistuksella, joka olisi vastuullinen ja yhteiskunnallisesti lopulta hyvin edullinen ratkaisu. Kysymys mielenterveydestä ja nuorten jaksamisesta onkin sosiaalipoliittinen. Siksi vastuu on yksilöitä laajempi ja kuuluu yhteiskunnalle.

Vastikkeeton perustulo sekä ihmis­ kuvan muuttuminen yhteisöllisemmäksi on se punavihreä murros, jota tässä ajassa tarvitsemme.

KOLUMNI TIINA TURUNEN

HUMANITÄÄRISET KRIISIT EIVÄT VÄISTY KORONAN TIELTÄ HANNAH ARENDT kysyi jo 1950-luvulla Totalitarismin synnyssä (The Origins of Totalitarianism, 1951), eroavatko ihmis­ oikeudet lopulta millään tavalla kansalaisoikeuksista. Kysymys oli aikanaan merkittävä, koska Eurooppa vaikutti epäonnistuneen yrityksessään turvata ihmisoikeudet niille, joita yhdisti vain ihmisyys – sen sijaan kansalaisuus ja valtion tuoma turva olivat vakiintuneet edellytyksiksi edes jonkinlaiselle ihmisoikeuksien toteutumiselle. Jos Arendtin pelko ihmisoikeuksista kansalaisten oikeuksina osuisi oikeaan, ihmisoikeusjärjestelmän pohja murenisi, koska sen suojaa tarvitsevat ennen kaikkea ne, joita ei suojaa mikään kansalaisuus tai kansallisvaltio.

Sittemmin kansallisvaltiot kansainvälisten järjestöjen kautta organisoidulla yhteistyöllä ovat pyrkineet vahvistamaan ihmisoikeusjärjestelmää kansainvälisen solidaarisuuden pohjalle. On luotu esimerkiksi pakolaissopimuksia ja muita yrityksiä varmistaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ”oikeus oikeuksiin” – käsite, jota Arendt itse käytti kuvatakseen sitä, mitä kaikilla tulisi olla mutta mitä kaikilla ei ole.

Kansainvälisen pakolaisoikeuden ja -politiikan ongelmat eivät ole mikään uusi

puheenaihe. Tiedämme niiden heikkoudet ja suuret riskit. Hämmentävää ja surullista on kuitenkin se, miten piiloon nämä ongelmat ovat ajautuneet nyt, kun maailmaa ravistelee ennennäkemätön pandemiakriisi. Se, miten tehokkaasti esimerkiksi AlHolin leiri ja Kreikan pakolaisalueet ovat painuneet koronakriisin alle, muistuttaa ikävästi Arendtin kysymyksestä. Ihmisoikeusjärjestelmä vaikuttaa muodostavan rajan, jonka sisäpuolelle eivät pääse ne, jotka ovat kaikkein suurimmassa vaarassa ja joiden ihmisoikeuksia ei takaa kukaan.

Yhtäkkiä rajan ulkopuolelle jäävistä ei edes puhuta. Me muut olemme turvassa sisällä.

Euroopassa ja muualla maailmalla on tapahtunut hämmästyttävän nopea poteroituminen kansainvälisestä maail­ mantilasta kansallisvaltioiden sisälle.

Koronakriisi on saanut kansallisvaltiot toimimaan entistä tehokkaammin ja näyttämään entistä vahvemmilta. Sitä voidaan ehkä pitää edellytyksenä sille, että pandemiasta selvitään jotakuinkin ehjin nahoin. Vaarana kuitenkin on, että vahvat kansallisvaltiot toimivat niiden kustannuksella, jotka eivät kodin ja valtion suojaa saa. Siinä tapauksessa emme voi enää puhua kriisin voittamisesta.

Pandemian kaltaiset kriisit toimivat hyvinä indikaattoreina oikeusval­tion tilasta. Tässäkin kriisissä mitataan montaa eri edellytystä oikeusvaltiolle ja ihmisarvoiselle elämälle. Testattavana ei ole pelkästään se, toteutuvatko esimerkiksi suomalaisten liikkumis- tai elinkeino­ vapaus vaan myös se, toteutuvatko kaikkien ihmisten ihmisoikeudet ylipäätään millään tasolla. Kansainvälisen solidaarisuuden vaatimus ei katoa kriisin aikana minnekään. Nyt on varmistettava, että koronakriisin voittamisella ei samalla hävitä monia humanitäärisiä kriisejä ja ihmishenkiä.

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja.

LIBERO 2/2020

5

IRRALLISTA

KÄRSIMYKSIÄ JA TUNTEIDEN KYSYMYKSIÄ – TUNNUSTUKSIA JA TUNTEEN PUNNUKSIA 4.p kesäkuuta 1802 Frankfurt am Main Parahin joku siellä jossakin Sieluni vaikeroi ja pakahtuu, kun pohdin sinua, sinua, en muumiota tai sfinksiä, 1 vaan sinua ajatusten lähteeni. Kiitän kaikkivaltiasta, joka päivittäin minua siunaa mahdollisuudella ajatella sinua, vain sinua. Voi kasvojasi, voi kasvojasi, jotka halvauksen tavoin saivat ruumiini turtumaan! Muistan ne niin elävänä välähdyksenä, voi kuinka olisin voinut vangita tuon hetken ikuiseksi kuvaksi.

Siinä kalpenevat kaunotaiteet, sulosanat ja Botticellin maalaukset!

Päivän pohdin miettiessä kuvaasi unohtaen kaiken muun. Kaikki tämä saa minut kuvittelemaan itseni vakavaan kuumetautiin ja on mitä ilmeisintä, että poskeni palavat silmin nähden helakkaa punaa, joka muistuttaa kuin riivaaja työkaluillaan mua piiskaisi manalan työmailla. Vastaathan pian ja huomaat tunnustuksein!

1

7.p kesäkuuta 1802 Frankfurt am Main Parahin sä tiettyni siellä jossakin, milloin mikäkin Miksi et sa vastaa! Turhaan ootan, että kärryt raittia kurvaavat tuomaan kirjeesi, joka muistuttaa minua, että tässä julmassa maailmassa on olemassa minua ja muita kaunosieluisempia olioita. Voiko olla vaan niin, että postirattaille on käynyt piruinen lapsus! Että kirje pyöriikin vahingossa ympyrää pitkin Hessen-Kasselia!? Siinä tapauksessa postipoika saa luunapin!

Kuvittelen jatkuvasti, millainen on äänesi sun! Miten se heleästi leijailee ympäri maailman rantoja, saa kukat pöllyämään ja oravat kirmaamaan! Yhä enemmän olen vakuuttunut, että se ei voi olla kerberoksen ulvontaa, vaan soiva lyyra, joka saa tunteeni aatokset helisemään.

Mä pitkiä kävelyitä kävelen ja taivaan rantoihin tuijotan. Se mut saa tuntemaan, 2 että totisesti olen osa tätä luomakuntaa ja hermoraunioiden historiaa!

6

LIBERO 2/2020

Lukijalle selvennettäköön, että oheisissa kirjeissä ei ole pyritty sinänsä suojaamaan kirjeiden kirjoittajien yksityisyyttä, vaan pikemminkin huomaamaan valitettava tosiasia, että vuosi­ sadasta toiseen joku panostaa viestiin kyynelin ja hikikarpaloin, vuosisadasta toiseen yksi sun toinen ahdistuu romaanisarjan mittasuhteet saavuttavasta kosinta-aikeesta, kohtuuttomista epäilystä tai syytöksistä tai täysin ylimääräisestä materiaalista, kuten dickpicistä.

Hermoraunio-sanan etymologisesta taustasta ei ole varmuutta, mutta kerrottakoon, että 1920luvun psykologian tutkimuskohteita oli erikseen kysymys, ”kuinka kasvattaa hermoraunio”.

2

11.6 2020 klo 14.35 Täällä jossakin Öö, eks sä vois vaan tekstata tai meilata. Kirjepostiakin jaetaan nykyään vaan kolmena päivänä viikossa. Mä en itse asiassa muista tai edes tiedä kuka oot tai miksi näissä sun kirjeissäsi on tälläinen homeinen tuoksu?

Jos haluat tallentaa kuvani verkkokalvoilles, niin käy stalkkaa vaikka Instasta. Tai oikeastaan anna mun vaan olla tai blokkaan sut! Että yst. terv. FYI ja GFYS vaan. Lievästi ahdistavaa tollanen kyttäily ja Raamatun 3 siteeraaminen!

1. heinäkuuta 1802 Frankfurt am Main Ma useamman kirjekyyhkyn jo sulle lentoon laitoin, kun vastauksesi ma sain!

4 Kyyhkyjä en enää ma luultavimmin nää, sä sen ymmärtänet! Pakkasin kirjeesi kauniiksi taitettuun nyyttiin. Veen, soiden ja peltojen äärellä avasin nyytin, mitä tarkiten luin ja sen taas nyytiksi viikkasin, kunnes kirjettä suukottelin hellästi ja 5 kevyesti.

6

Anna aikaa, että oot selvä tunteistais! Kun kirjees sain, niin annoin sille aikaa minäkin. Vapisin, tärisin ja valutin kyyneleitäni kuin rätti virvottavia pisaroita kuumana hellepäivänä antaa kihelmöivälle otsalle.

Susta lisää haluan kuulla! Kuvittelen aatoksias ja liikkeittäs. Mitä teet nyt, minne katsees ja mieles suuntaa? Missä voin ma katsees kohtaa! Vastaathan pian, postilla, pullopostilla, chasquilla, ilmakirjeellä! Mä sydäntäsi selailla haluan ja postitorven kuulla haluan!

16.7. 2020 klo.23.33 Täällä jossakin Voi vittu nyt oikeasti. Toi menee jo liian överiksi. Ja ööööö selaa vaikka keltaisia sivuja tai ”tintsukkaa”, mutta jätä mut rauhaan! Mä sulle vielä vihapostilla tai kirjepommilla vastaan. Nyt on estot päällä, adminille lähtee viesti, jos vielä ilmoitukset pomppaa!

2.päivä elokuuta 1802 Frankfurt am Main Ainoalle luotetulleni ystävälleni Achilleukselle Olen luopunut toivosta rakas ystäväni. En häntä tapaa, enkä enää ajattele edes itseltäni salaa. Olen itsestäin narrin tehnyt julistamalla tälle maailmalle ja tämän seudun oppineille, kuinka mua kohtasi onni, joka nyt on kääntynyt pettymykseksi ja suruksi. Uppoan aatteideni syövereihin kuin Wasa-laiva.

Joku perintöprinssi ihastukseni varmaankin vei. Ja niin häviää kuva ja toivo.

Mitä armaani mielessä liikkui? Teinkö väärin, kun sydämein liika halajai tai sen tunnusti? Ei mulle maistu varhaiset eivätkä kypsennytkään perunat, ei tämä riistapaistikaan, kun on sydämein riistetty.

Kaksintaisteluun haastan tämän maailman vielä, jos vaan voin! Sitä ennen odotan, luottoystävältäin, sinulta, vielä lohduttavaa sanaa.

VASTAATHAN PIAN!!!

7

3

Lukijalle alleviivattakoon, että kommunikaatio on taitolaji. Yksinkertaistamisen takia tästä on poistettu mitä erilaisimmat symbolit, joita myös kommunikoitaessa käytetään, mutta selvennyksenä mainittakoon, että näiden joukossa on erilaisia käsillä viittaamiseen käytettäviä merkkejä ja ainakin yksi oksentava hymynaama.

4

Eläinten suhde viestinvälityksen historiaan on mitä julmin. Pohtikaapa vaikkapa niitä kirjeiden vuoksi kuukahtaneita hevosiakin.

5

Kuten lapselle lelu, niin myös tunteelliselle kaunosielulle kirje voi olla mitä ilmeisin transitioobjekti. Historian saatossa on myös erotettavissa, että erityisesti rakkauskirjeet ovat olleet myös niin sanottuja fetissiobjekteja. Kirjeen materiaalisuudessa on yhteys lähettäjän ja vastaanottajan välillä, joka palvelee höyrähtäneen mielen vapaata leikkiä.

6

Tämä kieltämättä on vuosisadasta toiseen toistuva omituinen pyyntö.

7

Vastauksen määritelmä on suhteellinen.

Se voi olla ratkaisu pulmaan, selitys tai kannanotto. Toki kommunikaatiossa se on repliikin huomioiminen, mutta se voi olla myös primitiivireaktio koettuun ärsykkeeseen.

Jos tekstillä keskustelua käy, käytännössä verhojen sulkeminenkin käy kommunikaatiosta.

LIBERO 2/2020

7

Vähemmistökielten turvaaminen vaatii kielipoliittista perspektiiviä Vuonna 2019 vietettiin YK:n julistamaa alkuperäiskielten vuotta. Alkuperäiskieli voidaan karkeasti ottaen määritellä kieleksi, jonka elinvoimaisuus on uhattuna sen perinteiselläkin puhuma-alueella jonkin poliittiselta valta-asemaltaan vahvemman kielen (usein valtion pääkielen) käyttöalan laajentuessa sen kustannuksella.

Y

KSITTÄISTEN KIELTEN lisäksi uhattuna on maailman kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus, sillä synkim­ pien ennusteiden mukaan 90 prosenttia kaikista maailman kie­ listä saattaa kuolla tämän vuosisadan loppuun mennessä. Siitä, milloin kieli voidaan määritellä kuolleeksi, on monenlaisia näke­ myksiä, mutta viimeistään silloin ollaan hyvin lähellä kielen kuolemaa, kun kieltä ei enää puhuta säännöllisesti lapsille edes yhdessä yksittäisessä perheessä.

Vähemmistöjen omia tiedotusvälineitä lukuun ottamatta kielten uhanalaistuminen on vähälle huomiolle jäävä puheen­ aihe, vaikka kielellistä monimuotoisuutta voitaisiin pitää itseis­ arvona siinä missä luonnonkin monimuotoisuutta. Ja kun kieli uhanalaistuu, kysymys ei ole ”vain” kielestä. Kielet eivät kuole itsestään tai syrjäydy muiden kielten tieltä jonkin luonnonlain seurauksena, vaan siihen johtavat epätasa-arvoiset valtasuhteet eri kieliä puhuvien ihmisryhmien ja kulttuuripiirien välillä. Tuo valta voi olla luonteeltaan poliittista, taloudellista tai sosiaalista valtaa – tai kuten useimmiten: yhdistelmä näitä kaikkia.

Alkuperäiskielten vuonna kuultiin pysäyttäviä uutisia eri puolilta maailmaa. Tuhat kilometriä Moskovasta itään Udmurtian pääkaupungissa Ižkarissa (ven. Iževsk) 79-vuo­ tias, suomen kaukaista sukukieltä udmurttia puhunut kulttuuri­ vaikuttaja Albert Razin teki hallintorakennuksen edessä

8

LIBERO 2/2020

polttoitsemurhan osoittaakseen mieltä udmurtin kielen ase­ maan kohdistuvia heikennyksiä vastaan. Udmurtti on teoriassa nimikko­alueensa toinen virallinen kieli, mutta Venäjällä alku­ peräiskielten virallisuus on pelkkää sanahelinää.

Erityisesti Razin arvosteli Venäjällä hiljattain voimaan tul­ lutta lakia, joka kieltää opettamasta alueellisia alkuperäiskieliä pakollisena aineena koulussa. (Venäjän kieltä, joka on suurim­ massa osassa Venäjää alun perin vieraan valloittajan kieli, tämä laki ei tietenkään koske. Sen opiskelu on yhä kaikkialla pakollis­ ta.) Tähänkin saakka Venäjän yli sadan alkuperäiskielen puhu­ jista ani harvat ovat saaneet omakielistä kouluopetusta – siis muidenkin aineiden kuin itse äidinkielen opetusta omalla kie­ lellä. Äidinkieltä on viime vuosina opetettu parhaimmillaankin yksittäisenä oppiaineena kaikkien muiden oppiaineiden ope­ tuksen ollessa venäjäksi, mutta alueellisen kielen pakollisuus on taannut sen, että lapset ovat saaneet kuulla viikossa edes tunnin verran omaa kieltään opettajan suusta. Pakollisuuden poistumi­ nen tarkoittaa suurimmassa osassa kouluja koko oppiaineen lak­ kauttamista, sillä käytännössä vanhempia painostetaan olemaan vaatimatta lapselleen oman kielen opetusta.

Espanjassa katalaaninkielisellä Mallorcalla lentoaseman työntekijä Paula Rotger sai syytteen sanottuaan lentoase­ man turvatarkastuksessa poliisille ”kiitos” paikallisella kielellä.

TEKSTI

JANI KOSKINEN

KUVA

LARI MÖRÖ

Syyte tuli ”lentoturvallisuuden vaarantamisesta” ja voi johtaa pahimmillaan kahdensadantuhannen euron sakkoihin. Kaupan päälle hänet erotettiin kuukaudeksi työstään. Monella Espanjan itsehallintoalueella alkuperäiskielillä on virallinen asema espan­ jan kielen rinnalla, mutta virallisuus ei koske valtion keskushal­ linnon alaisia instituutioita, kuten poliisia tai tuomioistuimia.

Jos näiden instituutioiden edustajien kanssa edes yrittää aloittaa keskustelun alueellisella kielellä, viranomainen voi päinvastoin tulkita sen ”virkavallan vastustamiseksi” ja simputusluonteisesti sakottaa siitä.

VARHAISKASVATUS JA PERUSOPETUS TURVAISIVAT VÄHEMMISTÖKIELTEN ASEMAA SUOMESSA Vaikka Suomesta ei viime aikoina olekaan kuulunut yhtä rajuja uutisia, meilläkin olisi parantamisen varaa kotoperäisten vähem­ mistökielten suojelussa. Suurin osa saamelaislapsista asuu jo saamelaisalueen ulkopuolella, joten olisi ensiarvoisen tär­keää laajentaa oikeus saamenkieliseen varhaiskasvatukseen ja perus­ opetukseen kattamaan myös saamelaisten kotiseutu­alueen ulkopuolisia alueita. Ainakin suuret kaupungit pitäisi koko Suomessa velvoittaa lakisääteisesti tarjoamaan saamenkielistä perusopetusta, päivähoitoa sekä kielipesätoimintaa.

Suomen romanikielen kohdalla pitäisi ylipäänsä aloittaa jär­ jestelmällinen ja pitkäjänteinen kielipesätoiminta sekä laajentaa kielen opiskelumahdollisuuksia Helsingin yliopistossa niin, että sitä voisi opiskella pääaineena. Vuonna 2009 tasavallan presi­ dentin asetuksella vähemmistökieleksi tunnustettu karjalan kieli tarvitsisi oman kielilakinsa, jotta kielenelvytystyö saisi jatkuvuut­ ta eikä olisi aina vaihtuvien hallitusten armeliaisuuden varassa.

Vuonna 2015 Ylellä aloitetut karjalankieliset radiouutiset ovat toistaiseksi olleet viikoittaisen lähetysaikansa puolesta hyvin vaatimattomat, ja sekä radioon että televisioon tulisi saada huo­ mattavasti enemmän lähetysaikaa karjalankielisille ohjelmille.

Ruotsinkin kielen asema on heikentynyt Suomessa merkit­ tävästi 1900- ja 2000-lukujen aikana. Perinteisesti ruotsinkie­ liset alueet ovat suomenkielistyneet varsinkin etelärannikolla, jossa pääkaupunkiseutu kehyskuntineen on tehnyt loven kes­ kelle perinteisesti ruotsinkielistä Uudenmaan rannikkoa. Suo­ malainen kielipolitiikka on epäonnistunut siinä, että se on lähtenyt suojelemaan ruotsinkielisten oikeuksia yksilötasol­ la yhteisötason sijaan. Kielen elinvoimaisuuden kannalta kes­ keisintä on, kuinka vakaa kielen asema on paikallisyhteisön pääkielenä esimerkiksi tietyllä paikkakunnalla. Jos kieli menet­ tää tämän aseman toiselle kielelle, sen käyttöala käytännössä supistuu huomattavasti ja sen puhujien mahdollisuudet käyttää

LIBERO 2/2020

9

kieltä arkielämässään (esim. kaupallisten palvelujen yhteydes­ sä ja uusia sosiaalisia suhteita luodessaan) ja siirtää sitä uusille sukupolville kaventuvat. Näin käy, vaikka julkisia palveluja yhä tarjottaisiinkin alkuperäiskielellä niille, jotka jaksavat nähdä tar­ peeksi vaivaa omakielisten palvelujen vaatimisessa.

Vähemmistökielten suojelun näkökulmasta kielipolitiikan tulisi aina tähdätä siihen, että paikkakunnan alkuperäisen väes­ tön ja muualta muuttavien väliseksi oletusarvoiseksi kommuni­ kaatiokieleksi muodostuisi paikkakunnalla alun perin puhuttu kieli sen sijaan, että paikallisyhteisön pääkieli vaihtuisi tulok­ kaiden myötä. Tärkeimpiä keinoja tämän takaamiseksi on jär­ jestää tulokkaiden lasten kouluopetus ja päivähoito siten, että paikallisen alkuperäiskielen opiskelu kielikylpymenetelmällä on oletusarvo eikä vain vapaaehtoisuuteen perustuva vanhempien oma valinta.

Suomi toimii kuitenkin toisin. Jos alun perin ruotsinkielisen paikkakunnan väestösuhteet muuttuvat siten, että suomenkie­ lisiä on kunnan asukkaista enemmän kuin ruotsinkielisiä, laki määrää, että jopa liikennemerkeissä ja tienviitoissa kielten jär­ jestys muuttuu. Myös saamelaisalueella suomenkielinen osuus on tienviitoissa useimmiten saamenkielisen yläpuolella. Asia on symbolisella tasolla merkittävä, sillä kun kielten järjestys kyl­ teissä muuttuu, katoaa samalla ymmärrys siitä, mikä on alueella alkuperäisempi kieli. Vähemmistön on vaikea puolustaa oikeuk­ siaan, jos valtaenemmistö ei enää edes hahmota, että vähemmis­ tö edustaakin oikeastaan alueen alkuperäistä väestöä.

ENGLANNIN KIELEN KIELIPOLITTIINEN ROOLI ON ONGELMALLINEN Vähemmistökielten lisäksi kielipolitiikassa olisi nykyään tar­ vetta kiinnittää huomiota myös valtion pääkielen (Suomessa siis suomen kielen) asemaan suhteessa alati leviävään englan­ tiin. Siinä missä suomen kielen levittäytyminen uhkaa koto­ peräisten vähemmistökielten elintilaa, englanti on puolestaan ilmestynyt uhkaamaan suomen elintilaa. Tämä on nähtävissä esimerkiksi korkeakouluissa kotimaisilla kielillä annettavan ope­ tuksen vähenemisenä, kaupallisten toimijoiden tuottamien teks­ tien (tuote­nimien, pakkausetikettien, mainosten, iskulauseiden, ruoka­listojen jne.) englanninkielistymisenä sekä yleistyvänä tapana pyrkiä integroimaan (varsinkin länsimaiset ja korkeasti koulutetut) maahanmuuttajat suomalaiseen yhteiskuntaan eng­ lannin eikä suomen tai ruotsin kielen kautta.

Helsingin kaupungin päätös vahvistaa englannin kielen ase­ maa kaupungin palveluissa on malliesimerkki huonosta kieli­ politiikasta ja kielentutkijoiden asiantuntemuksen kaikumisesta kuuroille korville. Samaan aikaan, kun kaivattaisiin kipeästi lisäresursseja suomen (tai ruotsin) kielen opettamiseen maa­ hanmuuttajille sekä toisaalta joidenkin oleellisimpien palvelui­ den järjestämiseen laajalla kirjolla eri maahanmuuttajaryhmien äidinkieliä, syydetäänkin resursseja englanninkielisten pal­ velujen vahvistamiseen. Englanniksi saanee käytännössä jo nykytilanteessa enemmän palveluita kuin kaikilla muilla maa­ hanmuuttajien kielillä yhteensä. Englanninkieliset palvelut eivät sitä paitsi hyödytä suurta osaa maahanmuuttajista. Hel­ singin suurimmat maahanmuuttajaryhmät tulevat tyypillises­ ti maista, joissa englannin osaaminen edes alkeistasolla ei ole kovin yleistä.

10

LIBERO 2/2020

Erityisen huolestuttava on päätös lisätä englanninkielis­ ten päivähoito- ja koulupaikkojen määrää sekä englannin käyt­ töä nuorille suunnatuissa vapaa-ajan palveluissa. Suomalaisen koulu­järjestelmän tulee tietysti kaikin mahdollisin keinoin tukea eri maahanmuuttajaryhmien mahdollisuuksia ylläpitää omia äidinkieliään, ja toisaalta suomenkielisillekin perheille voi­ daan jossain määrin tarjota mahdollisuutta kielikylpyopetuk­ seen myös muilla kuin kotoperäisillä kielillä. Englannin kieli on kuitenkin poikkeus. Sillä on populaarikulttuurin ja muuten­ kin englanninkielistyvän kieliympäristön takia lasten ja nuorten maailmassa jo niin vahva prestiisi- eli suosituimmuusasema, että englanniksi koulunsakin käyvän lapsen sosiaalistuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja ikätovereihinsa suomen kielen kautta (ja ylipäänsä suomen taitojen kehittyminen) saattaa vaa­ rantua. Ei ole suomalaisen yhteiskunnan, suomen kielen eikä lopulta Suomessa asuvien yksilöidenkään edun mukaista kas­ vattaa julkisessa koulussa sukupolvea, joka luo sosiaaliset ver­ kostonsa pienestä pitäen ympäristössä, jossa kotimaisen kielen sijaan englanti vakiinnutetaan eri kieliä äidinkielenään puhuvien yhteisek­si kieleksi.

vasemmistolainen ajatuspaja vasemmistofoorumi.fi tutkimukseen nojaavia puheenvuoroja ja konkreettisia avauksia Kysy paikkoja korkeakouluharjoitteluun!

Arkistointia vuodesta 1945 www.kansanarkisto.fi

Liity liittoon!

Liiton jäsenenä olet turvassa.

Proliitto.fi

LIBERO 2/2020

11

IAL OGI

Koettelevan kirjallisuuden teesit helmikuussa muotoilleet runoilijat Matti Kangaskoski ja Tuukka Pietarinen pohtivat dialogissaan teesiensä pohjalta tekstin dialogisuutta.

Miten kirjoitettu elää omaa elämäänsä?

KUVA: JOONAS PULKKINEN

IAL OGI DIAL O DIA-LOGI Platon tunnetusti moitti kirjoitusta siitä, että se ei mahdollista vuorovaikutusta kirjoittajan ja lukijan välillä: lukija ei voi esittää tarkentavia kysymyksiä, kirjoittaja ei voi selittää, mitä oikeas­ taan tarkoitti. Kuitenkin tämä välittömän vuorovaikutuksen puute johtuu siitä, että kirjoitus on itsessään dia-logi: kaksi järkeä, kaksi merkitystä, kaksi sanaa, jotka ovat lukeminen ja kirjoittaminen. Esimerkiksi sana tuoli tuolia tarkoittavana sanana: jokin jonakin, kaksi yhdessä. Ehkä kirjallisuus voisi näyttää, että tällainen solmu on – ja näyttää vielä, miten se avataan.

DIAL OGI

Tai että tuon solmun avattuaan sen voi laittaa takaisin kiinni, ehkä eri tavalla – tai vielä: että sen ratkaisu on juuri tuon avaamattomuuden tunnustaminen; sen tunnustaminen, että sana tuoli ei koskaan ole tuoli. Sokrates oli Platonin kirjoituksissa huolissaan vuorovaikutuksen puutteen lisäksi siitä, että kirjoitus pilaa ihmisten muistin eikä asioita tarvitse enää tietää, koska paperi tietää ihmisen puolesta. Ja tottahan se on, että nojaamme nykypäivänäkin valtavan paljon erilaisiin tietämisen ja muistin apuvälineisiin. On vaikea pitää vaikka lyhyttäkään puhetta ilman muistiinpanoja. Ja toisaalta taas ajattelu hyötyy julmasti siitä, että paperi auttaa sitä: kun kirjoitustaito ja kirjoituksen formaatti kehittyi (monien pienten innovaatioiden avulla joskus 1100–1200-luvulta eteenpäin) enemmän siihen suuntaan, että teoksia saattoi suunnitella paperilla eikä ainoastaan jäljentää tai ottaa sanelusta vastaan, niin tämä mahdollisti myös monitahoisempaa ajattelua ja uudenlaisia tekstin muotoja. Tässä mielessä on hyödyllistä, että voi jättää kirjoituksensa – muistamisineen ja tietämisineen – kytemään ilman, että sitä tarvitsee pitää koko ajan mielessään. Pidän tuosta dia-logi-huomiostasi kovasti: että pelissä on kirjoittaja ja lukija, mutta myös paperi ja kirjoittaja – mikä mahdollistaa kirjoittajan vuoropuhelun itsensä kanssa; tarkoitan siis sitä, että voin kirjoittaa jotain ja unohtaa sen – ja palata siihen seuraavana päivänä ja ottaa uudestaan kantaa, katsoa uusin silmin.

On totta, ettei tuoli koskaan voi olla tuoli (sanoisin, ettei edes tuoli voi koskaan olla tuoli), mutta kai se silti voi merkitä tai tarkoittaa sitä – ja lakata tarkoittamasta, alkaa tarkoittaa jotain muuta? Jos metaforaa venyttää, niin voisi sanoa, että tässä on kaksi köydenpätkää sidottu yhteen, ja jos solmun avaa, joutuu itse pitämään päistä kiinni. Jos sitten haluaa välillä tehdä jotain

12

LIBERO 2/2020

muuta kuin pidellä näitä köydenpätkiä, niin ne on taas sidottava yhteen. Ymmärtäisin niin, että tätä juuri tarkoitetaan, kun sanotaan, että kirjallisuus koettelee. Tai esitetään vaatimus: sen pitäisi koetella. Tämä rinnastuu myös tuohon muistamiseen: kun jokin tekninen laite (esim. solmu) tekee työtä meidän puolestamme, unohdamme helposti ne taidot, joita tuon työn tekeminen vaatii, mutta myös tuon laitteen olemassa­olon ylipäätään. Ja voimme sitten toisaalta keskittyä johonkin muuhun.

Kirjoittajan ja kirjoitetun välinen dialogi on tosiaan tärkeä ulottuvuus. Ehkä sitä voisi ajatella niin, että kirjoitus suuntautuu aina tulevaisuuteen, on olemassa sitä varten, mutta myös tulee sieltä. Dialogisuus on myös diakronisuutta.

Ihana tuo solmun ja köydenpätkien metafora; siinä avautuu hyvin ajatus siitä, että jonkin asian käyttäminen vaatii sen mekanismien – ainakin osittaista – unohtamista; tarkoitan tässä siis sitä, että köydenpätkät on sidottava yhteen ja unohdettava tuo sitominen, jos haluaa ”välillä tehdä jotain muuta”, kuten sanoit.

Avaatko vielä lisää – tai sidotko vielä tarkemmin kiinni, jos solmu­metaforaa jatketaan – tuon yhteyden koettelevaan kirjallisuuteen tai kirjallisuuden koettelevuuteen? Koska itse ajattelisin toisaalta, että koettelevuus on teoksen ja vastaanottajan suhde, kuten olemme toisaalla yhdessä kirjoittaneet, ja tämä koetteleva suhde edellyttää juuri noiden muun toiminnan mahdollistavien solmukohtien purkamista tai ainakin hoksaamista, köyden­päiden pitelemistä käsissään tuolin ja tuolin välillä: esimerkiksi niin, että tylsyyden rajan kohdatessaan huomaa, millaisille viihtyvyy-

TEKSTI

DIAL OG

MATTI KANGASKOSKI JA TUUKKA PIETARINEN

den oletuksille oma lukeminen, ja kokemus tylsyydestä, perustuu. Mutta koettelevuus tulee esille ainoastaan silloin, kun tämä solmu tai raja tulee näkyväksi; se ei tule näkyväksi, jos tuomitsen liian nopeasti, että nyt tämä kammottava hökötys on tylsä, joten se on huono, joten heitän sen roskiin (kiusaus tähän on välillä suuri!). Koetteleva suhde on sen sijaan sellainen, jossa tuo solmu avataan – katsotaan, mikä maisema avautuu (voi näitä metaforia!) köydenpäitä pidellessä – ja ehkä laitetaan se takaisin kiinni: sen tulos saati prosessi ei ole ennalta määrätty, mikä tarkoittaa, että se ei aina myöskään aiheuta mitään järisyttäviä oivalluksia. Tylsä voi olla myös tylsää, älkäämme peljästykö.

Juuri näin sitä minäkin ajattelin. Kun kirjallisuus koettelee, se kiinnittää huomion kirjoituksen dialogisuuteen. Tarkoitan sitä, että merkitys koostuu kahdesta komponentista, jotka ovat jokin ja jonakin, tai ei koostu niistä, vaan on niiden välinen suhde.

Kirjallisuudessa vastaava pari voisi olla kirjoittaja ja lukija. Kirjoittaja kirjoittaa jotakin, lukija lukee sen jonakin. Jos kieltä käytetään totunnaisella, automaattisella tavalla, nämä kaksi alkavat haitallisella tavalla määritellä toisiaan: aletaan tarjota vain sitä, mitä kysytään, eikä osata kysyä muuta kuin mitä tarjotaan. Kun tämä takaisinkytkentäsilmukka kiristyy äärimmilleen, ilmasto muuttuu, vuodenajat sulautuvat toisiinsa ja alkaa loputon kirjasyksy. Kirjallisuus mahdollisesti vaikeuttaa dialogia (tämä oli Platonin moite), mutta juuri silloin se paljastaa merkityksen dia-logina: siis sen, että merkitykset eivät ole koskaan välttämättömiä ja tiettyyn asentoon fiksattuja vaan aina neuvottelunalaisia, kahden kauppa. Ja tätä työtä olisi tärkeää jatkaa siitäkin huolimatta, että se voi parhaimmillaankin olla vain osittaista, rajattua ja paikallista. Siitäkin huolimatta, että meillä on vain kaksi kättä ja sen vuoksi, että niitä on edes kaksi.

Täydellisen automaation maassa muste sataa lukijan päälle ja loputon kirjasyksy jatkaa jatkumistaan, juuri näin. Ajattelun ja kokemuksen automaation katkaisemisella on pitkät perinteet, mutta nykypäivänä se saa hyvän lisämausteen seurantaan, analyysiin ja ennakointiin pyrkivistä profiloivista käyttöliittymistä, joiden hyveeksi luetaan käyttäjien saumaton ennustaminen ilman, että tietoista (hidasta!) valintaa edes tarvitaan.

Tällainen automaattinen suhde ei koettele eikä ole suhde välttämättä ensinkään – enempää kuin höyhenen suhde painovoimaan. Koettelevan kirjallisuuden ajatus paikallistuu nimenomaan suhteeseen, dialogiin, ei yksin lukijaan tai teokseen. Koetteleva suhde on tietenkin dialogissa automaation kanssa, mutta kenties sen ei tarvitse olla sitä vastaan. Sen sijaan se voi avautua jollekin tietämättömälle.

N DIAL OGI DIAL OG

OGI

KOETTELEVAN KIRJALLISUUDEN TEESIT 1. Koettelevuus on lukijan ja teoksen suhde.

2. Koettelevassa suhteessa lukija ja teos ovat molemmat sekä

koettelevia että koeteltavia.

3. Koetteleva suhde on kosketus, joka sysää liikkeeseen.

Kosketus synnyttää jotakin uutta, mutta koettelevuus ei vaadi jatkuvan uuden keksimistä ja tuottamista.

4. Koetteleva suhde ei synny itsestään, vaan koettelu vaatii jotakin. Alttiutta, panostusta, viitsimistä; kirjallisuutta, joka kutsuu koetteluun ja kestää koettelua.

5. Koettelevassa suhteessa teoksen automaattinen vastaanotto keskeytyy.

6. Automaatio tarkoittaa sitä, että teos näyttäytyy lukijalle jo koeteltuna.

7. Koettelu on tietoista työtä, jonka kesto ja lopputulos on ennalta määräämätön.

8. Koeteltavan rajoja uhataan. Kärsivällisyyden raja, käsityksen raja, tiedon raja, maun raja, moraalin raja, kuvittelun raja, unelman raja, aistien raja, järjen raja. Tämä voi tuntua epämukavalta, tylsältä, hitaalta, mauttomalta, järjettömältä.

9. Toisaalta koettelu lisää tilaa, vapautta ja avaruutta.

10. Koetteleva suhde on paikallinen katkos tuotannon ja vastaanoton automatisoitumisessa; takaisinsyöttösilmukan löystyminen. Paikallisen katkoksen ala voi olla suuri tai pieni, toisin sanoen, 11. Koetteleva kirjallisuus ei ole kertaräjähdys, joka yhtäkkiä asettaisi kaiken uuteen asentoon ja jonka jälkeen asiat hoituisivat kuin itsestään.

12. Koettelun vaatimus ei tyhjene eikä täyty.

LIBERO 2/2020

13

TEKSTI

ANNA FUNCK

Päästöt putoavat nyt ryminällä – miten käy ilmaston?

KORONAVIRUKSEN LEVIÄMINEN

sai ihmiset vähentämään kulutustaan ja liikkumistaan jo ennen maaliskuun puolessavälissä säädettyjä rajoitustoimen­ piteitä. Ei tarvinnut kauaa odotella ennen kuin ensimmäinen Facebook-kaverini ehti iloita ilmaston ”pelastumisesta”, kun tiedot lentojen ja matkojen peruuntumisista saapuivat ihmisten tietoisuuteen. Suurin osa ihmisistä elää elämäänsä eristyksissä oman kotinsa seinien sisällä – elämää, johon eivät sisälly huoleton kuluttaminen ja lentomatkailu. Tätä jatkui verrattain lyhyen aikaa, kunnes saimme lukea tutkimustuloksia parantuneesta ilmanlaadusta ja merkittävästi laskeneista päästöistä.

Mutta pelastuuko ilmasto sittenkään?

14

LIBERO 2/2020

Viruksen leviämisen ja talouden pyörien pysähtymisen ansiosta on saatu todisteita siitä, että maailman typpi­oksidi- ja hiilidioksidipäästöt ovat kääntyneet laskuun. Siihen on vaikuttanut erityisesti lentoliikenteen ja autoliikenteen huomattava vähentyminen. Lentomatkailua pidetään yleisesti eniten saastuttavana liikenteen muotona, ja sen osuus globaaleista päästöistä onkin noin neljä prosenttia. Sitra on arvioinut globaalin lentoliikenteen kaksinkertaistuvan seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana. Lentomatkustuksesta on tullut länsi­maissa arkipäivää halpuutensa vuoksi, ja hintoja on tietoisesti kyetty painamaan alas verotuskäytäntöjen ja tukien avulla. Kaiken­lainen liikkuminen,

myös autoilu, on vähentynyt. Se näkyy erityisesti ilmanlaadussa, joka on tutkijoiden mukaan parantunut juuri siellä, missä rajoitustoimia on tehty. Stanfordin yliopiston mukaan ilmanlaadun parantuminen on mahdollisesti merkinnyt Kiinassa jo nyt tuhansien ihmisten hengen pelastumista. On kuitenkin melko epä­ todennäköistä, että lentomatkailu pitkällä tähtäimellä vähenisi kriisin seurauksena.

Vapaa-ajan lentojen määrä on nimittäin tuplaantunut 15 vuoden välein kaikista shokeista, kuten öljykriisistä, influenssa­ viruksista ja finanssikriisistä, huolimatta.

Ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista oleellisin on ylivoimaisesti hiilivoimasta luopuminen. Kiina on maailman

suurin saastuttaja, kuluttaja sekä hiilen käyttäjä, sillä se valmistaa suuren osan länsimaalaisten kulutusjuhlien antimista. Hiilipäästöt laskivat Kiinassa pelkästään maaliskuun aikana 37 prosenttia.

Kokonaiset 37 prosenttia yhdessä kuukaudessa! Pudotus johtuu ennen kaikkea vähentyneestä teollisuustuotannosta ja fossiilisilla polttoaineilla tuotetun sähkön kulutuksen laskusta.

Hämmentävää on ennen kaikkea se, miten vaikeaa etenkin hiilen käytöstä johtuvien päästöjen leikkaaminen on vaikuttanut olevan tavallisen maailmanjärjestyksen aikaan. On esitetty hiili­veroa, päästökauppaa, investointiohjelmia, yritystukia ja lukuisia muita kapitalismin lähtö­kohdista vaikuttavia toimia samalla, kun päästöt ovat jatkaneet kasvuaan maastopalojen ja nälänhätien lisääntyes­ sä. Sitten tulee yksi virus, joka saa tämän aikaan kuukaudessa. Tietenkään emme kukaan toivo pandemiaa, mutta se kertoo, miten lyhyen aikavälin toimilla on hyvin nopeat vaikutukset ilmastoon. Ihminen kykenee siis säätelemään päästöjä ja ilman­laatua erittäin nopeilla toimilla, joiden vaikutukset ovat miltei välittömät. Se jos mikä luo toivoa.

Onko kuitenkaan mitään järkeä rummuttaa ilmaston pelastuvan, vaikka päästöt laskevat? Ei varsinaisesti, mikäli toistamme samat toimet kuin finanssikriisin aikaan. Ilmastonmuutoksen professori Corinne Le Quéré brittiläisestä ItäAnglian yliopistosta totesi The Guardian -lehdelle, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, koronavirus todennäköisesti vähentää päästöjä hetkellisesti, mutta pandemian laannuttua ne palaavat kriisiä edeltäneelle tasolle, kun teollisuustuotanto ja kuluttaminen palaavat entiselleen.

Kapitalismin todellisuudessa talouskasvun taantuminen on kauhuskenaario kansainväliselle yhteisölle, joten talouskasvuun tähtäävät toimet jyräävät alleen kaiken muun. Finanssikriisin jälkeinen taloudellisen toiminnan kasvu lisäsi rakentamista ja fossiilisten polttoaineiden kulutusta sekä hautasi maiden halun panostaa ilmastotoimiin. Talouskasvu painoi siis vaakakupissa enemmän – vaikka jo reilu kymmenen vuotta sitten oli selvää, että ilmastotoimien tekemättä jättäminen tulee kalliimmaksi myös taloudelle.

Finanssikriisi sai erityisesti Kiinan päästöt kasvuun. Hiilivoiman käytön

lisäämiseen houkutteli myös maan bruttokansantuotteeseensa kohdistamat kasvutavoitteet, joista ei tingitty, eikä ole syytä odottaa, että tingittäisiin tälläkään kertaa. Koronakriisin aiheuttama lovi kulutukseen ja vientiin kohdistaa väistämättä ajatuksia kohti rakennushankkeilla elvyttämistä. Rakennushankkeiden lisääminen puolestaan lisää kysyntää hiilellä tuotetulle sähkölle. Green New Dealin kaltaisia elvytyssuunnitelmia ei ole toistaiseksi esitetty EU:n jo aiemman suunnitelman lisäksi. Mikäli talouden jälleenrakennuksessa turvaudutaan lyhytnäköisiin ratkaisuihin talouskasvuun vedoten, on todennäköistä, että hiilen käyttö lisääntyy, jolloin päästöt voivat kriisin jälkeen jopa kasvaa.

Olemme kuulleet sanaparin globaali yhteistyö lukuisia kertoja muutaman viikon aikana. Ilmastokokoukset jos mitkä edustavat globaalia yhteistyötä, mutta koronakriisi tulee laittamaan kapuloita rattaisiin ilmastodiplomatialle. Kokouksia perutaan ja lykätään. Maiden tulisi kiristää Pariisin sopimuksen mukaisesti päästö­vähennystavoitteitaan tämän vuoden aikana. Poliittinen valmius saattaa livetä entistä kauemmaksi.

Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen puolestaan kutsui koronakriisin aiheuttamaa poikkeustilaa ”kokonaisuutena kauhuskenaarioksi”. Hänen mukaansa poikkeus­ tilan ja valmiuslain käyttöönotto kertovat tulevaisuuden realiteeteista, kun ilmastonmuutoksen uhkakuvat alkavat käydä toteen.

Ilmastoon positiivisesti vaikuttavilla toimilla on välittömiä seurauksia. Muita toivoa lisääviä seikkoja ovat elävät todisteet siitä, miten koviin ja päättäväisiin toimiin pystymme. Tarvittiin vain muutama päivä ja maailmanjärjestys muuttui, kuten myös arkemme ja osittain elintapamme.

Pystymme aivan kiistämättä muutokseen.

Mutta entä raha? Ainaisessa niukkuustilassa kituuttava talousjärjestelmämme on kriisin tullen taikonut miljardeja taivaan täydeltä. Yhdysvaltojen 2 000 miljardin dollarin hätäpaketti on vasta alkua, kuten myös EKP:n 750 miljardia. Rahaa ilmastonmuutoksen torjumiseen on. Ainoa, mistä joudumme tinkimään, on jatkuvaan kasvuun pyrkivä talousjärjestelmä, joka ei loputtomilla raha­montuillaan palvele meitä, vaan jon-

ka johdattelemana ajaudumme kriiseihin, myös ilmastonmuutokseen. Päästöjen väliaikainen lasku ei palvele ilmastonmuutoksen hillitsemistä niin kauan kuin olemme fossiilikapitalismin vietävissä emmekä kykene ajattelemaan vaihtoehtoisten yhteiskunnan järjestämisen muotoja.

Olivat koronakriisin seuraukset ilmastolle pitkällä aikavälillä mitkä hyvänsä, on selvää, että talousjärjestelmän uudistamisen viestistä tulee sitä relevantimpi, mitä konkreettisemmaksi järjestelmän mahdottomuus käy – oli kyse sitten pandemioiden torjunnasta tai ekologisesta jälleenrakentamisesta.

LIBERO 2/2020

15

KOLUMNI LAURI LINNA

OLEMME TILANTEESSA, jossa poikkeustilalainsäädäntöä on Suomessa sovellettu ensimmäistä kertaa sitten sotien. Samalla valtiovaltaa on tarvittu yksityisen sektorin tueksi poikkeuksellisella tavalla, josta jopa poliittinen oikeisto on samaa mieltä. Valtio on näyttänyt tärkey­ tensä. Vaarana tässä on, että kynnys perus- ja ihmisoikeuksien rajoittamiselle laskee tulevaisuudessa ja rajoitteisiin aletaan suhtautua yhä välinpitämättömämmin. Poikkeustila tulee tutuksi ja monilta osin ”uudeksi normiksi”.

Vaikka kyse ei olisikaan valmiuslain soveltamisesta ja poikkeus­tilan julistamisesta, on kriisi saattanut osaltaan aiheuttaa pysyviä muutoksia suhtautumiseemme perus- ja ihmisoikeuksiin.

Oikeus­tieteessä on viime vuosikymmenet pyritty näiden yhä tarkempaan toteutumiseen, jota on varsinkin poliittisen oikeiston suunnalta syytetty myös lillukanvarsiin tarttumisesta. Projektina ihmisoikeudet suuntautuvat valtioita vastaan. Ne ovat projekti, jossa korostetaan yksittäisten ihmisten oikeuksia valtioiden sortoa vastaan ja toisaalta valtioiden velvollisuuksia mahdollistaa ihmisille heidän oikeuksiensa toteutuminen. Nyt on vaarana, että koronavirus voimistaa kehitystä, jossa perus- ja ihmisoikeuk­siin suhtaudutaan yhä nihkeämmin. Koronaviruspandemia voi voimistaa kehitystä, jossa perus- ja ihmisoikeuksien kehittämistä ei enää pidetä samalla tavalla järkevänä tai mahdol-

KUVA: PINJA NIKKI

POIKKEUSTILA VAHVISTAA VALTIOITA – SE UHKAA IHMISOIKEUKSIA, MUTTA ON MYÖS MAHDOLLISUUS

lisena vaan palataan pohtimaan, kuinka yhteiskunnat voivat toimia suojellakseen itseään. Ihmisen sijasta keskiössä voi tulevaisuudessa olla yhä selvemmin valtio.

Aikamme suurimman uhan eli ilmasto­ kriisin suhteen ajatukset ovat ristiriitaisia. Iloon on syytäkin, kun yhteiskunnat ja valtiot voivat tahtoessaan vastata kriisiin hyvinkin järeillä, tehokkailla ja ihmisten hyvinvointia laskevilla toimenpiteillä.

Ja vielä toimilla, jotka ovat ainakin hetkellisesti paljon rankempia kuin ne, joita ilmastokriisiin osalta edes välttämättä tarvittaisiin. Toisaalta tämä ajattelumalli on pelottava. Löytyykö perus- ja ihmis­oikeuksille enää puolustajaa, jos ne nähdään niin oikeiston kuin vasemmiston piirissä toivottua kehitystä rajoittavana ajattelumallina?

Perus- ja ihmisoikeuksia tarvitaan yhtä paljon kuin aina ennenkin. Sen

Kirjoittaja on oikeustieteen opiskelija Helsingin yliopistossa.

16

LIBERO 2/2020

sijaan, että ajautuisimme tilanteeseen, jossa niiden rajoja etsitään yhä laajemmin, meidän pitäisi pysyä linjalla, jossa perus- ja ihmisoikeuksia pyrittäisiin tarkentamaan, laajentamaan ja täydentämään. Lopulta niissäkin on kyse vain minimiehdoista eikä todellisesta hyvinvoinnista. Hyvinvoivaan, mielekkääseen ja onnelliseen elämään ei riitä se, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat.

Ne eivät myöskään takaa demokraattisen hyvinvointivaltion olemassaoloa.

Perus- ja ihmisoikeudet ovat vain kar­keat puitteet, joiden muodostama kehys mahdollistaa yhteiskunnan, jossa ihmiset pystyvät elämään onnellisina, turvassa ja vapaina. Tässä tullaan siihen, mitä mahdollisuuksia valtioiden roolin merkityksen korostuminen tarjoaa. Ihmis- ja perus­ oikeuksia ei tule unohtaa, mutta katse on kohotettava niistä korkeammalle.

Oikeisto on pyrkinyt heikentämään valtioiden kykyä suitsia taloudellista toimintaa ja toteuttaa vasemmistolaista talous­politiikkaa. Koronatilanne on osaltaan osoittanut, että valtiot ovat suvereeneja toimijoita, jotka viime kädessä määräävät, miten taloutta ja yrityksiä säännellään. Ajatus siitä, että valtiot olisivat väistämättä yksityisten yritysten armoilla, ei pidä paikkaansa. Tämä avaa mahdollisuuksia vasemmistolaiselle politiikalle.

AKT:n jäsenenä sinulla on takanasi:

Pron jäsenet haluavat... ...parantaa suomalaista työelämää ...vahvistaa koulutusta ja osaamista ...kantaa vastuun ilmastosta

Oletko sinäkin Pro? Lue lisää ja liity meihin www.proliitto.fi LIBERO 2/2020

17

TEKSTI JUHO NARSAKKA

KONFLIKTI ON POLIITTINEN TILA Politiikassa tarvitaan konflikteja, mutta viime vuosina niitä on tuottanut ennen kaikkea uusliberaali oikeisto ja äärioikeisto. Tästä kehyksestä irtautumiseksi vasemmiston on pelkäämisen sijaan syleiltävä hedelmällisiä konflikteja.

J

pitkä julkaisuluet­ telo täydentyi alkuvuodesta julkaistulla kirjalla Konflikti – Talous ja politiikka (Into 2020). Opiskeluaikoinaan Jakonen toimi prekariaattiliikkeessä ja lukuisissa muissa yhteiskunnal­ lisissa liikkeissä sekä teki autonomikommunistista Megafonilehteä. Tämän jälkeen tutkijanura on vienyt mukanaan, ja viime vuosina hän on profiloitunut työn ja talouden politiikan tutkija­ na. Mutta miksi kirja juuri konfliktista? ”Kyseessä oli sivutyö, joka muuttui päätyöksi. Minua häi­ ritsi 2010-luvun yhteiskunnallisissa liikkeissä pitkään vallinnut vaisu kausi. En halua vähätellä ihmisten osallistumista ja sitä toi­ mintaa, jota on ollut esimerkiksi natseja vastaan tai feminismin saralla, mutta vuosikymmenen alussa laajempi uskallus kriitti­ seen kansalaisyhteiskunnan toimintaan oli alamaissa. Varsinkin vasemmalla puolue­politiikassa pelättiin konflikteja, ja sama ilmiö oli kankeasti toimivalla ay-puolella. Konfliktia ei pitäisi pelätä toimintatapana, ja pitäisi nähdä konflikteja olevan koko ajan.”

Viime vuosikymmentä voidaan hahmottaa konfliktien kaut­ ta niin, että kaksi voimakkainta aktivismia tekevää tahoa ovat olleet äärioikeisto ja uusliberaali oikeisto. Vasemmisto on profi­ loitunut järjen äänenä ja jopa maltillisena vaihtoehtona. Hyvistä aikomuksista huolimatta tämä on ajanut vasemmiston kon­ servatiiviseen nurkkaan, oli kyse sosiaalisista oikeuksista tai ympäristökysymyksistä. Tästä asemasta on lähinnä kyetty puo­ lustautumaan ja olemaan reaktiivisia hyökkääviä oikeistovoimia vastaan. Jakosen mielestä on tärkeää tunnistaa oikeiston hyök­ käys, jotta tilannetta voidaan analysoida ja miettiä, millä tavalla asioita voisi tehdä toisin.

YVÄSKYLÄLÄISEN Mikko Jakosen

POLITIIKKA ON UUDEN LUOMISTA Konflikti-sana ei aina herätä myönteisiä mielleyhtymiä, mutta silti konflikteja rakennetaan usein tarkoituksella. Puoluepolitii­ kassa, yhteiskunnallisissa liikkeissä ja työmarkkinoilla eri osa­ puolet lähtevät usein tietoisesti tuottamaan niitä.

Jakosen mukaan konfliktin käsitteessä on kaksi keskeistä puolta. Ensinnäkin konflikti on ”pohjimmiltaan yllättävä juttu” ja alkaessaan ”aukaisee holtitonta tilaa, joka ei koskaan pysy täysin suunnitelmissa”. Tämä on varsinainen poliittinen tila.

18

LIBERO 2/2020

Mikko Jakonen (s. 1977) • Yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Jyväs­ kylän yliopistossa • Julkaisujen kokonaismäärä arviolta 330, joista noin 90 erilaisissa tieteellisissä kausijulkaisuissa, kirjoissa tai monografioissa • Tutkijana kiinnostunut poliittisen ajattelun ja poliittisen filosofian historiasta antiikista nykypäivään sekä uudesta työstä, prekarisaatiosta ja talouden politiikasta • Toiminut lukuisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä

Konflikti avaa pelitilan ja kyseenalaistamalla vanhat säännöt luo uusia. Toiseksi konflikti on pohjimmiltaan toimintaa, joka pyrkii uuden avaamiseen ja luomiseen: ”Konflikti aukaisee horisontin, jossa voidaan toimia uusilla ja erilaisilla tavoilla yhtä aikaa.”

Vaikka yhteiskunnalliset liikkeet leimataan usein häirikkö­ joukoiksi tai häiriöiksi, miettivät niiden toimijat Jakosen mu­ kaan todella paljon tekojensa vaikutuksia esimerkiksi suhteessa ihmisten ja eläinten turvallisuuteen tai julkiseen keskusteluun ja mediaan.

VASEMMISTO OIKEISTOJEN PURISTUKSESSA Suomen talouspolitiikkaa on monien muiden EU-maiden tavoin hallinnut vuosikymmeniä pysähtyneisyys, jota kuvaa uus­ liberaalia politiikkaa eturintamassa harjoittaneen Margaret Thatcherin iskulause: ”Ei ole muuta vaihtoehtoa.” Niin oikeiston kuin valtavirran vasemmiston tekemä kurjistamispoli­ tiikka on johtanut monin paikoin teknokraattiseen tilanteeseen, jossa politiikka on hallinnollistunut ja taloudellistunut voimak­ kaasti. Juuri uutta synnyttävän luonteensa takia konflikti on täs­ sä tilanteessa erittäin tervetullut kertoessaan, että politiikkaa on mahdollista tehdä myös vakiintuneesta poikkeavilla tavoilla.

Jakosen mielestä on tärkeää luoda historiallista ymmärrys­ tä viimeiset neljäkymmentä vuotta jatkuneesta uusliberalismin ajasta. Tänä aikakautena vallinnut hegemoninen poliittinen ideo­ logia on lyönyt vähitellen leimansa kaikkeen valtioista markki­ noihin ja globalisaatiosta kunnanhallintoon.

Jakosen kriittisen arvion mukaan vasemmisto aina yhteis­ kunnallisista liikkeistä puolueisiin on 90-luvun lamasta lähtien syöttänyt jatkuvasti sisältöjä ja toimintatapoja vastustajilleen lapaan. Äärioikeisto on omaksunut ja valikoinut vasemmisto­ laisilta liikkeiltä ja toimijoilta osan parhaista toimintatavoista.

Kritiikistään huolimatta tutkija katsoo Suomessa vasemmiston selvinneen esimerkiksi Ruotsiin ja Ranskaan verrattuna parem­ min vaikeista paikoista.

KOHTI 2020-LUVUN KONFLIKTEJA Taisteleva tutkija eroaa monista nykyvasemmistolaisista tulevai­ suususkossaan. Konflikti-kirjan lopussa maalaillaan 2020-luvun demokraattista poliittista järjestelmää, jonka ”tehtävänä on mah­ dollistaa se, että näistä yhteiskunnallisista liikkeistä ja kansalais­ ten aktiivisesta toiminnasta voi muodostua uusi, varteenotettava ja demokratian tulevaisuuteen avautuva kehityskulku”. Eikö his­ torian loppu koittanutkaan? ”Demarit ja vasemmisto ovat tietyllä tavalla eläneet histo­rian lopun tunnelmissa ajattelemalla, että hyvinvointivaltio saatiin valmiiksi. Ymmärrän tyytyväisyyden aikaansaannoksista, mutta kun siihen tuodaan vaikka kysymys energiasta mukaan, homma muuttuu kyseenalaiseksi. Toimiiko hyvinvointivaltio ekologisesti kestävällä tavalla, ja miten tämä liittyy työn ja kulutuksen järjes­ tämiseen tällä väkimäärällä? Historian loppu asettuu näiden aika yksinkertaisten reunaehtojen, energian ja työn, kautta kyseen­ alaiseksi. Mikä tuli valmiiksi?”

Yksi aikamme merkittävimmistä poliittisista kysymyksis­ tä koskee Jakosen mukaan ”ekologisen transition välttämättö­ myyttä”. Tämä suurkonflikti avaa lukuisia muita konflikteja, kuten taloudellisen kysymyksen siitä kuka koko yhteiskuntaa koskevan siirtymän joutuu maksamaan. Monet tulevaisuuden konfliktit koskevat työelämän uudelleenjärjestelyä. Esimerkiksi työväenliikkeen on opittava kieltäytymään ekologisesti haitalli­ sesta työstä: ”Työstä kieltäytymisellä en tarkoita kaikista töistä kieltäy­ tymistä. Käsitys työstä pitäisi ainoastaan määritellä uudelleen.

Ongelma on kapitalistin hyväksi tehty palkkatyö, joka voi olla sisällöllisesti mitä tahansa, mistä saadaan palkkaa. Tällöin ei käsitellä tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä työtä tehdään ja minkä takia. Ekologinen yhteiskunta tarkoittaisi varmaan enemmän töitä, koska asioita on vaikeampi tehdä ilman polttomoottoria.”

Poliittinen muutos voi tapahtua suhteellisen lyhyessä ajassa, kuten on käynyt vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena ja sen jälkeisellä väliajalla. Viimeisimpänä korona on osoittanut, että ”eihän tämä kapitalistinen talousjärjestelmä voi kerta kaikkiaan mitenkään näyttäytyä kestävänä”.

Vaikka Jakonen hehkuttaa konflikteja, hän haluaa kuiten­ kin selventää, ettei katso pelkän avautuman riittävän pidemmän päälle, vaan pitää olla reittejä, joita pitkin kulkea siitä eteenpäin.

Konfliktien lisäksi tarvitaan rakentamista. Paikalliset ja globaalit esimerkit voivat toimia konvergenssin kautta niin, että jos jos­ sain uskalletaan ottaa radikaalimpia askeleita, sen seurauksena muuallakin uskalletaan. Esimerkeissä on voimaa, ja siksi Suo­ messakin halutaan useimmiten halventaa radikaalia yhteiskun­ nallista liikehdintää: ”Konfliktien ei tarvitse olla kauhean isoja niiden lähtiessä kasautumaan vyöryvän lumipallon lailla.”

LIBERO 2/2020

19

K

ELLO löi 10, ja siivousvaunu jäi hotellin käytävälle. Sitä maalis­ kuista perjantaita viime vuodelta Maria Rahko ei unohda. Se oli hänen elämän­ sä ensimmäinen lakkopäivä. Sitä se oli myös kaikille Marian työtovereille.

Hissiaulojen pöydät notkuivat selviy­ tymispussukoita, joita esimiehet olivat aamuyön tunneille asti kyhäilleet hotelli­ vieraille. Nyt heidän väsyneet katseensa seurasivat respan takaa hotellin palvelus­ väkeä, jonka ulosmarssia hotellin edus­ talla tervehti lakkovahtien rivistö.

Tie oli ollut pitkä.

VALLANVAIHTO AMMATTILIITOSSA Merkittävä käänne tapahtui keväällä 2018, kun sosialistien b-lista otti murska­ voiton ammattiliitto Eflingin vaaleissa ja liiton johtoon nousi suorapuheinen Sólveig Anna Jónsdóttir. B-lista

20

LIBERO 2/2020

keräsi 80 prosenttia annetuista äänis­ tä ja päätti liittoa 18 vuotta yhtä soit­ toa johtaneen Sigurður Bessasonin valtakauden.

Efling on Islannin toiseksi suu­ rin ammattiliitto 25 000 jäsenellään. Se edustaa palvelu- ja matalapalkka-alojen työntekijöitä: siivoojia, keittäjiä, pyyk­ käreitä, vartijoita, tarjoilijoita, bussikus­ keja, kalanpakkaajia, koulunkäynnin avustajia.

Sosialistien b-listan ilmoittautuminen vaaleihin yllätti Sigurðurin sosiaalidemo­ kraatit, joiden a-listalle ei vaaleissa ta­ vallisesti ollut vaihtoehtoa. Sólveig Anna syytti kampanjassaan demarijohtoa siitä, että huonojen työehtosopimusten myötä matalapalkka-alojen työntekijöiden toi­ meentulo oli jäänyt pahasti jälkeen elin­ kustannuksista, jotka ovat Islannissa Sveitsin ja Norjan jälkeen Euroopan kol­ manneksi korkeimmat.

Sosialistien mukaan demarijohto oli myös laiminlyönyt siirto­työläisten osal­ listamisen ammattiyhdistysliikkeeseen.

Islannin lainsäädäntö tukee työ­väen järjestäytymistä siten, että jokainen työn­ tekijä liitetään työsopimuksen saadessaan automaattisesti oman alansa ammattiliit­ toon. Niinpä liki puolet Eflingin jäsenis­ tä on taustaltaan ulkomaalaisia. Yksikään heistä ei istunut liiton hallituksessa.

Sen b-listan vaalivoitto muutti – ja teki historiaa. Ensimmäistä kertaa maan his­ toriassa ammattiliiton hallituksessa istui muitakin kuin syntyperäisiä islantilaisia.

Maria ei ehtinyt äänestää liiton vaa­ leissa. Hän oli vasta muuttanut Islan­ tiin ja saanut töitä siivoojana hostellista Reykjavikin ulkopuolelta.

– Se oli tyypillinen pieni matkailu­ yritys. Työehdoista ei juuri piitattu, sillä ulkomaisen työvoiman ei odotettu tunte­ van lakia ja sopimuksia, Maria kertoo.

TEKSTI

VILJAMI VASKONEN

KUVAT

ÞÓRUNN HAFSTAÐ JA MARIA RAHKO

SIIVOOJIEN SAAGA – Kertomus siitä, kun Islannin matalapalkka-alat nousivat kapinaan työt. 20 päivää putkeen täyttä päivää. So­ pimukseen kuuluvia lisiä ja lomaraho­ ja ei maksettu. Työntekijöiden kohtelu oli muutenkin töykeää.

Lopulta Maria irtisanoutui.

Maria Rahko sai siivous­ alan myötä erilaisen näkökulman ammatti­ yhdistystoimintaan.

– Työkaverini varoitti minua, että yritys ei maksa kaikkia korvauksia ku­ ten pitäisi. Pian hänet erotettiin ja jou­ duin tekemään yksin kahden ihmisen

MATKAILU MULLISTI ISLANNIN TALOUDEN Halpojen lentojen siivittämä matkailuala on kasvanut räjähdysmäisesti Islannissa 2000-luvulla. Kasvu on ollut niin nopeaa, ettei maa olisi selvinnyt turisti­virroista ilman ulkomaisen työvoiman panosta.

300 000 asukkaan maassa vierai­ li vuonna 2018 asukasmäärään verraten liki kahdeksankertainen määrä turiste­ ja: 2,3 miljoonaa. Matkailualan tuotot vastasivat 47 prosenttia maan viennistä vuonna 2017. Turisteja palvelemaan mat­ kailuyritykset ovat rekrytoineet tuhansia työntekijöitä valtaosin Puolasta ja Bal­tian maista. Ulkomaisen työvoiman osuus

Islannissa on kaksin­kertaistunut alle kymmenessä vuodessa.

Samaan aikaan turistivirrat ovat pai­ suttaneet asumisen hintoja. Ja Airbnb.

– Työparini asui autotallissa. Vuokrat Reykjavikissa ovat niin korkeita, että sii­ voojan liki koko palkka kuluisi yk­siöön.

Useimmat asuvat kimppakämpissä, Maria kertoo.

Islannin ammattiliittojen keskusjär­ jestön ASÍ:n syyskuussa 2019 julkaise­ man selvityksen mukaan Islantiin onkin luotu kahdet työmarkkinat. Matalapalk­ ka-alojen siirtotyöläisten, nuorten ja mui­ den haavoittuvassa asemassa olevien kohtelu on työmarkkinoilla mielivaltaista.

Yli puolet kaikista dokumentoidus­ ta työehtojen loukkauksista koskettaa siirtotyöläisiä, vaikka heidän osuutensa koko työvoimasta on viidennes. Puolet näistä loukkauksista koskee matkailu- ja ravintola-alaa.

LIBERO 2/2020

21

SIIVOOJIEN TYÖEHTOSOPIMUS RAUKEAA Eflingin uuden johdon ensimmäinen koetinkivi oli vuoden 2018 lopussa päät­ tyneiden työehtosopimuksien neuvottele­ minen uusiksi. Sopimus oli päättymässä myös liiton yksityisen sektorin matkailuja ravintola-alan matalapalkkaisilta työn­ tekijöiltä. Samaisilta siivoojilta, kuskeilta, tarjoilijoilta ja pyykkäreiltä, joiden edun­ valvonnan laiminlyönnistä Sólveig Anna oli demari­johtoa syyttänyt.

Maria oli löytänyt syksyllä uuden työpaikan Reykjavikin suurimmasta ho­ tellista. Pelkästään siivoojia hotellissa työskenteli 30.

Lokakuun lopussa Eflingin järjestäy­ tymistoimikunta teki vierailun työmaalle.

Työpäivän jälkeen pidetyssä tapaamises­ sa Maria valittiin työpaikan ensimmäi­ seksi luottamusmieheksi.

– Olin jo pitkään halunnut vaikuttaa jotenkin yhteiskunnallisesti, joten suos­ tuin tehtävään sen pidempään miettimät­ tä, hän kertoo.

Seuraavat kuukaudet olivat työn­ täyteisiä. Työpaikoilla ei ollut luottamus­ miehiä ja ammattiyhdistystoiminnan tuntemus oli heikkoa.

– Kielimuuri ja kulttuurierot teki­ vät järjestäytymistyöstä vaikeaa, Maria kertoo.

– Itä-Euroopassa, mistä suurin osa siivoojista on kotoisin, ammatti­ yhdistystoiminta on vierasta. Yhä uu­ destaan joutui selittämään, että heillä on työntekijöinä myös oikeuksia, ei vain velvollisuuksia.

Järjestäytymistoimikunta, johon Ma­ ria liittyi, kokoontui viikoittain. Tapaa­ misiin osallistui kolmisenkymmentä ihmistä: liiton väkeä ja vastavalittuja luot­ tamusmiehiä. Toimikunta oli vastuussa kierroksista, joilla pidettiin työpaikoilla järjestäytymis­koulutuksia ja valittiin uu­ sia luottamusmiehiä.

– Liitto halusi selvittää todellisen ti­ lanteen, joka työpaikoilla vallitsi. Aiem­ min liitolla ei juuri ollut kontakteja alani työntekijöihin, Maria kertoo.

– Puhuimme paljon siitä, mitä ho­ telleissa tapahtuu ja miten työsopi­ musneuvottelut ja työtaisteluiden uhka vaikuttivat työpaikkojen ilmapiiriin.

Neuvottelut työnantajaliitto SA:n kanssa etenivät nihkeästi. Työnantajaliit­

22

LIBERO 2/2020

to ei suostunut palkankorotuksiin vaan päinvastoin tahtoi työaikoihin itselleen edullisia lisäjoustoja.

Työnantajien asenne kuvastui sosiaa­ liministeriön korkeimman virkamiehen Gissur Péturssonin kohua herättä­ neissä kommenteissa. Vierastyövoiman asemaa koskevassa paneelissa hän totesi, että vierastyövoima on Islannin taloudel­ le erittäin hyödyllistä, sillä siitä on help­ po taantuman tullen hankkiutua eroon.

Työehtojen parantaminen ei ollut tar­ peen, sillä vierastyövoima ei ollut hänen mukaansa tullut jäädäkseen.

– Ulkomaalaiset tekevät rahansa ja lähtevät.

Lausunnot antoivat lisää löylyvettä Sólveig Annalle, joka esitti ne merkkei­ nä ”poliittisen ja kapitalistisen yläluokan moraalisesta rappiosta”.

– Ulkomaalainen työvoima on ol­ lut välttämätöntä matkailualan kasvul­ le, mutta saa kuulla olevansa korvattavaa ja arvotonta. Ihmiset ovat tulleet tänne elämään ja ansaitsemaan. He ovat tuot­ taneet alan omistajille valtavia voittoja, joista sadat miljoonat on ansaittu kir­

jaimellisesti varastamalla työntekijöille kuuluvista palkoista, hän kirjoitti vasti­ neessaan 2. joulukuuta 2019.

Kampanjointi ja järjestäytymistyö tuotti tulosta. Liitto vaati minimipalkko­ jen nostamista 42 prosentilla eli 125 000 Islannin kruunulla. Liiton selvityksen mukaan tammikuun lopussa 2019 liki 80 prosenttia Eflingin jäsenistä oli valmiita lakkoon tavoitteiden saavuttamiseksi.

LAKOT ALKAVAT Työnantaja ei antanut periksi, ja lakko­ valmistelut jatkuivat.

Islannin lainsäädännön mukaan työ­ taistelun aloittaminen edellyttää jäsenää­ nestystä liitossa. Vaaliuurnille on saatava vähintään 10 prosenttia lakonalaisista työntekijöistä.

Varmistaakseen lakon laillisuuden Efling kiersi äänestysbussilla työpaik­ koja tarjoten työntekijöille mahdollisuut­ ta äänestää. Työnantajien vihamielisyys kasvoi.

Hilton Reykjavik Nordica -hotellin johtaja yritti häätää liiton toimitsijat ho­ tellilta. Kun se ei onnistunut, hän pyrki

Sólveig Anna Jónsdóttirista (vasemmalla) on kehittynyt nopeasti Islannissa näkyvä ja kärkäs työoikeuksien puolustaja.

kuvaamaan äänestykseen osallistuneita työntekijöitä.

Myös Maria Rahko huomasi ilma­ piirin kiristyvän järjestäytymistyön edetessä.

– Monilla työpaikoilla saimme kuulla työnantajien uhkailuista. Monelle työpai­ kalle emme edes päässeet vierailemaan työnantajien vihamielisyyden tähden, hän kertoo.

Työnantajaliitto valitti lakosta työtuo­ mioistuimeen, joka ratkaisi asian viikko ennen aiottua lakkoa. Tuomioistuin antoi luvan lakkoon. 89 prosenttia kannatti lak­ koa. Työtaistelu koski 7 950 työntekijää, joista 862 äänesti vaaleissa. Niukasti yli vaaditun kymmenen prosentin.

Loppu on historiaa, joka elää aina Marian muistissa. Päivä oli täynnä mie­ lenosoituksia, elävää musiikkia ja puhei­ ta, joita oli seuraamassa lakkoilijoiden lisäksi suuret joukot tukijoita ja median edustajia.

Toinen lakkopäivä riitti. Työnantajat palasivat neuvottelupöytään ja sopu löy­ tyi nopeasti.

Uuden sopimuksen myötä minimi­

palkka nousi 23 prosenttia (70 000 ISK eli noin 500 euroa). Sen lisäksi sovittiin maan talouskasvuun sidotusta korotu­ serästä. Myös erilaisiin palkanlisiin ja lo­ marahoihin saatiin korotukset. Islannin valtio lupasi laskea matalimmista palkois­ ta maksettavaa veroa.

KAMPPAILU JATKUU Vappupuheessaan viime vuonna Sólveig Anna esiintyi voittajana ja voimansa tunnossa. ”Me näytimme niille. Niille, jotka luulevat omistavansa yhteiskunnan.

Niille, joilla on raha ja valta – luokalle, joka kuvittelee voivansa kohdella muita miten mielivät.”

Me nousimme tänä talvena ja sanoimme: olemme täällä, olemme aina olleet. Paras totuttautua siihen. Me olemme vahvoja. Solidaarisuus ei ole meille tyhjä sana. On tullut aika tehdä näkyväksi työtä tekevien käsiemme jälki.

Me näytämme sen laittamalla kädet taskuihin. Ja he alkavat heitellä järjettömiä syytöksiä: lattioita luuttuavat naiset tuhoavat maan talouden vaatimuksillaan!

Me olemme yhdessä ja kyllästyneet odottelemaan vuoroamme. Emme enää uhraudu yhteiskunnalle, joka perustuu epäoikeudenmukaisuudelle ja riistolle. Ei, me haluamme muuttaa yhteiskunnan.”

Efling ei ole horjunut valitsemaltaan linjalta, vaan työtaistelut ovat jatkuneet.

Liiton julkisen alan työntekijät Reyk­ javikissa voittivat huhti­kuussa 2020 pitki­ en lakkojen jälkeen omat neuvottelunsa.

Palkankorotusten lisäksi viikkotyöaika lyheni neljä tuntia.

Juttua kirjoitettaessa (26.4.) Eflin­ gin julkisen alan työntekijät ovat juu­ ri antaneet lakkovaroituksen Islannin maakunnissa.

LIBERO 2/2020

23

A SIA K ORA L TEKSTI

HARRY SALMENNIEMI

A SIA K A S­ Asiakas­ K ORA LL I koralli

24

LIBERO 2/2020

K A S­ LL I Teoksessaan Rohkeasti puhumaan viestinnän pro­ fessori Mari Aulanko käskee puhujaa inspiroitumaan.

Hän käskee puhujaa unohtamaan itsensä. Vasta sit­ ten, kun on unohtanut itsensä, voi todella keskittyä sanottavaansa. Silloin myös jännitysoireet helpot­ tuvat ja häviävät kokonaan. Monet tuntevat tämän ihmeen: Ennen esiintymistä jännittää hirvittävästi, mutta esityksen aikana jännitys häviää kuin se olisi noiduttu muualle. Esityksen edetessä esiintyjä suo­ rastaan ihmettelee, mitä hänelle on tapahtunut, miten hän voi olla kaikkien edessä näin helposti, vailla sydämentykytystä.

Näin ei suinkaan käy kaikille.

Jokaista sellaista kohden, joka pääsee esiinty­ mispelosta eroon esiintymällä, on kymmenittäin nii­ tä, jotka pelko lamauttaa lavalla ja jotka takeltelevat sanoissaan; niitä, joiden kädet hikoavat, joiden sydä­ met pamppailevat kuin aavistaisivat lopun lähestyvän.

Minä olen yksi heistä.

Ammattini vuoksi minun täytyy esiintyä sään­ nöllisesti. Luojan kiitos esitykset ovat suljetuissa saleissa, joissa on vain kourallinen ihmisiä. Esitte­ len yleensä itseni niin lyhyesti, että on kuin minua ei olisikaan; sanon vain nimeni ja ammattinimikkee­ ni. Sitten alan puhua firman tuotteista ja palveluis­ ta. Tuotteista puhun lyhyesti ja palveluista pitkästi, sillä palveluista puhuminen saa yhtiömme kuulosta­ maan palvelualttiilta ja välittävältä. Tästä on lukuisas­ ti tutkimuksia.

Lopussa kertaan vielä tärkeimmät tuotteet ja kerron, miten ne ovat helpottaneet minun ja läheiste­ ni elämää. Tämä on tietenkin suoranaisen valehtelun vaihe – ei minulla ole ollut tarvetta yhdellekään toi­ mistotarvikkeelle, ei minulle tulisi mieleenkään käyt­ tää faksia tai tulostaa mitään.

Kotona makaan sängyllä ja syljeskelen kattoon, luen ja kuuntelen musiikkia ja silloin tällöin käyn juoksulenkillä rentoutuakseni.

En ylipäätänsä enää usko, että kukaan tarvitsee tässä maail­massa yhtäkään uutta tuotetta, liittyivätpä ne kodin- tai toimistonhoitoon.

Kaikki tuotanto pitäisi ajaa alas.

Mitä pikemmin se tehdään, sen parempi.

Sadistinen työnantajani on lähettänyt minut lukuisil­ le kursseille hiomaan esiintymistaitoani. Esimieheni on muistanut korostaa minulle, että olen heidän par­ haita työntekijöitään, minulla on vain hieman ongel­ mia esiintymisen kanssa.

Minua naurattaa vieläkin, kun ajattelen, mitä kaikkea he ovat tehneet vuokseni. He ovat jopa lähettäneet minut Dolomiiteille opettelemaan oikea­ ta hengitystekniikkaa, jonka avulla ylikiihtyneen keskus­hermoston toimintaa voi rauhoittaa. Tieten­ kään siitä ei ollut apua. Suhtauduin kurssiin niin kuin suhtaudun suurimpaan osaan asioista: aluksi pen­ seydellä ja ylimielisyydellä, sitten vihalla ja kauhulla, lopuksi paniikinsekaisella katkeruudella.

Olen tavannut melkein kaikki suomalaiset puheja tapakouluttajat. Olen käynyt heidän kursseillaan; osan olen läpäissyt, osan olen jättänyt kesken, kah­ desti minut on potkittu kurssilta pois asennevamma­ ni vuoksi. Kaikki viestintäkurssit ovat olleet samaa puuta heinää pelkojen voittamisesta, jännityksen ja pelon erittelemisestä, itsetuntemuksesta, ihmisten välisistä suhteista.

Kurssit ovat olleet naurettavia ja typeriä.

Joskus ne ovat olleet niin typeriä, että ovat olleet suorastaan pelottavia.

En usko, että ihmisten välillä voi olla mielekäs­ tä suhdetta, ainakaan elävien ihmisten; kuolleiden ihmisten sävellyksistä ja teksteistä olen kyllä oppinut pitämään.

Kun ajattelen, mitä olen muilta ihmisiltä saanut, on vastaus yleensä joko flunssa, masennus tai ahdis­ tus. Uskon tämän pätevän suurimpaan osaan ihmi­ sistä, ellei lopultakin meihin kaikkiin. Kertovathan tutkimuksetkin yksiselitteisesti, että flunssa tarttuu nimenomaan ihmiseltä toiselle. Jos emme koskaan tapaisi, emme myöskään koskaan sairastuisi fluns­ saan. Myös depressio tarttuu ihmisestä toiseen, ei yhtä yksiselitteisesti, mutta sitäkin salakavalammin.

Ahdistusta ja ylenmääräistä jännitystä me annamme toisillemme säännöllisesti – minä saan paniikkikoh­ tauksen aina ennen esiintymistäni, useimmiten myös esiintymisten jälkeen.

Toisinaan olen paniikissa myös esiintymisten aikana.

Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nämä esiin­ tymiset ovat todellisia menestyksiä, että paniikki­ kohtauksen aikana pitämäni esiintymiset suorastaan hipovat täydellisyyttä.

LIBERO 2/2020

25

Työnantajani kannalta tilanne on paradoksaalinen.

Yhtäältä olen ylivoimainen työntekijä, josta he eivät halua missään mielessä luopua, toisaalta olen niin arvaamaton esiintyjä, että saatan milloin tahansa pilata yrityksemme maineen. Mikä pahinta johtajien kannalta, nuoret työntekijät ihailevat minua ja matki­ vat asennettani vailla minkäänlaista häpeää.

Totta kai esimieheni tietävät, että olen ylivoimai­ nen juuri puutteideni vuoksi. Juuri sen vuoksi, etten usko yhtään mihinkään, olen hyvä kehittämään entis­ tä häpeämättömämpiä mainoskampanjoita.

Olen varma, ettei kukaan muu olisi kehdannut rinnastaa samalla tavalla yhdyntää ja tulostamista niin kuin minä tein jo 1997. Viime vuosien kampan­ jat ovat sitten jo röyhkeydessään aivan eri luokkaa.

Aloin kehitellä niitä saadakseni potkut, mutta kun kampanjat menestyivät ja rahaa tuli ovista ja ikku­ noista, palkkani kolminkertaistettiin, jotta en lähtisi.

Olen jatkanut tällä samalla linjalla, aina kovempaa, aina sairaammin, ja minut on yhä uudelleen palkittu.

Olen ylivoimainen, koska en välitä mistään.

En välitä mistään, koska tiedän, että minusta ei ole istumaan palavereissa eikä juttelemaan niitä näitä.

Minusta ei ole esittämään, että jotkut saatanan ympä­ ristösertifikaatit kiinnostavat minua tai että yritysten yhteiskuntavastuu voi olla olemassa. Minusta ei ole esittämään, että pidän viinistä, jota minulle tarjotaan liikelounaalla. Minä epäonnistun joka kerta, kun yri­ tän esittää, että välitän pomoni perhe-elämästä, kun minun pitäisi kysyä hänen lapsistaan tai puolisostaan.

Minusta ei yksinkertaisesti ole siihen.

Minusta ei ole ottamaan tervettä ja optimistis­ ta, sosiaalista roolia. Minusta ei ole perustamaan perhettä. Minusta ei ole mihinkään kirottuun aitoon rakkauteen, ymmärrykseen ja välittämiseen. Minä vihaan aivan liikaa pystyäkseni siihen, minä näen maailman kylmyyden ja logiikan aivan liian selvästi pystyäk­seni siihen.

Maailma on kylmä, mutta ei riittävän kylmä.

Maailma on looginen, mutta ei riittävän looginen.

Maailma on hieman liian sotkuinen ollakseen kiinnostava yhtälönä, hieman liian lämmin toimiak­ seen valtavana pakastimena, kaiken abstrahoijana, suurena säilyttäjänä.

Minä keksin asiakaskorallin käsitteen. Pomoni luu­ livat sitä vitsiksi, varmaankin sen vuoksi, että se oli vitsi.

Väitin olevani tosissani, eivätkä he uskaltaneet ampua alas jälleen yhtä mahdollisesti korvaamatonta ideaani.

Minä tahdoin näyttää kaiken maailman ilmas­ tolakkoilijoille ja kilpikonnan pelastajille, tahdoin näyttää kerrankin kunnolla kaikille niille joutavanpäi­ väisille asiakkaille, jotka tilaavat meiltä roinaa varas­ toihinsa. Minä tahdoin aivan huvikseni uskotella, että ihmiset ja erityisesti toimistovälineet ovat palvelun tarjoa­ja ja että luonto on meidän asiakkaamme. Minä tahdoin näyttää, että mikromuovia täynnä olevat mus­ tekasetit ovat luonnon kannalta ennen muuta mahdol­ lisuus ja että korallit ovat meidän asiakkaitamme.

Ei erityisen merkittävä asiakas, mutta asiakas kuitenkin.

Ja minä tahdoin kääntää asian päälaelleen ja osoittaa, että kuka tahansa asiakas on mittaamatto­ man arvokas ja mystisissä väreissä hohtava koralli.

Minä ehdotin aivan pokalla, että firma alkai­ si suhtautua kaikkiin asiakkaisiin kuin koralliin, kuin suunnattoman arvokkaisiin ja kaikin mahdollisin tavoin suojeltaviin koralliriuttoihin. Minä ehdotin, että me alkaisimme suhtautua pieniinkin asiakkaisiin kuin merien herkkiin väriläiskiin, mystisesti loistaviin koruihin, jotka ovat alati vaarassa kadota.

Kun pomot kuulivat käsitteen tämän puolen, hei­ dän silmissään alkoi loistaa häpeämättömyyden suuri valo. Niin uskomatonta kuin se onkin, he ottivat asia­ kaskorallin käsitteen heti käyttöön.

Minä en tiedä, ovatko heidän päänsä pehmen­ neet lopullisesti vai johtuiko kaikki siitä, että juuri minä ehdotin tätä uutta strategista työkalua.

Kun he hetken sulattelivat ajatusta, he todel­ la alkoivat uskoa päätelmään, että ainut tapa suojella luontoa on suhtautua siihen asiakkaana. Ja tietenkin he uskoivat, että ainut tapa arvostaa asiak­kaita riittä­ västi on suhtautua heihin korallina.

He näkivät tässä rajattoman potentiaalin.

Se oksetti ja huvitti minua. Kuuntelin, kun he hokivat luomaani käsitettä, he juttelivat niitä näitä ja sujauttivat aina juttuihinsa asiakaskorallin hipun, he testasivat missä kaikissa tilanteissa voisivat ottaa

A SIA K 26

LIBERO 2/2020

käsitteen esille. He toistelivat sitä kuin pelastavaa mantraa.

Se ei ollut säälittävää.

Se oli ja on säälittävyyden tuolla puolen.

Nyt jokainen autoileva, keskivartalolihava myyntiedustaja on opetettu näkemään asiakkaat herkkinä, suojeltavina luonnon koruina ja luonto hau­ raana ja monimuotoisena asiakkaana.

Nyt jokainen toimistolla lajitteleva työnteki­ jä hokee itselleen pitävänsä huolta kaikkein tärkeim­ mästä asiakkaastamme, luonnosta, joka on ainut todellinen asiakasomistaja.

Sanoin pomolle, että kun luonto on asiakas, meillä on asiakas­suhde kaikkialla.

He tuskin pysyivät housuissaan.

He olivat niin innoissaan, että olivat hädissään.

Nykyisin ennen esityksiä istun wc:ssä ja hengitän paperipussiin. Useimmiten myös oksennan. Sitten vedän muutaman shotin viskiä poistumatta pöntöl­ tä. Olen huomannut, että kun jännitän kaikki kehoni lihakset ja sen jälkeen rentoutan ne, rauhoitun hie­ man. Teen niin kymmeniä kertoja, kunnes olen yri­ tyksestä aivan poikki.

Tiedostan, kuinka syvästi halveksin yleisöä, ja saan siitä hieman voimaa. Minusta tulee rennompi, kun muistan, minkälaisia ääliömäisiä paskaläpiä ylei­ sö on täynnä. Menen heidän eteensä paniikista täris­ ten, oksennukselta ja viskiltä haisten, ja alan puhua niistä helvetin tuotteista ja saatanan palveluista, joita yrityksellämme on tarjota.

Unohdan kaiken muun, puhun ainoastaan vihan voimalla.

Puhun asiakkaista, puhun korallista, puhun asia­ kasluonnosta, puhun luonnosta kanta-asiakkaana, puhun koralliystävällisestä tulostamisesta, kilpikon­ naystävällisestä kopioimisesta.

Epäuskoni täytyy näkyä kaikille. Mutta minä jatkan puhetta. Minä en oikeastaan puhu, minä luet­ telen sanoja.

Siinä on ratkaiseva ero.

Olen itse keksinyt tärkeimmät käsitteet ja nyt luettelen ne yleisölle.

Jostakin syystä ihmiset yhä pitävät minus­ ta. Viha selkeyttää ajatukseni, ylimielisyys vaikut­ taa sympaattiselta. Ne harvat, jotka todella tuntevat minut, ihmettelevät, miten esitys voi joka kerran mennä täydestä, miksi yleisö ei kivitä minua. Sitä on todellakin mahdotonta selittää.

Minä uskon, että minut on noiduttu, eikä mikään voi enää pelastaa minua.

K A S­ LIBERO 2/2020

27

Alustatalous uus­ feodalismina

28

LIBERO 2/2020

TEKSTI

ALEKSI LOHTAJA

KUVAT

AMANDA VÄHÄMÄKI

Foodora 1. To use and abuse others while masquerading it as bold or cool.

– Urban Dictionary

I

KEN LOACHIN elokuva Sorry We Missed You (2019) kuvaa alusta­taloutta sekä siihen liittyvää keikkaluontais­ ta lähettityötä kapitalismin uutena muotona. Elokuva seuraa Ricky Turneria, Pohjois-Englannin työväenluokan ruumiil­ listumaa, ja hänen perhettään talouskuripolitiikan tuottaman näköalattomuuden runtelemassa Isossa-Britanniassa. Paskoi­ hin rakennusalan töihin kyllästynyt Ricky päätyy itsenäiseksi ”kevytyrittäjäksi” Internet-tilauksia toimittavaan lähetti­firmaan.

Työ alkaa alusta- ja keikkatalouteen liittyvällä tyypillisellä lupauk­sella ja kiiltävällä pinnalla: Ricky ottaa työn vakuuttunee­ na siitä, että keikkatyö tarjoaa palkka­työsuhteeseen verrattuna suuremman autonomian ja mahdollisuuden suurempiin tuloi­ hin. Todellisuus on kuitenkin täydellinen vastakohta, ja Rickystä tulee algoritmien kautta hallinnoidulle lähettialustalle feodalis­ min maaorjaa muistuttava pakettiauton jatke.

Elokuva kiteyttää etenkin lähettityön aseman uutena para­ digmaattisena työnä alustataloudessa, mistä myös Foodoran ruokalähettien työtaistelut Suomessa ovat hyvä osoitus. Vaikka alustatalous on tietenkin lähettityötä tai ylipäätään keikkatyö­ tä huomattavasti laajempi tuotantotapa, niin Loachin analyysi keikkatyöstä auttaa ymmärtämään, miltä se näyttäytyy työn­ tekijän arkipäiväisen kokemuksen näkökulmasta. Toistuvana uhkana työssä ei ole ainoastaan burnout vaan myös kuolemaan johtava onnettomuus. Pomo ei käytä ainoastaan salakavalia, vapauteen perustuvia, liberaaleja hallintateknologioita, vaan myös suoraa rankaisua.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että esimerkiksi kognitiivis-kult­ tuurisiin kykyihin perustuvat riiston muodot olisivat hävinneet täysin. Tuotanto organisoituu kuitenkin kasvavissa määrin myös sellaisen mallin ympärille, jossa ketään ei kiinnosta, minkälainen uusliberalismin itsen yrittäjyyttä tai biokapitalismia heijasteleva aktiivisuusranneke lähetillä on kädessään tai minkälainen rooli ”affekteilla” on osana työsuoritusta. Riittää, että tilauksen toi­ mittaa mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvalla.

LIBERO 2/2020

29

II

NICK SRNICEK kirjoittaa teoksessaan Platform Capitalism (2016), että uudenlainen alustatalous ohjaa tuotantoa organisoiviin monopoleihin (Facebook, Google ja Amazon). Monopolien ongelma ei tässä näyttäydy niinkään hintojen nousuna vaan ennen kaikkea positiona, joka tekee työntekijöiden (ja nykyisin myös palveluita käyttävän tuotta­ ja-kuluttajan) neuvotteluasemasta hankalan. Ei ole vaihto­ehtoa tai ulkopuolta, jonne paeta monopolien valtaa, vaan monopolin sanelemat ehdot on otettava sellaisenaan. Srnicekin mukaan tek­ nologisen kehityksen avulla voitaisiin myös hahmotella uuden­ laista käsitystä automatisaatioon perustuvasta kommunismista, mutta tällä hetkellä se näyttää johtavan lähinnä autoritäärisem­ pään suuntaan.

Algoritmien pimeää puolta tutkinut Evgeny Morozov on todennut, että kyseessä on feodaalinen valtasuhde, jossa työntekijä on sidoksissa alustaansa samalla tavalla kuin turpeeseen sidotut maaorjat ja myöhemmin talonpojat. Myös poli­ tiikan tutkija Jodi Dean on nimittänyt alustatalouden kautta organisoitua, kapitalismin autoritäärisiä tendenssejä jatkavaa tuotantoa uudeksi feodalismiksi, jossa työtä ei enää organisoi­ da ainoas­taan liberaalin ja vapautta korostavan hallinnan vaan myös pakottamisen ja kontrollin kautta. Tämä ei ole sinänsä

30

LIBERO 2/2020

uusi havainto, eikä feodalismi ole koskaan ollut kapitalismille täysin vastakkainen tendenssi. Karl Marxin Pääoman luvut ”Niin sanottu alkuperäinen kasautuminen” ja ”Uudenaikainen siirtomaateoria” tunnistavat, että kapitalistisen tuotantotavan sivilisoivien vaikutusten varjossa feodalistiset ja kapitalistiset tendenssit ovat aina ristenneet, siinä missä porvarillinen talous­ tiede on halunnut tehdä selkeän eron pahaan orjuuttavaan feo­ dalismiin ja liberaalia vapautta korostavaan kapitalismiin.

Nyt feodalismin ja kapitalismin risteäminen tulee uudella tavalla esiin suhteessa alustatalouteen ja sitä ohjaaviin algorit­ meihin. Algoritmien logiikka paljastaa sen, että kapitalismi ei ole edelleenkään päässyt todella irti siihen liittyvistä autoritääri­ sestä puolesta. McKenzie Wark kirjoittaa teoksessaan Capital is Dead: Is This Something Worse? (2019), että uudenlainen tuotantotapa ei tarkkaan ottaen perustu kapitalismiin eikä feo­ dalismiin vaan pikemminkin näiden risteämiin. Nykyinen todel­ lisuus, jossa pari yritystä tai alustaa organisoi tuotantoa niin keskitetysti, että kyse voisi olla kylmän sodan aikaisesta irvai­ lusta suunnitelma­taloudelle, johon yksilö uppoaa.

Kenties aikakautemme onkin, kuten Wark ehdottaa, toteuma Guy Debordin toteamuksesta, että valtiokapitalismia kuvaava ”integroitu spektaakkeli” yhdistää kapitalismin ja sosialismin

pahimmat puolet. Atomisoidut, toisistaan eristetyt yksilöt joutuvat laittamaan koko elämänsä töihin, mutta todellisen vapauden sijaan heille tarjotaan vain toistensa kyttäämistä jatkuvien arvioin­tien ja pisteytysten kanssa erilaisissa sovelluk­ sissa. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset kauhistelevat DDR:n kaltaisia diktatuureja, joissa ihmiset ilmiantoivat naapureitaan mitä pienemmistä asioista. Samalla annamme toisillemme jatkuvasti pisteytyksiä pienimmistäkin työsuoritteista ”asiakas­ kokemuksen parantamisen nimissä”.

III

SINÄNSÄ LOISTAVA Sorry We Missed You päät­ tyy valitettavan odotetusti Loachin elokuville maneeri­ maiseen toiveeseen: voisipa palata aikaan, kun asiat olivat vielä hyvin. Maneeri on analoginen tavalle, jolla petetyn keskiluo­ kan nimissä esiintyvät, hyvien puolella olevat talousviisaat puo­ lustavat 1900-luvun ihmiskasvoista kapitalismia juuri paluulta 1800-luvulle tai aikaisempiin feodaalisiin tendensseihin. Näkö­ kulman mukaisesti alusta- ja keikkatalous tarvitsevat ”reilut pelisäännöt” työelämän murroksessa ja digitalisaatiossa, kuten argumentti kuuluu. Kaikki moralistiset ja nostalgiset toiveet rei­ lummasta alustataloudesta ovat kuitenkin turhia. Pikemminkin on kysyttävä, minkälaisia hallintateknologioita ja toisaalta vasta­ rinnan muotoja alustatalous tuottaa.

Alustatalouden keskeisin hallintakeino on työvoiman hajaut­ taminen ja työntekijöiden erotteleminen toisistaan. Kyseessä on klassinen työvoiman hallinnan tapa, jota alustatalouden algorit­ mit korostavat entisestään. Työntekijä kohtaa algoritmin kura­ toiman pääomasuhteen uudella tavalla tyhjiössä, ei enää osana laajempaa kollektiivista neuvottelua ja kiistaa lisäarvoa kasvat­ tavasta ”viimeisestä tunnista”, kuten esimerkiksi klassisesti työ­ voimaa fyysisesti yhteen tuovassa tehtaassa.

Alustat mahdollistavat käänteisesti myös uusia yhteenliit­ tymiä ja laajentavat siten perinteisiä käsityksiä työtaisteluista.

Esimerkiksi Loachin elokuva kuitenkin sivuuttaa kaikki vasta­ rinnan muodot, jotka muodostuvat alustatalouden sisältä. Yksi kiinnostava yritys ajatella uudenlaisen luokan järjestäytymistä

alusta­taloudessa on Callum Cantin Riding for Deliveroo, joka kiteyttää paljon samoja poliittisia vaateita kuin esimerkiksi Justice for Couriers – Oikeutta läheteille -liike. Ruokalähettipal­ velu Deliveroo on Cantin mukaan myös työvoiman järjestäyty­ miselle uudenlainen alusta, jossa klassisessa ay-mielessä hyvin epäorganisoitunut, pääosin opiskelijoista ja siirtolaisista muo­ dostuva joukko voi luoda uudenlaisia luokkasolidaarisuuksia.

Uudet työtaistelut jäsentyvät Cantin mukaan etenkin spon­ taanien massalakkojen kautta. Strategialla on kaksi etua. Ensin­ näkin, koska lähetit eivät ole minkään työsopimuksen piirissä, lakot eivät ole ”laillisia” eivätkä myöskään ”laittomia”. Toinen tätä perustavampi ulottuvuus on kuitenkin se, että etenkin ruo­ kaläheteillä neuvottelu siirtyy välittömästi hyvin konkreettisiin ja algoritmin tarkasti erittelemiin yksittäisiin työsuoritteisiin, jotka ovat myös tuotannon heikoin kohta. Englannissa on ollut useita lakkoja, joissa käytännössä kaikki tietyssä kaupungissa aktiiviset Deliveroo-lähetit kirjautuivat samanaikaisesti sovelluk­ sesta ulos eivätkä siten olleet käytettävissä. Deliveroon mallissa jokainen tilaus kohdistetaan aktiivisille läheteille eikä läheteil­ lä ole velvollisuutta olla saatavilla ennakkoon sovittuina aikoina, kuten vaikka Foodoran alustalla. Haitta on välitön, sillä toimit­ tamattomat valmiit tilaukset sekoittavat sovelluksen ja räjäyttä­ vät toimitusajat samalla, kun tilatut ruoka-annokset pilaantuvat ravintoloihin.

Siinä missä alustatalouden logiikka on uudenlainen eris­ täminen algoritmien kautta, niin kollektiivinen järjestäytymi­ nen samojen digitaalisten alustojen kontekstissa mahdollistaa uudella tavalla sellaiset kollektiiviset luokkasubjektiivisuudet, joihin historiallisesti juuri lakot ovat tähdänneet. Siksi alusta­ talouden analyysi vaatii, kuten Cant osoittaa, myös sen sisäl­ tä tulevien vastarinnan muotojen analyysiä. Alustatalouden ja algorit­mien erottelevaa feodalistista toimintalogiikkaa voidaan vastustaa ainoastaan tulemalla yhteen ja ottamalla alustat hal­ tuun, ei kauhistelemalla algoritmien moraalittomuutta toivo­ en, että palaamme takaisin feodalismista 1900-luvun hyvään ihmiskasvoiseen kapitalismiin.

LIBERO 2/2020

31

VAPAUTTAVA ANGSTI

32

LIBERO 2/2020

TEKSTI

IIDA SOFIA HIRVONEN

KUVA

SAMULI SAARINEN

E

n ole voinut olla ajattelematta tänä keväänä Werner Herzogin eksistentialistista tulkin­ taa F. W. Murnaun Nosferatu-elokuvasta.

Kesä lähestyy, luonto muuttuu päivä päivältä huumaavamman vihreäksi pandemian ristivalottaes­ sa jokaista liikettä. Ihmiset sopivat pikniktreffejä ja iloitsevat ravintoloiden sekä elokuvateatterien auke­ nemisesta. Kuolleisuusluvut uutisissa eivät enää hät­ kähdytä. Uusi normaali tuoksuu desinfiointiaineelta ja etäisyyden tyhjentämältä ilmalta.

Herzogin vuonna 1979 ilmestyneessä versios­ sa rutto saapuu rottalauman mukana laivalla sak­ salaiseen pikkukaupunkiin kuolemaa ruumiillistava Nosferatu-vampyyri mukanaan. Kun epidemia on ylimmillään, turmellus ottaa vallan. Öisin Nosfe­ ratu viipottaa aiemmin idyllisessä ja turvallisessa, nyt taudin ja öttiäis­ten saastuttamassa kaupungissa.

Thomas Mann kuvaa vastaavanlaista muutosta myös kulkutaudista kertovassa Kuolema Venetsiassa -novellissa: ”Hänen mielessään väikkyi kuva vitsauksen koettelemasta, turmioon joutuneesta kaupungista, ja se sytytti hänessä käsittämättömiä, mielettömiä ja suunnattoman suloisia toiveita.”

Hauta-arkut ja rotat vilistävät kylän keskustassa.

Joukko ihmisiä on kerääntynyt illastamaan kaupun­ gin aukiolle. Viini virtaa, ihmiset nauravat. ”Me olemme kaikki jo saaneet tartunnan. Nautitaan nyt vain siitä ajasta, joka meillä on jäljellä”, he toteavat ja yrittävät houkutella vampyyrin vai­ noamaa Lucyä liittymään seuraansa. Lucy juoksee kauhistuneena etsimään viranomaisia, mutta kaupun­ ginvaltuusto on suljettu. Elokuvassa uskotellaan, että eletään maailmassa, jossa tiede ja edistys auttavat selviämään kaikesta. Silti sivilisaatio voi romahtaa kuin huomaamatta.

LIBERO 2/2020

33

Samanlaista skenaariota pelkään alitajuises­ ti nyt, kun rajoituksia heikennetään eikä virus­ ta täysin tunneta. Entä, jos ensimmäiset kesäpäivät saavat ihmiset unohtamaan kuoleman ja juhlimaan, ja sen seurauksena tapahtuu massiivinen, tappava sairastumisaalto?

Korona-angsti muistuttaa teiniangstia. Tuntuu, että odottaa elämää samalla, kun ei voi olla varma, alkaako se koskaan, ja kun se alkaa, voiko sitä enää kokea samalla huolettomuudella kuin ennen. Onko mikään kokemus tässä hetkessä edes tavoittelemisen arvoinen?

Olin lapsena uskovainen, mutta viimeistään rip­ pileirin aiheut­tamat ulkopuolisuuden tunteet sai­ vat minut kääntymään eksistentialistisen filoso­fian ja kriittisen yhteiskuntateorian pariin. Opin, ettei Jumala ole antamassa elämäämme merkitystä. Glo­ baali finanssikapitalismi taas on viemässä maailmaa eri­arvoistavaan suuntaan, jota ajatellessa on vaikea nauttia elämästä. Kriittinen teoria opettaa sanomaan ”ei” ihanteille, joita yhteiskunta pitää tavoiteltavina.

Ei auttanut muu kuin angstata. ”Aika virtaa sokeasti eteenpäin. Joet virtaavat tietämättä reittiään. Vain kuolema on julma tosiasia”, sanoo varjoissa luimiste­ leva, elämään ja kuolemaan kykenemätön vampyyri Herzogin elokuvassa.

Eksistentialistisen ajatteluperinteen mukaan meidän ei kannattaisi torjua ajatuksia kuolemas­ ta. Kuoleman ajatteleminen on elämän ajattelemis­ ta. Ihmisen ei tarvitse ulkoistaa elämänsä tarkoitusta ajatukselle siitä, että merkitys elämään löytyisi esi­ merkiksi ”menestyksekkäästä urasta”, kokemusten keräämisestä tai uskonnoista, vaan hän voi löytää sen itse ja olla vapaa sinä rajallisena aikana, jolloin hän on olemassa. ”Nyt ihmiset joutuu kohtaamaan ongelmansa, joita ne on jo pitkään paenneet. Vanha meno ei voi jatkua”, sanoo kaverini toukokuun lopulla pitkään venyneissä illanistujaisissa toiveikkuus silmissään.

Koolla on jopa kymmenen ihmistä, ilmassa vaaran ja kuplivan kaipuun tuntua.

Eri elämänalueille valuva globaali kriisi on kui­ tenkin henkisesti raskas tilanne. Monet joutuvat kohtaamaan ongelmansa yksin, ilman terapeuttien tai ystävien apua. Eikö pitäisi riittää, että kriisin yli selviää edes jotenkin toimintakykyisenä ihmisenä?

Onko vielä pakko ”kasvaa henkisesti”?

34

LIBERO 2/2020

P

oikkeustilan ensimmäisellä viikolla minulla ei ole nälkä. Instagram esittää mainosvideota, jos­ sa Fafa’sin työntekijät jynssäävät touhukkaasti pöy­ tiä desinfiointiaineella, hymyillen. Pakotettu reippaus ja Kampin keskuksen valotauluilla olevat kehotukset nauttia elämästä take away -annoksin saavat minut epämääräisen ärsytyksen valtaan. Desinfiointiaineen tuoksu tappaa ruokahalun.

Mitä pidempään pandemia kestää, sitä enem­ män kaikkialle ilmestyy tyhjältä mainoskieleltä kuulostavia positiivisia viestejä. Kyse ei ole ainoas­ taan markkinoinnin retoriikasta, vaan myös yksi­ löt ja julkiset toimijat ovat omaksuneet Suomi toimii -kampanjan hengessä tsemppihenkisen retoriikan.

Instagramista näen kuvia, joissa kavereiden synttärei­ tä on vietetty iloisissa merkeissä, pienessä porukassa.

TURVAVÄLEIN TIETENKIN lukee kuvatekstissä.

Yhdessä mainoksessa kannustetaan ottamaan ilo irti suomalaisista stereotypioista, kaukana seisoskelusta ja kalsarikänneistä. Metroasemalla olevassa animaa­ tiotauluissa, johon voi kuka tahansa jättää tekstivies­ tin, lukee ME SELVITÄÄN TÄSTÄ!

Positiivisen psykologian periaatteiden mukaan vaikeudet pitäisi nähdä mahdollisuuksina esimer­ kiksi miettimällä lifestylebloggareiden sanoin ”mitä poikkeustilasta tuo arkeen mukaan”. Positiivisen suhtautumisen vaatimista voi pitää biovaltana ja sosiaalisen kontrollin välineenä. Sosiologian dosent­ ti Hanna Ylöstalo kirjoittaa Ilmiö-mediassa siitä, kuinka kriisin­kestävyyttä peräänkuuluttava Suo­ mi toimii -kampanja on esimerkki yhteiskunnan terapisoitumisesta. ”Suomi toimii -kampanjan toivopuhe on paitsi mukautuvaisuuteen houkuttelevaa, myös holhoavaa.

Kun valtio määrittelee, millaiset tavat kokea kriisi ovat hyviä ja mitkä parantamisen tarpeessa, se tunkeutuu yhteiskunnan jäsenten elämän intiimeimmille alueille”, Ylöstalo kirjoittaa. Hän peräänkuuluttaa oikeutta olla masentunut tai suuttunut, jos poikkeus­ tila tekee yksinäiseksi tai vie esimerkiksi työpaikan.

Pakotettu positiivisuus tuntuu tyrannialta, jolla siir­ retään myös keskustelua pois siitä tosiasiasta, että poikkeustilan aikana tehdään poliittisia valintoja, joi­ ta voi myös kritisoida.

Ei ole ihme, että monia tilanne ihan vaan ahdis­ taa. Hannah Arendt on kirjoittanut, että valitun yksinäisyyden (solitude) ja maailmasta eristävän, pakotetun yksinäisyyden (loneliness) ero on siinä,

että solitude on oleilua, jossa ihminen viihtyy aja­ tustensa kanssa. Solitudesta versoaa uusia ajatuksia ja toimintaa, kun taas eristynyt loneliness saa ihmi­ sen tuntemaan, ettei hänellä ole paikkaa maailmassa.

Loneliness on uhka toimintakyvylle ja potentiaalinen alku terrorille. ”Kotiin linnoittautuminen on porvarillinen fantasia”, totesi kollegani Pekka Torvinen Twit­ terissä jonkin aikaa sitten. Ikävöin Pekkaa, koska toimistolla hänen kanssaan keskustellessa opin aina jotain uutta. John Waters määritteli menestyk­ sen siten, että voi elää eikä tarvitse olla ”idioottien ympäröimä”. Sellainen olo minulla oli usein, kun sain tavata päivittäin ystäviäni tai ihmisiä, joiden kanssa työskentelen.

Eikö voisi sitten vain synkistellä? Emme ole itse tätä tilannetta valinneet! Kesä alkaa, eikä edes kun­ nolla tanssimaan pääse, berhana!

Jos Baruch Spinozalta kysytään, ei sil­ ti kannata vain angstata. Spinoza luokittelee angs­ tin ja ahdistuksen surullisten passioiden joukkoon.

Ahdistus lamaannuttaa ja rajoittaa ihmisen kykyä toimia maailmassa. Spinozan mukaan tavoiteltavin­ ta elämässä on toiminta- ja ajattelukyvyn eli sisäisen voiman kasvattaminen. Toisin kuin iloiset passiot, surulliset passiot eivät auta näissä pyrkimyksissä.

H

erzogin Nosferatussa Lucy päättää antaa vam­ pyyrin imeä verta itsestään. Teko ei pelasta mitään. Elokuvatutkija Gilberto Perez tulkitsee Lucyn tapaa suhtautua kuolemaan heideggerilaise­ na ”ahdistuksen rohkeutena”. Lucyn hahmo ei torju kuolemaa tai yritä suhtautua siihen positiivisesti sen paremmin kuin rationalisoiden, vaan rohkean ahdis­ tuksen vallassa, kaikki mahdolliset tunteet kohdaten.

Angsti vapauttaa, mutta vain siksi, että se voi toimia herättäjänä. Kun olen ollut ahdistuneimmil­ lani, paras oivallus, jonka olen kyennyt tekemään, on se, että minun on muutettava elämääni johonkin suuntaan, jotta voisin jatkaa sitä. Kapitalismin tai maailmantilanteen syyttäminen lohduttaa, mutta se ei riitä. Spinozan mukaan kaikki energia pitäisi suun­ nata mahdollisimman ilontäyteisen elämän tavoittele­ miseen ja mahdollistamiseen vallitsevista olosuhteista huolimatta. Tätä kautta voi päästä toteuttamaan ”sisäistä voimaansa”. Aina voi toki kysyä: onko edes olemassa perimmäistä ”sisäistä voimaa”, jonka voi kuoria esiin kulttuurin ja ympäristön vaikutusten takaa, vai onko siitä puhuminen vain maailman tar­ kastelua new age -sapluunan läpi? Monet asiat jäävät ikuisiksi mysteereiksi. Silti merkitysten luominen on aloitettava itse kaaoksen keskeltä.

LIBERO 2/2020

35

TAKAISIN HABBOON TAKAISIN HABBOON

36

LIBERO 2/2020

TEKSTI

INARI GUSTAFSSON

KUVAT

ANNIKA LEPPÄAHO

2000-luvun alussa nuoruusvuosia viettäneet suomalaiset muistavat varmasti ajan, jolloin netissä oleminen ja sosiaalinen media tarkoittivat lähinnä IRCGalleriassa ja Habbo-hotellissa käymistä. Myöhemmin varhainen some ja Facebook valtasivat alan.

K

oronaviruksen saadessa ihmiset jäämään koteihinsa on ihmisten netissä viettämä aika kääntynyt nousuun.

Muun talouden kärsiessä monet virtuaaliset palvelut ovat saaneet uusia käyttäjiä.

Yksi näistä on ollut Habbo-hotelli. Moni on ensimmäistä kertaa vuosiin löytänyt sivustolle, jossa seikkaillaan nostalgisella pikseligrafiikalla toteutetussa virtuaali­ hotellissa. Habbossa voi luoda oman hahmon ja huoneen sekä seikkailla erilaisissa muissa huoneissa. Niissä voi myös puhua muille pelaajille, ja mahdollisuus uusien ihmisten tapaamiseen onkin osa Habbon vetovoimaa.

Yksittäisten ihmisten lisäksi monet järjestöt tuntuvat tajunneen Habbon tarjoa­mat mahdollisuudet. Koronan estäessä opiskelijoiden vapunvieton perinteisillä tavoilla, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti korvaavan mahdollisuuden hengailulle Habbossa. Habbosta löytyivät vappuna niin Tuomiokirkon portaat, Senaatintori, Ullanlinnan­mäki kuin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan keskustoimistokin. Habbon työkalut huoneiden sisustamiseen ovat selvästi monipuoliset, sillä paikoista oli saatu selvästi tunnistettavat. Myös ainejärjestöt ovat hyödyntäneet Habboa tapahtuma-alustana.

Luonnollinen selitys Habbon suosion lisääntymiselle on, että ihmisillä on karanteenissa enemmän aikaa. Habbon toimitusjohtaja Valtteri Karu totesi Nyt -liitteen huhtikuisessa jutussa palvelun uudesta noususta, että sovelluksen pahin kilpailija on aina ollut ”IRL”, oikea elämä. Tuntuu siis luonnolliselta että ”oikean elämän” ollessa lepotilassa ihmiset palaavat Habbon maailmaan.

Habbon kävijämäärien nousua on selitetty myös nostalgialla. Selitys tuntuu luonnolliselta: monet meistä tuntuvat karanteenin aikana päätyneen muistelemaan menneitä, kun nykyhetki epidemia-aikana

tuntuu helposti masentavalta ja turhauttavalta. Sosiaalisesta mediasta on helppo huomata, että moni on palannut vuosia sitten jääneiden harrastusten pariin.

Haikailu menneeseen on sosiaalisessa mediassa näkynyt myös esimerkiksi nuoruuskuvahaasteen muodossa.

Nostalgian vaikutuksen allekirjoittaa myös Karu: ”Nostalgialla on varmasti ollut iso merkitys käytön kasvuun.

Pelillämme on ollut melkoinen vaikutus varhaisen internetin pelaamisen kulttuuriin, ja pelillä on edelleen oma paikkansa ihmisten sydämissä.”

Tuntuisi kuitenkin erikoiselta, että vain tylsyys ja nostalgia olisivat ajaneet ihmiset Habboon. Jotain erityistä paikassa luulisi olevan: nostalgiaa ihmiset voivat hakea netistä vaikka missä muodossa, kuten menneisyyshaasteistakin on huomattu. Tylsyydenkään ei luulisi – ainakaan tietokoneen ääressä – niinkään olevan ongelma edes karanteeniaikana, kun meillä on mahdollisuus streamata lähestulkoon loputtomasti TV-sarjoja ja elokuvia, lukea sekä seurata sosiaalisen median kuva- ja tekstivirtaa. Ärsyke­syöte on jo valmiiksi loputon – miksi kukaan siis haluaisi palata hieman kömpelöön hotelliin, jossa kaiken lisäksi pitää maksaa huonekaluista ja vaatteista?

LIBERO 2/2020

37

katoavat näkyvistä sitä mukaa, kun niitä tulee lisää. Kun hetkeksi keskittyy muuhun, on puheenaihe ehtinyt vaihtua eikä enää tiedä missä mennään. Todistan Habbon kahvilassa vähintäänkin hankalasti aukeavaa keskustelua, joka kuuluu sanasta sanaan näin:

K

un kuulin karanteenin alkuvaiheessa kaverini palanneen hengailemaan kavereidensa kanssa Habboon, reaktioni oli lähinnä hämmentynyt. En ollut ajatellut, että kukaan tuntemani käyttäisi sitä enää – ilman pari vuotta sitten lukemaani uutista sivun taloudellisesta tilanteesta olisin tuskin edes uskonut palvelun enää olevan olemassa.

Lopulta päädyn itsekin käymään Habbossa. Sivusto tuntuu kömpelöltä ja sen pyörittäminen tuntuu olevan läppärilleni uskomattoman raskasta suhteessa siihen, miten vanhoilta vuosikausia samanlaisina pysyneet pikseligrafiikat näyttävät. Hahmon ulkonäköön vaikuttamisessa tuntuu olevan vähemmän vaihtoehtoja kuin muistin. Kymmenisen vuotta sitten Habbossa parasta viihdettä oli oman huoneen sisustaminen, mutta en halua laittaa rahaa virtuaalisiin huonekaluihin. Habbo-huoneeni voin valita kolmesta erilaisesta, joista päädyn valitsemaan penthouse-tyyppisen huoneen uima-altaalla ja riipputuoleilla.

Hahmon ja huoneen luomisen jälkeen sivustoon on vaikea päästä sisään: mitä täällä oikein tehdään? Kierrän muutamassa huoneessa, joissa on nyt paikalla muutamia kymmeniä ihmisiä, ja seuraan keskustelua. Paikka tuntuu vaikeasti lähestyttävältä. Ihmiset tuntuvat lähinnä joko keskustelevan ihmisten kanssa, jotka tuntevat etukäteen, tai käyvän vähän kiusallista small talkia, jossa kaikki tuntuvat puhuvan vähän ristiin. Miten täällä joskus tutustuttiin ihmisiin?

Viestit, joita ihmiset lähettävät, ovat lyhyitä ja tuntuisivat millä tahansa muulla sivustolla lähinnä turhalta spämmiltä.

Entistä hankalampaa keskustelun seuraamisesta tekee se, että hotellin huoneissa käytävään keskusteluun lähetetyt viestit

38

LIBERO 2/2020

käyttäjä 1: käyttäjä 2: käyttäjä 1: käyttäjä 3: käyttäjä 1: käyttäjä 2: käyttäjä 1:

höpö töh täh vihhu kuka muu sielä höpö menemään miks kehari se on lastenohjelma....

Saman huoneen toisella puolella Habbon kahvilan työntekijä ”Sumppi-Simo” lähettää viestin: ”Tylsää? Käy lukemassa uutisista mitä tapahtuu!” Eikö tänne tultukaan nostalgisoimaan menneitä ja pakenemaan nykymaailman ahdistavuutta epidemia-aikana?

Alan tylsistyä ja päätän lähteä kahvilasta. Käytyäni ihmettelemässä huonettani palaan takaisin kahvilaan seuraamaan keskustelua.

Jossain vaiheessa lyhyistä viesteistä koostuvalle nopealle keskustelulle alkaa lämpenemään. Habbossa oleminen tuntuu vähän siltä kuin olisi bileissä, joista ei tunne porukkaa – ei tiedä minne istua tai mistä ihmiset puhuvat, mutta jostain syystä ei halua ihan vielä lähteäkään.

Muiden keskustelujen seuraaminen alkaa olla viihdyttävää, kun puheenaiheista pääsee perille. Viestien katoaminen nopeaan tahtiinkaan ei enää tunnu rasittavalta, kun keskustelua on seurannut hetken.

Parin viikon kuluttua päädynkin kaverini Habbo-huoneessaan pitämiin bileisiin, joihin moni tuttavani päätyy hahmonsa

muodossa. Ihmiset juovat kaljaa kotonaan ja Habbo-hahmot tanssivat kaverin huoneen tanssilattialla. Juttelen huoneessa tuttujen kanssa, joihin en ole törmännyt karanteenin alun jälkeen. Tämä tuntuu virkistävältä: vaikka läheisimpiin kavereihin onkin yhteydessä erinäisten viestisovellusten kautta, ei etäisempiin tuttuihin, joihin tavallisessa arjessa kuitenkin yleensä törmäilee, ole ollut pahemmin yhteydessä. Kun muuten näkee ehkä vain opintojen tai yhteisten kavereiden kautta, tuntuisi epäluonnolliselta alkaa kysymään kuulumisia Facebookissa. Habbo tuntuu kuitenkin sopivalta alustalta tällaiseen arkiseen jutusteluun, jonka ei ehkä kuulukaan olla enempää kuin arkista jutustelua.

Habbossa on lopulta omanlaistaan koukuttavuutta. Kaverin järkkäämien hengailujen ulkopuolella tuntemattomienkin ihmisten täysin satunnaisten keskustelujen seuraaminen sivusta ja kiusaantuminen siitä, mihin pitäisi istua ja mitä täällä oikein pitäisi tehdä, tuntuvat virkistäviltä. Ne ovat ikään kuin arkikokemuksia, joista ei ennen karanteenia nauttinut, mutta jotka nyt tuntuvat raikkaalta vaihtelulta ja joita on ehkä huomaamattaan jopa ikävöinyt.

Yllättävän addiktoivan vaikutuksen taustalla tuntuu kuitenkin olevan muutakin, jotain mikä tekee Habbosta hyvin erilaisen verrattuna muihin sosiaalisen median sovelluksiin.

E

ristysaikana sosiaalinen media on alkanut tuntua entistäkin ahdistavammalta. Viime vuosien aikana moni meistä on havahtunut siihen, että sosiaalinen media ei tee hyvää aivoillemme. Sen lisäksi että se heikentää keskittymiskykyämme, se aiheuttaa stressiä ja ahdistusta ja heikentää itsetuntoamme. Ei ole ihme, että ahdistumme sosiaalisessa mediassa, kun se on täynnä lähinnä arkemme huippuhetkiä ja tarkasti kuratoitua sisältöä elämästämme sellaisena kuin haluamme sen muille jakaa: usein ilman niitä huonoimpia puolia.

Tässä valossa ei enää tunnukaan ihmeelliseltä, että kun tavallinen, arkipäiväinen sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on väistynyt, emme halua korvata sitä sillä sosiaalisella medialla, jota yleensä käytämme.

Hetket, joina näkee ihmisiä vaikkapa aamuluennolla hiukset harallaan kahvikuppi kädessä, korvautuvat loputtomilla kuvilla karanteenin aikaisesta idyllistä banaanileipineen ja kirjoineen.

Tämän myötä alamme helposti tuntea riittämättömyyttä, kun oma arki ei näytä yhtä houkuttelevalta. Ei myöskään ole ihme, jos usko ihmiskuntaan horjuu, kun arkipäiväiset keskustelut tuttavien kanssa töiden lomassa korvautuvat mahdollisimman kärkkäillä Twitter-kommenteilla.

Näistä paineista Habbo on vapaa: sillä, mitä teet oikeassa elämässä ei tunnu olevan sivustolla mitään väliä. Habbossa

henkilökohtaisten tietojen jakamista ei edes sallita. ”Habbo on paikka, jossa olet vapaa luomaan oman persoonasi. Valvomme peliä, pidämme huolen siitä, että anonymiteetti on osa pelin hauskuutta ja puutumme väärinkäytöksiin”, toimitusjohtaja Karu kuvailee.

Muutoinkin nostalgisen ilmeensä ohella Habbossa tuntuu anonymiteetin myötä olevan jäljellä ripaus siitä, mitä internet oli aikana, jolloin omaa nimeään kiellettiin kertomasta sen sijaan, että maan suurimpien lehtien toimittajat meuhkaisivat siitä, että anonyymien tilien kanssa ei pidä puhua. Myös tuntemattomille puhumisessa tietämättä, kenen kanssa keskustelua käy, on jotain vapauttavaa. ”Habbo on nuorille hyvä paikka tavata verkossa näinä aikoina, jolloin muu kanssakäyminen ei ole mahdollista. Habbossa tapahtuu koko ajan, ja sieltä löytyy paljon uusia ihmisiä, joihin tutustua ja ystävystyä. Se, että pelissä on mahdollista viettää aikaa kaverien kanssa pelaajien itselleen luomissa ympäristöissä, tekee meistä erilaisen ympäristön verrattuna vaikkapa Snapchatiin tai Instagramiin”, Karu analysoi alustan erilaisuutta suhteessa nykyään suositumpiin sosiaalisiin medioihin.

Varsinkin Facebook ja Twitter tuntuvatkin nykyään helposti alustoilta, joiden pitää olla sen verran edustuskelpoisia, että niistä voisi olla hyötyä työnhaussa.

Twitterissä omaa pätevyyttä korostetaan

jakamalla mahdollisimman syvällisiä hot takeja aiheesta kuin aiheesta, ja Facebookissa ikäisteni yleisimmät päivitykset tuntuvat olevan opiskelupaikkoja tai työpaikkoja. Molemmat alkavat helposti tuntumaan jonkinlaiselta henkilöbrändin rakentamiselta ja kevytversiolta LinkedInistä. Instagram taas tuntuu projektilta, jossa omasta elämästä tehdään mahdollisimman kaunista, kiinnostavaa ja haluttavan näköistä.

Tässä kaikessa ei ole mitään pahaa, nykymaailmassa kun on hankalaa välttyä sosiaalisen median realiteeteilta. Modernissa tietotyössä ihmisen koko persoona ja verkostot ovat pääomaa, jotka kuuluvat pakettiin, jota työnantaja häneltä ostaa. Tähän persoonaan sisältyvät myös ihmisen sosiaalisen median profiilit ja verkostot. Tässä valossa tuntuukin luonnolliselta, että loputtoman virtuaalisen CV:n rakentamisen vastapainoksi tarvitsemme netissä myös paikan, jossa ei tarvitse miettiä sanomisiaan sen kannalta, sopiiko se mahdolliselle tulevalle työnantajalle tai tuleeko someprofiilista vaikutelma tuottavasta työntekijästä.

Edes jokseenkin anonyymina netissä oleminen tuntuu vapauttavalta verrattuna siihen projektiin, jota itsestään tiedostamattaankin työstää Facebookin, Instagramin ja Twitterin puolella.

Habbo tuntuukin rentouttavalta paikalta, jossa ei tarvitse olla CV-kelpoinen edustusversio itsestään.

LIBERO 2/2020

39

KRITIIKKI OTSO LATVA-SOMPPI

TIETOTYÖ JATKUVAN ARVON LÄHTEENÄ JA PETTYMYS LIBERAALIIN POLITIIKKAAN Franco ”Bifo” Berardi: Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika.

Suom. Mika Pekkola. 2019 (Alkuteos 2017). Tutkijaliitto.

”TOISENLAINEN MAAILMA on mah-

dollinen”, kuuluu perinteinen vasemmistolainen lausahdus. Kuvittelemiseen keskittyminen saattaa kuitenkin olla ongelma poliittisen voimattomuuden takana. Kun kuviteltu toisenlainen maailma ei vastaa kokemustamme siitä, mikä tällä hetkellä on mahdollista, on helppo vaipua masennukseen.

Näin argumentoi italialainen filosofi ja aktivisti Franco ”Bifo” Berardi tuoreessa teoksessaan Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika. Mika Pekkolan kääntämänä julkaistussa kirjassa Bifo tekee poliittista analyysiä materialistisen mahdollisuuden käsitteen avulla. Mahdollisuudet sisältyvät nykyhetkeen ja ovat rajallisia, mutta muuttuvia. Tärkein poliittinen haaste tänään on toisenlaisen maailman kuvittelemisen sijaan nykyisyyden tulkitseminen.

Tietotyön teoreetikkona tunnettu Bifo ottaa tässäkin kirjassa analyysinsä lähtö­ kohdaksi tietotyöläisen ja semiokapitalismin – ihmisten yleisiä kognitiivisia kykyjä tuotantovoimanaan käyttävän järjestelmän – välisen konfliktin. Tuotannossa yleinen äly ei sijoitu aikaan ja paikkaan, kuten teollisessa tuotannossa fyysinen työ sijoittuu tehtaaseen. Kognitiiviset kyvyt ovat aina potentiaalisesti tuottavia, ja siksi arvon tuottaminen on mahdollista missä ja milloin vain. Tietotyöläisen perustila onkin olla aina valmiina vastaamaan puhelimen hälytykseen, vailla eroa työn ja vapaa-ajan välillä.

Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika on lisäys pitkään listaan uusliberaalin kapitalismin vaihtoehdot­ tomuuden horisonttia käsittelevää

40

LIBERO 2/2020

kirjallisuutta. Bifo tutkii tämän vaihtoehdottomuuden vaikutuksia yhteiskunnalliseen tajuntaan, joka digitalisaation myötä koostuu yhä tiiviimmin yhdessä ajattelevista mielistä. Siksi myös jaetun mielen psyykkiset ongelmat jakautuvat yhä laajemmalle.

Paradoksaalisesti Bifolla tuntuu itselläänkin olevan hetkittäin vaikeuksia olla vaipumatta melankoliaan ja synkistelyyn, vaikka hän liputtaakin rationalistifilosofi Baruch Spinozan inspiroimana iloa affirmoivan ajattelun puolesta. Sävy on toki keveämpi kuin edeltävällä teoksella Heroes, joka käsitteli massa- ja itsemurhia yhteiskunnallisina ilmiöinä.

Yhteiskunnallisen mielen lamaannus ja väkivaltana purkautuva turhautuminen ovat Bifon mukaan seurausta siitä poliittisesta voimattomuudesta, joka on viime vuosikymmeninä kuvannut uusliberaaliin regiimiin kohdistuvien vastustusyritysten epäonnistumista. Kyvyttömyys artikuloida vaihtoehtoja ilmeni Bifon mukaan Kreikan katastrofissa eurokriisin jälkeen, ja kehitys kulminoitui Obamaan. Samaan aikaan elintason pitäminen on muuttunut kalliimmaksi, tulon saanti epävakaammaksi ja keskiluokkaan nouseminen yhä useammalle epätodennäköiseksi unelmaksi.

Yksi kirjan ansioista on sen rehellinen analyysi populismista, joka on noussut pettymyksestä liberaaliin politiikkaan.

Bifo käsittelee nationalistipoliitikkoja valtaan äänestänyttä työväenluokkaa ilman halveksuntaa, joka heihin usein kohdistetaan. Populistisen oikeiston nousu ei ole työväenluokan ”tietämättömyydestä” johtuva ongelma vaan reaktio keinotekoisen niukkuuden aiheuttamaan nöyryytykseen.

Jos tulonsaanti muodostuu epävarmemmaksi ja kaikesta leikataan paitsi pääomatuloista, eivät patoutuneen katkeruuden purkaukset ole ihme. Ne voivat kuitenkin nationalistisen vihan sijaan purkautua myös jaetun solidaarisuuden ja organisoitumisen muodossa, jos yhteiskunnallisia mahdollisuuksia tulkitaan toisin.

Bifo näkee yhteiskunnallisen autonomian rakentamisen mahdollisuuden tieto­työläisten itseorganisaatiossa, sillä ”globaali Piilaakso” on yhteiskunnallisen tuotannon ydin. Tietotyön rooli on tärkeä, sillä puhelinta tai läppäriä on nykyään vaikea käyttää luomatta samalla arvoa datan kautta.

Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika on tervetullut lisäys tietotyötä analysoivaan kirjallisuuteen Suomessa. Bifon ajankohtaisuus näkyy globaalin pandemian seurauksissa, jotka lisäävät tietotyön osuutta tuotannossa entisestään.

KRITIIKKI JOONAS PULKKINEN

ESSEE FRAGMENTTINA Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet.

2019. Kustannusosakeyhtiö Siltala.

ANTTI NYLÉN sivuaa omaelämäkerrallisessa esseeteoksessaan Häviö (2018) lähivuosien kasvanutta kiinnostusta esseistiikkaa kohtaan. Antti Hurskaisen, Koko Hubaran, Pontus Purokurun ja Silvia Hosseinin kaltaiset esseistit edustavat 1980-luvulla syntyneiden kirjoittajien sukupolvea, joka on osaltaan lisännyt kasvavaa kiinnostusta esseetä kohtaan tekstilajina kaunokirjallisuuden kentällä.

Essee edustaa Nylénille tekstilajina kirjallisuuden kummajaista. Esseestä ollaan yhä enemmän kiinnostuneita, mutta Nylénin tapansa mukaan julmassa arviossa uudessa esseistiikassa ei ole mitään uutta. Nähdäkseni Nylén ei näe ongelmana niinkään uutta esseistisukupolvea vaan esseen outoutta kirjallisuuden kentällä.

Vaikka esseitä luetaan ja niistä puhutaan, hän ei ole vakuuttunut, että esseistiikkaa todella sittenkään arvostetaan.

Vaikka Antti Arnkil onkin osa Nylénin omaa sukupolvea, on hänet kiinnostava sijoittaa Nylénin pohjalta kotimaisen esseistiikan kentällä. Tai oikeastaan Arnkil tekee tämän jo itse esikoiskokoelmansa Lauantaiesseet (2014) esipuheessa: ”Olen kiintynyt romantiikasta periytyvään ajatukseen, jonka mukaan teoksesta kirjoittamalla voi kasvattaa sitä, viedä eteenpäin siinä itsessään piilevää ajattelua, jatkaa leikkiä, avata reittejä sisään ja ulos. Sen tyyppiseen kritiikkiin esseemuoto soveltuu hyvin.”

Arnkil viittaa esipuheessa pyrkivänsä sijoittumaan erilaisten esseistiikan perinteiden rajavyöhykkeelle eikä niinkään Suomessa suosiota saaneeseen poleemiseen esseeseen, joka esittää vahvoja mielipiteitä puolesta tai vastaan. Tätä edustaa etenkin varhainen Nylén, mutta piirre on havaittavissa myös monessa viime vuosikymmenen aikana nousseessa esseistissä.

Lauantaiesseiden välissä kirjoitetun kirjailija Hannu Raittilan tuotantoa käsittelevän Raittilan linjan (2016) jälkeen Arnkil palaa Sunnuntaiesseissä esikoisteoksensa muotoon. Muodolla tarkoitan toisistaan poikkeavia ja riippumattomia esseiden aiheita, jotka sinänsä eivät muodosta mitään temaattista kokonaisuutta, vaikka kirjallisuus ja taide kulkevatkin aiheena kokoelman läpi.

Arnkil on innoittava esseisti. Paperilla itselleni aiheena tylsältä kuulostava essee tv-sarja Breaking Badista saa innostumaan myös sarjan katsomisesta.

Kustannustoimittajana pitkään työskennellyt Arnkil valaisee Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani-romaanin (2012) toimitustyötä käsittelevässä esseessään kotimaisen kokeilevan kirjallisuuden jätin valmistumisprosessia ja kommentoi romaanin penseää vastaanottoa.

Virpi Suutarin dokumenttielokuvista Arnkil osoittaa kiinnostavia kerrontaa koskevia näkökulmia.

Essee ”Sanat tarttuivat miehiin” erittelee paitsi Tuntemattoman sotilaan (1954) päähenkilöiden sisäistä ääntä myös kirjan elokuvasovitusten filmaamisen vaikeuksia. Kirjallisuuden puolelta Arnkil kirjoittaa myös Petri Tammisen Meriromaanista (2015) ja runoilija Pauliina Haasjoen tuotannosta. Jälkimmäinen essee kyseenalaistaa luonnon alan luontorunoudessa sekä koko käsitteen mielekkyyden.

Kokeilevampaa muotoa kokoelmassa edustaa televisiosarja Ryhmä Haun kautta avautuva tarkastelu nykyajan työelämän perverssiin luonteeseen. Essee ”re:käsikirjoitus” jää osittain kustannusmaailman inside-aiheeksi. Kokoelman lopettavassa Vantaan Tikkurilan kaupunginosaa käsittelevässä esseessä tieto­konepeli Minecraft luo näkökulman

alueen kehitykseen sekä Arnkilin omiin nuoruusmuistoihin.

Sunnuntaiesseissä Arnkilin astetta kevyempi tyyli palvelee kokonaisuutta.

Arnkil ei tee niin perustavaa lähianalyysiä kuin Lauantaiesseissä. Hän myös käyttää esseissään ajoittain yhtenä keinona henkilöhaastatteluja, mikä luo niille journalistimaisemman narratiivin, mutta tuntuu oikeutetulta ratkaisulta. Arnkil ei sorru esseekirjoittajana kaavamaisuuteen, vaan on avoin esseen muotoa koskeville mahdollisuuksille.

Arnkil toteaa saksalaista romantiikkaa ja etenkin Friedrich Schlegeliä käsittelevässä kokoelman esseessään, että fragmentit edustivat romantiikoille taiteen kohdalla jotakin, mikä ei voinut olla koskaan kokonaan läsnä. Tämä yhteys kuvastaa mielestäni hyvin Arnkilin tyyliä. Hän osoittaa kiinnostavia näkökulmia käsittelemiinsä aiheisiin, mutta ei pyri muodostamaan lopullista tulkintaa.

Arnkilin kohdalla viehättävää on hänen tapansa kunnioittaa käsittelemiään aiheita. Hän ei korosta itseään tulkitsijana, vaan on nöyrä ja älykäs kommentoija.

LIBERO 2/2020

41

KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN

– TAITEENTEKIJÄN EPÄVARMA ARKI 42

LIBERO 2/2020

TEKSTI JA KUVAT HENRI SALONEN

Viiden taiteilijan kirjeenvaihdosta koostettu kirja on hiomaton omakustanne, jonka muoto muistuttaa ryhmächattia. Keskusteluiden henkilökohtaisuuden takia kirja on yksi viime vuoden tärkeimmistä taidetta käsittelevistä julkaisuista.

K

OSKA OMAKUSTANTEET harvoin nousevat julkisuu­ teen, sinulta saattoi jäädä huomaamatta vuonna 2019 jul­ kaistu, Anne Naukkarisen toimittama Kyse on kaikesta -teos. Kirja käsittelee esitystaiteen tekoprosesseja sekä – nimen­ sä mukaisesti – lähes kaikkea. Loppuvuoden puolella ilmestynyt teos koostuu viiden esityksiä tekevän taiteilijan sähköposti­ kirjeenvaihdosta aikavälillä 2017–2019.

Oikeastaan kirja koostuu neljästä erillisestä kirjeenvaihdos­ ta, jotka Naukkarinen aloittaa muiden taiteilijoiden Rea-Liina Brunoun, Liina Kuittisen, Minna-Kaisa Kallisen ja Sara Kovamäen kanssa pyytämällä heitä osallistumaan kirja­ projektiin. Noin 350 sivua aiheesta toiseen poukkoilevaa päivä­ kirjamaista tekstiä jaksaa pitää mielenkiinnon yllä Naukkarinen kuvailee itseään taiteentekijäksi. Hän tekee pääsääntöisesti esityksiä, ääniteoksia ja installaatioita – ja nyt myös julkaisuja. Aiemmin hän on valmistunut tanssijaksi niin Tampereen konservatoriosta kuin Teatterikorkeakoulun tanssin koulutusohjelmasta. Nyt hän viimeistelee opintojaan Kuvataide­ akatemian tila-aikataiteiden koulutusohjelmassa.

Teakin ja nykyisten opintojen väliset erot näkyvät Nauk­ karisen mukaan juuri työskentelytavoissa. Teatterikorkeakou­ lussa tilaan mentiin usein työskentelemään ryhmässä, kun taas Kuvataideakatemiassa studioon tai työskentelytilaan astutaan usein yksin.

Naukkarinen kuvailee, että tarve kommunikointiin muiden tekijöiden kanssa syntyi hänen työstäessä lopputyötään How to _____ alone Kuvataideakatemiaan. ”Tuli tarve keskustella kielen muodossa näiden tekijöiden kanssa. Ja miksi nämä tekijät? Saakohan näin sanoa... Fanitin heitä ja heidän töitään. Halusin kuulla, miten he työskentelevät esitysten parissa ja mitä he fiilistelevät”, Naukkarinen sanoo pit­ kän harkinnan jälkeen.

esittävän taiteen tekijöitä, joita yhdistää kiinnostus ruumiillisuu­ den ja esittämisen kysymyksiä kohtaan –sekä samat taloudelli­ set haasteet taiteen tekemisessä. ”Ensin metodina oli sähköpostikirjeenvaihto. Se kävi kui­ tenkin sekavaksi viestien kasautuessa. Ehdotin lopulta kirjoit­ tamisen siirtämistä Google Docsiin. Sillä tavoin kirjoitusten seuraaminen oli helpompaa”, Naukkarinen sanoo.

Aikataulupaineet ja epävarmuus siitä, saavatko kirjoittajat työstään korvauksen, sekoittuivat välillä itse kirjoittamiseen ja motivaation ylläpitämiseen. Naukkarinen haki apurahoja, joilla olisi voinut maksaa muille kirjoittajille, mutta sai lopulta pienen työskentelyapurahan vain itselleen. Se meni täysin kirjan paino­ kulujen kattamiseen.

KOKEMUKSET ESITYKSISTÄ ja tanssista tallentuvat katsojien lisäksi tekijöille itselleen kehoon, mutta kehon muisti toimii eri tavalla kuin kirjoitettu muisti. Naukkarinen halusi kirjallisen jäl­ jen tuosta ajasta ja tekemisestä eräänlaiseksi todistusaineistok­ si tulevaisuutta varten, koska esityksiin sellaisenaan ei voi enää palata. Häntä kiehtoi ajatus siitä, että joku saattaisi lukea vaikka sadan vuoden päästä, miltä esitysten tekeminen on tuntunut.

Varsinaisen kutsuviestin osallistua kirjan tekemiseen Nauk­ karinen lähetti kaikille vuoden 2017 puolella, mutta kirjoitta­ minen aloitettiin tammikuussa 2018. Kaikki kirjoittajat ovat

Nyt tekeillä olevaan työhön liittyen oli ristiriitaista lukea ja miettiä tätä mun tässä ollutta ja mennyttä elämänvaihetta, jossa olen koittanut yhdistää äitiysloman ja vanhempainvapaan työn tekemiseen. Että miksi on ollut niin kova tarve tehdä niin paljon samanaikaisesti, käyttää päiväunet ja alkuyön tunnit työhön, ottaa vauva rinnalle milloin mihinkin työmaalle, laittaa videot pyörimään muutaman rivin kirjoittamisen tähden. Yrittää jatkaa elämää entisellään, kuin mitään muutosta ei olisikaan tapahtunut. …

Jälkiviisaasti voisi sanoa, että nämä lapsen varhaiset vuodet

JOS MIETTII Kyse on kaikesta -kirjan muotoa, niin samanlai­ sella metodilla mistä vain arkisesta chattiryhmästä – työyhteisön tai opiskelijoiden ainejärjestön – saisi kasaan samanlaisen kirjan pienellä ohjauksella ja fasilitoinnilla. Ajatus arjen ja elämän doku­ mentoinnista tuntuu näin ajateltuna helpolta ja lähestyttävältä.

Kirjan teksteistä tunnistaa paljon samaa päiväkirjan pitämi­ sen kanssa. Kuten taiteilijoiden kirjoitukset Kyse on kaikesta -kirjassa, myös päiväkirjassa kirjoittaminen lähtee laukkaan yleensä mielen juoksusta. Välillä mielen virta kirjeissä vie niin lukijan kuin kirjoittajankin hauskoihin oivalluksiin, kuten kirjoi­ tuksessa suusta toiminnallisena paikkana eri tapahtumille. Tai sitten päädytään jaetun surun äärelle, kuten ajatuksiin isovan­ hempien kuolemasta tai huoleen vanhempien voinnista.

Kun kirjoittajat pääsevät kirjoittamisessaan liikkeelle, syntyy tärkeitä oivalluksia 2020-luvun työ- ja perhe-elämän välillä tasa­ painoilun vaikeuksista, kuten seuraavassa otteessa Rea-Liina Brunoun kirjeestä Naukkariselle, joka käsittelee vanhemmuutta ja työtä taiteilijana.

LIBERO 2/2020

43

Kyse on kaikesta, 353 sivua Kirjan toimittaja: Anne Naukkarinen Painos: 200 kpl Kirjoittajat: Anne Naukkarinen, ReaLiina Brunou, Liina Kuittinen, Minna-Kaisa Kallinen ja Sara Kovamäki Graafikko: Elina Minn Kannen valokuva: Maarit Mustonen

olisi voinut ottaa vähemmillä työprojekteilla. Mutta olen kokenut vahvasti, että näin vain pitää tehdä, muuten katoaa. Ja katoamista vaihtoehtona ei voinut edes ajatella, ei ainakaan positiivisena asiana. Mutta ehkä se, että voisi kadota edes hetkeksi, vaatisi kokemuksen siitä, että on joku jossain.

Juuri avoimuudessa ja epävarmuuden käsittelyssä piilee kir­ jan viehätys. Kenelläkään ei ole varmoja vastauksia. Ei ole tar­ vetta päteä. Taiteilijat puhuvat siitä, miten vaikeaa on ylläpitää uskoa omaa tekemiseen ja samalla pystyä perustelemaan itsel­ leen ne valinnat mitä tekee. Yksinpuheluna keskustelu olisi vie­ läkin yksinäisempää. Kirjan julkaisun myötä muutkin taiteilijat ovat innostuneet lähettämään Naukkariselle viestejä siitä, mitä he ovat tällä hetkellä tekemässä.

KUN KYSYN, onko teos self help -kirjallisuutta taiteentekijöille, Naukkarinen kavahtaa. Hänen mukaansa se on ennen kaikkea dokumentaatiota. Kaikki kirjaan osallistuneet toteuttivat myös omat esityksensä kirjan kaksiin julkkareihin, ja kirjan tekeminen nivoutui siten osaksi myös esitysten tekemistä.

Kirja on otettu Naukkarisen mukaan myös opetuskäyttöön.

Siitä Naukkarinen on tyytyväinen, mutta pääasiallinen syy kir­ joittamiseen oli tarve kirjata ylös, miten tekijät työskentelevät ja ajattelevat taiteesta. Jälkikäteen mietityttää vain, olisiko kirjan tekeminen pitänyt osata hoitaa paremmin, jotta kirjoittajat olisi­ vat saaneet työstään edes jonkin korvauksen.

44

LIBERO 2/2020

”Jos oltaisiin kuitenkin jääty vain odottamaan niitä apurahoja eikä vain alettu tekemään tätä, niin voisi olla, että niitä odotettai­ siin vieläkin ja tätä kirjaa ei olisi syntynyt”, Naukkarinen sanoo.

Se on melkoinen paradoksi, jos miettii taiteen tekemis­ tä ja rahoitusta. Naukkarinen kertoo itse myös oppineensa toisilta kirjoittajilta. ”Samaan aikaan olet sekä sidoksissa toisiin että päällepäs­ märöit yksin. Kaipasin keskustelua, jossa voisi sanoa, että olen turhautunut. Tärkein asia, mitä pystyin kirjan muiden kirjoitta­ jien kanssa tekemään, oli puhua, kirjoittaa ne asiat julki – tehdä se näkyväksi”, Naukkarinen kertoo.

AUTOFIKTIO JA autobiografia ovat tämän hetket kuumimmat kirjallisuuden trendit. Pontus Purokurun Römaani, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, EmmiLiia Sjöholmin Paperille toinen ja Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat vain muutaman mainitakseni ovat kaikki autofik­ tiota, joissa epäilemättä merkittävänä lähteenä ovat kirjailijan oman elämän tapahtumat. Jopa suurten huumausainemäärien maahantuonnista syytetty Janne ”Nacci” Tranberg oli teh­ nyt varsin raskauttavia muistiinpanoja rikollisesta elämästään ilmeisenä tarkoituksenaan myöhemmin julkaista jonkinlainen kirja itsestään.

Autofiktion kirjoittaminen on tapa rakentaa henkilöbrändiä.

Kirjojen suunnitelmallinen vakavuus tai merkitys taiteena alkaa blogimaisessa autofiktiossa lähentyä kuratoitua Instagram-tiliä.

Perinteisessä mediahierarkiassa kirjat ovat aidointa ja kovin­ ta kamaa itseilmaisulle, sen jälkeen tulevat ehkä dokumentit ja elokuvat ja pahnan pohjimmaisena somevaikuttaminen sekä tosi-tv:ssä hilluminen.

Median muoto, esimerkiksi kirja, ei kuitenkaan itsessään ole tae sisällön syvyydestä. Kirjan kirjoittaminen performanssi­ taiteesta ja taiteilijana työskentelystä tuntuu olevan lähel­ lä samaistuttavaa autofiktiota, mutta Kyse on kaikesta ei ole autofiktiivinen romaani saati tietokirja. Teoksena se kuitenkin ammentaa tekijöidensä omasta kokemuksellisuudesta ja sen tari­ nallistamisesta, vaikka mitään tarinaa ei lopulta olekaan.

Lukiessa kirjaa on helppo samaistua moniin perhe- tai muita ihmissuhteita koskeviin kuvauksiin, huoleen muista sekä o­mien voimavarojen punnintaan. Taustalla juokseva viesti on selvä: henkinen hyvinvointi ja arjesta selviytyminen ovat poliittisia kysymyksiä siinä missä työ sekä toimeentulo – ja siksi ensi­ sijaisen tärkeitä. Yhteisöjen rakentaminen ja ylläpitäminen on kuitenkin vaikeaa tehdasasetuksiltaan yksilökeskeisessä kapita­ listisessa yhteiskunnassa.

Dokumentoimalla elämää ja ajatuksiaan avoimesti ja ihme­ tellen Kyse on kaikesta -kirjan tekijät voimaantuvat toisistaan.

Omasta epävarmuudesta, toimeentulosta sekä työstä puhumi­ nen avaa yksilön itseensä kohdistamat epäilyt sekä päänsisäi­ sen negatiivisen puheen ei vain eristetyiksi ja omakohtaisiksi ongelmiksi vaan jaetuiksi ja yhteisiksi. Juuri tämä tekee kirjasta merkityksellisen.

Taiteen tekemisen metatyön kuvailun lisäksi teos tekee näkyväksi myös niitä rakenteita ja ajatuksia, jotka voivat satut­ taa ja passivoida. Kirjan kirjeenvaihto ei ole hiottuja lauseita tai harkittua teoretisointia, mutta se voi toimia esimerkkinä yhtei­ söjen ja jakamisen merkitykselle taidekentällä, joka on tottunut nostamaan jalustalle yksittäisiä menestyjiä.

KESKUSTELUMME AJAUTUU pohdintaan siitä, ketkä yleensä pääsevät tekemään julkaisuja ja keiden ääni kuuluu osana taide­ poliittista keskustelua. Aikamme vallankäyttö on ennen kaikkea valtaa asettaa keskustelun agenda. Siitä Naukkarinen on tyyty­ väinen, että kirja on mennyt omakustanteena opetuskäyttöön ja otettu myös oppilaitosten omiin arkistoihin. ”Kirja ja sen ajoitus on syntynyt myös aikamme painees­ ta. Kun miettii kilpailua institutionaalisesta, taloudellisesta ja sosiaa­lisesta tuesta, niin siitähän tulee tunne, että joku tippuu pois kyydistä. Katoamisen pelko... Just toissa päivänä tuli Suo­ men Kulttuurirahaston päätökset. Itselle sieltä tuli hylkäys, mut­ ta toisaalta jotkut sai rahaa.”

Naukkarista hylätyt apurahapäätökset eivät enää samalla tavalla harmita, vaan aika on tuonut perspektiiviä. Varmaa on vain epävarmuus. Jonain vuonna voi yllättäen saada vaikka sata­ tonnia apurahaa Koneen Säätiöltä, kun on edelliset kolme vuotta elänyt köyhyysrajan alapuolella. ”Niin, tosi outoa”, Naukkarinen henkäisee.

LIBERO 2/2020

45

KUVA: PINJA NIKKI

JÄRJESTÖUUTISET

Digitaaliset toimintaviikot 2020!

TULE MUKAAN vaikuttamaan verkossa! Vasemmistonuoret järjestää toimintaviikkoja, joiden aikana keskitymme johonkin teemaan. Tavoitteena on oppia uutta ja muuttaa maailmaa.

Toimintaviikkojen suunnittelu ja toteutus tapahtuu pitkälti Vanukeskustelussa ja vapaaehtoisvoimin. Tule mukaan ideoimaan ja tekemään!

Asioita tapahtuu juuri siten kuten vasemmistonuoret itse haluavat järjestää. Ideoita kehitellään yhdessä Vanukeskustelussa. Jos idealle löytyy vapaaehtoinen toteuttaja, se toteutuu.

Käytettävissä on yhteisömme monipuolinen osaaminen ja tuki.

Jos haluat oppia uutta tekemällä, saat siihen apua.

Aikataulu on seuraava: 13.–19.7. Punavihreys 10.–16.8. Feminismi 14.–20.9. Sosialismi 19.–25.10. Demokratia 23.–29.11. Kansainvälisyys

46

Ota yhteyttä missä vain asiassa: Arto Leinonen arto@vasemmistonuoret.fi 045 662 8206 Järjestö- ja nuorisotoiminnan koordinaattori Vasemmistonuoret ry

KOLUMNI AVA DAHLVIK

KUN KORONAPANDEMIAN talousvaikutukset alkoivat näkyä täällä Suomessakin, otti työpaikkani ensimmäisten joukossa lomautustoimet käyttöön. Olin onnekas ja vapaa-ajan kulujani leikkaamalla pystyin varmistamaan, että rahat riittävät tarpeelliseen. Kanssani samaan aikaan vähän yli satatuhatta muutakin uusmaalaista sai kohdata lomautuspäätöksen, eivätkä kaikki heistä varmastikaan ole olleet yhtä onnekkaassa tilanteessa elämässään kuin minä.

Pandemian vaikutus talouteen on siis erittäin selkeä. Jo helmikuussa pörssimarkkinat romahtivat Amerikassa. Niille alettiin suunnitella monien miljardien dollarien arvoisia pelastuspaketteja samaan aikaan, kun sadat tuhannet, jopa miljoonat amerikkalaiset eivät kykene kustantamaan itselleen terveydenhuollon palveluita pandemian keskellä.

Kapitalismia pelastaessamme unohtuu siis taas se olennainen: miten käy työväenluokan?

Lomautukset ja irtisanomiset voivat tarkoittaa satojen eurojen taloudellisia menetyksiä hyvin lyhyessä ajassa hyvin monille. Yksikin saamatta jäänyt palkkakuitti voi ajaa ihmisiä asunnottomuuteen.

KUVA: PINJA NIKKI

KORONA, KAPITALISMIN KOHTALO JA TYÖVÄENLUOKAN ASEMA

Sellaisessa tilanteessa on hankala seurata suosituksia kotona pysymisestä ja sosiaa­lisesta etääntymisestä.

Tällaisista hetkellisistäkin vastoinkäymisistä toipuminen voi viedä paljon aikaa ihmiselle, jolla ei lähtökohtaisestikaan ollut paljoa. Silti päättäjät tukevat mieluummin isoja yrityksiä ja pörssimarkkinoita kuin meitä vähempiosaisia.

Yritystilojen vuokrien laskemisesta on puhuttu. Jos konkurssien välttämiseksi ollaan valmiita laskemaan vuokria, miksei asunnottomuuden ehkäisemisek-

si olla valmiita tekemään samaa? Talouden ylläpitämiseksi myönnetään erilaisia tuki­paketteja, miksei samanlaisia tuki­ paketteja voida myöntää kansalaisille esimerkiksi perustulon muodossa? Onko kapitalistisen yhteiskunnan säilyttäminen elinvoimaisena muka tärkeämpää kuin ihmisten henkinen ja fyysinen hyvinvointi? Varsinkin, kun globaali talouskriisi on osoittanut, ettei kapitalistinen yhteiskuntamme ehkä olekaan niin elinvoimainen kuin on annettu ymmärtää, ja varsinkin, kun nyt on osoitettu, että on rahaakin millä auttaa.

Jos tässä jotain hyvää pitää nähdä, on hienoa huomata, kuinka yhä useamman luokkatietoisuus on kasvanut. Sosiaalinen media suorastaan pursuaa ihmisten huomioita sosiaalisesta eriarvoisuudesta aivan uudella tavalla.

Pandemia on ajanut työväenluokan entistä enemmän nurkkaan, mutta myös osoittanut, että meissä on voimaa. Se on osoittanut, ettei yhteiskuntamallimme ja taloussysteemimme toimi, ja herättänyt ihmisissä halun muutokseen. Kaiken tämän negatiivisuuden keskellä saamme ehkä rakennettua jotain uutta ja hienoa.

Kirjoittaja on Etelä-Suomen Vasemmistonuorten jäsen 47

Kultti Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto

median moniäänisyyden puolesta jo vuodesta 1991.

Onko Venäjällä tilaa taiteelle?

Millaista on islantilainen dekkarikirjallisuus? Är pollinering livsviktigt? Säilyykö elokuvahistoria?

Psykoterapian olemus. Eläkeläisten tilanne Ukrainassa.

Koskettamisen rajat ja normit. Metsien ja linnuston rikkaus Suomessa. Immunologisten lääkkeiden hyöty.

Analyyseja ulkopolitiikasta.

Näistä aiheista ja paljon muusta voit lukea Kultin lähes 200 erilaisesta jäsenlehdestä.

Tutustu lehtiin ja tilaa WWW.KULTTILEHDET.FI

KORONA-AIKANAKIN PARAS TAPA TUKEA KULTTUURI-, MIELIPIDE- JA TIEDELEHTIÄ ON LUKEA JA TILATA NIITÄ.

48

KOLUMNI HENRIK JAAKKOLA

MAAILMAA TIUKASSA otteessaan lähes koko kuluneen vuoden pitänyt koronavirus ei tullut täytenä yllätyksenä.

Pandemia on ollut odotettavissa ja eläinperäisten virusten syntyolosuhteet ovat olleet terveysviranomaisten varoitusten kohteena jo pitkään. Tuskin kukaan olisi silti nähnyt vuoden vaihtuessa, millainen kevät meillä olisi edessämme, eikä kukaan vielä osaa ennustaa, kuinka pitkään poikkeusolot jatkuvat tai kuinka pysyväksi virus ja sen myötä tulleet elämän kaikkia osa-alueita koskettavat rajoitukset jäävät.

Suomessa Sanna Marinin, AinoKaisa Pekosen, Li Anderssonin ja muiden ministereiden tiedotustilaisuuksia on jännitetty ja seurattu suorina lähetyksinä viikoittain. Mitä avataan, mitä suljetaan? Kuinka saamme toimia? Paljonko elämäämme on rajoitettava, jotta mahdollisimman monen elämä voisi vielä jatkua?

Päätökset ja tiedonannot ovat vaikuttaneet sekavilta, sillä niitä on säädetty tilanteessa, missä viruksen etenemisestä, COVID-19-taudin luonteesta ja sen hoidosta ei ole ollut tarkkaa tietoa. Viranomaisten suositusten päivittyessä päätöksiä on pyörretty ja korvattu uusilla.

Myös järjestökenttä on joutunut elämään epävarmuuden keskellä, eikä

KUVA: PINJA NIKKI

TOIMINTAA JA TOIVOA KORONAN AIKAAN

Vasemmistonuoret ole poikkeus. Järjestö on tämän kolumnin kirjoittamishetkellä päivittänyt kolmesti ohjeistuksiaan keskusjärjestön ja paikallistason toiminnalle suunnatuista ohjeista ja rajoituksista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Vasemmistonuoret ei järjestä perinteistä kesäleiriä (jonka itse muistan omilta aktiiviajoiltani nuorisoliittolaisleirinä).

Tapaamiset ja kokoukset piiritoimistoilla on korvattu videopuheluilla. Paikan päällä järjestettyjä tapaamisia nämä ajoittain rasittavat, pätkiviin nettiyhteyksiin nojaavat puhelut eivät mitenkään korvaa. Toivon, että voimme pian kieltää kysymykset ”kuuluukstää?” ja ”kenellä on mikki päällä?” Jokaisessa kriisissä on – vaikka kor-

nilta kuulostaakin – myös mahdollisuus.

Järjestö on päässyt hiomaan digitoimintaa aivan uudella tapaa ja vahvistanut sisäisiä viestintäkana­viaan. Monet työntekijöiden kotitoimistoissa kehitetyt etätyökäytännöt tulevat varmasti säilymään osana työskentelyä silloinkin, kun pääsemme pyyhkimään pölyiset toimistopöydät ja jonottamaan pohjaan paahtunutta kahvia yhteisille työpaikoillemme.

En millään malttaisi odottaa, että pääsen taas näkemään kavereita Vasemmistonuorten fyysisesti paikan päällä järjestetyissä tapahtumissa. Vaikka kasvo­ suojaimet ja käsidesipullot jäisivätkin vielä pitkäksi aikaa osaksi arkista elämäämme, toivon että pääsemme pian kuoriutumaan karanteeneistamme ja tapaamaan kasvotusten. Siihen asti ja sen jälkeen Vasemmistonuoret tulee seuraamaan viranomaisten ohjeistuksia ja tiedottamaan niistä jäsenilleen nettisivuilla, sähköpostitse ja Vanukeskustelu-foorumilla. Seuratkaa siis tiedotuksia ja pitäkää itsestänne sekä tovereistanne huolta!

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten pääsihteeri.

49

VASEMMISTONUORET

YHTEYSTIEDOT

HANKI UUSIA 2020 TIETOJA & TAITOJA n OSKU VIIDESSÄ PÄIVÄSSÄ – VErKKOKOUlUtUS OSUUSKUnnan PErUStamISESta

Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi

Koulutuksessa tutustut osuustoimintaan ja saat valmiudet ryhtyä osuuskunnan perustamistoimiin.

Voit suorittaa missä vain ja milloin vain itsellesi sopii.

Puheenjohtaja Liban Sheikh 050 501 9721 liban@vasemmistonuoret.fi

Tiedottaja Pinja Nikki 050 472 1046 pinja@vasemmistonuoret.fi

Pääsihteeri Henrik Jaakkola 045 644 7880 henrik@vasemmistonuoret.fi

Jäsen- ja toimistosihteeri Valter Söderman 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi

Järjestö- ja nuorisotoiminnan koordinaattori Arto Leinonen 045 662 8206 arto@vasemmistonuoret.fi

Talouspäällikkö Pirkko Holappa 045 351 9917 pirkko@vasemmistonuoret.fi

n KOhDEnnEttU VIEStIntÄ SOmESSa Koulutuksessa opit tekemään tarkoituksenmukaista ja kohderyhmää kiinnostavaa somesisältöä.

Helsinki 18.8. ja 25.8. klo 17–20 Tampere 20.8. ja 27.8. klo 17–20 n VaIKUta VallanPItÄjIIn -lObbaUSKOUlUtUS Koulutus antaa käytännönläheisiä vinkkejä lobbauksen kohteiden ja keinojen valintaan sekä menestyksellisen lobbauskampanjan suunnitteluun.

Helsinki 12.9. kello 10-16 n VISUaalISUUtta VIEStIntÄÄn canValla

PIIRIJÄRJESTÖT Etelä-Suomen Vasemmistonuoret Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki Toiminnanjohtaja: Mikael Kinanen, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi Hämeen Vasemmistonuoret Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere Toiminnanjohtaja Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi Itä-Suomen Vasemmistonuoret Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu (käyntiosoite Kauppakatu 44) Piirisihteeri: Viljami Vaskonen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi Kainuun Vasemmistonuoret Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi Keski-Suomen Vasemmistonuoret Väinönkatu 28 B 14 40100 Jyväskylä Piirisihteeri: Miika Korpi, 044 077 6637 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

50

Lapin Vasemmistonuoret Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 7000 219 lappi@vasemmistonuoret.fi Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuoret Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä pohjois-pohjanmaa@ vasemmistonuoret.fi Satakunnan Vasemmistonuoret Eteläpuisto 14 28100 Pori Piirisihteeri: Jesse Peltonen satakunta@vasemmistonuoret.fi Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret Hakakatu 12 20540 Turku Piirisihteeri: Amro el-Khatib, 045 1312 552 varsinais-suomi@vasemmistonuoret.fi

Koulutuksessa opit käyttämään maksutonta Canvasovellusta, jolla voit tehdä näyttäviä somepäivityksiä, esitteitä ja mainoksia.

Webinaarit 15.9. ja 22.9. kello 17–20 n VIEStI SElKEÄStI Koulutuksessa avataan kirjallisen viestinnän lukkoja ja neuvotaan, miten omaa kielenkäyttöään voi kehittää.

Helsinki 29.9. ja 6.10. kello 17–20 Koulutukset ovat maksuttomia PAM:n, SEL:n ja Vasemmistoliiton jäsenille.

LUE LISÄ Ä JA ILM OIT TAU DU : 9 ksl.fi/koulutuskalenteri tai 040 197 420 viin muutoksiin.

johtu Pidätämme oikeudet koronapandemiasta

tutustu

tykkää ja seuraa

f

t

ksl.fi kslopintokeskus

TaskuTurva – vakuutusturva aina mukanasi Uudistunut TaskuTurva on täynnä loistavia ominaisuuksia. Voit maksaa laskut ja viestitellä kanssamme, hoitaa kätevästi lapsen lääkärikäynnit sekä etsiä tien päällä lähimmän autokorjaamon.

Lataa omasi sovelluskaupasta, niin hoksaat miten kätevä se on. Ei muuten maksa mitään.

Varoitus!

TaskuTurva-sovellus saattaa aiheuttaa normaalista poikkeavaa kiinnostusta vakuutusasioihin.

Katso koko tarina turva.fi/taskuturva

Keskinäinen Vakuutusyhtiö Turva turva.fi • 01019 5110

Tukea kulttuurille, tieteelle ja kansansivistystyölle Seuraava hakuaika päättyy 31.8.2020

Yrjö Sirolan Säätiö www.sirolansaatio.fi • toimisto@sirolansaatio.fi • 040 167 7700