TAKAISIN HABBOON Anonymiteetti vaihtoehtona

TAKAISIN HABBOON TAKAISIN HABBOON

2000-luvun alussa nuoruusvuosia viettäneet suomalaiset muistavat varmasti ajan, jolloin netissä oleminen ja sosiaalinen media tarkoittivat lähinnä IRCGalleriassa ja Habbo-hotellissa käymistä. Myöhemmin varhainen some ja Facebook valtasivat alan.

Koronaviruksen saadessa ihmiset jäämään koteihinsa on ihmisten netissä viettämä aika kääntynyt nousuun. Muun talouden kärsiessä monet virtuaaliset palvelut ovat saaneet uusia käyttäjiä. Yksi näistä on ollut Habbo-hotelli. Moni on ensimmäistä kertaa vuosiin löytänyt sivustolle, jossa seikkaillaan nostalgisella pikseligrafiikalla toteutetussa virtuaalihotellissa. Habbossa voi luoda oman hahmon ja huoneen sekä seikkailla erilaisissa muissa huoneissa. Niissä voi myös puhua muille pelaajille, ja mahdollisuus uusien ihmisten tapaamiseen onkin osa Habbon vetovoimaa.

Yksittäisten ihmisten lisäksi monet järjestöt tuntuvat tajunneen Habbon tarjoamat mahdollisuudet. Koronan estäessä opiskelijoiden vapunvieton perinteisillä tavoilla, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti korvaavan mahdollisuuden hengailulle Habbossa. Habbosta löytyivät vappuna niin Tuomiokirkon portaat, Senaatintori, Ullanlinnanmäki kuin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan keskustoimistokin. Habbon työkalut huoneiden sisustamiseen ovat selvästi monipuoliset, sillä paikoista oli saatu selvästi tunnistettavat. Myös ainejärjestöt ovat hyödyntäneet Habboa tapahtuma-alustana.

Luonnollinen selitys Habbon suosion lisääntymiselle on, että ihmisillä on karanteenissa enemmän aikaa. Habbon toimitusjohtaja Valtteri Karu totesi Nyt-liitteen huhtikuisessa jutussa palvelun uudesta noususta, että sovelluksen pahin kilpailija on aina ollut ”IRL”, oikea elämä. Tuntuu siis luonnolliselta että ”oikean elämän” ollessa lepotilassa ihmiset palaavat Habbon maailmaan.

Habbon kävijämäärien nousua on selitetty myös nostalgialla. Selitys tuntuu luonnolliselta: monet meistä tuntuvat karanteenin aikana päätyneen muistelemaan menneitä, kun nykyhetki epidemia-aikana

tuntuu helposti masentavalta ja turhauttavalta. Sosiaalisesta mediasta on helppo huomata, että moni on palannut vuosia sitten jääneiden harrastusten pariin. Haikailu menneeseen on sosiaalisessa mediassa näkynyt myös esimerkiksi nuoruuskuvahaasteen muodossa.

Nostalgian vaikutuksen allekirjoittaa myös Karu: ”Nostalgialla on varmasti ollut iso merkitys käytön kasvuun. Pelillämme on ollut melkoinen vaikutus varhaisen internetin pelaamisen kulttuuriin, ja pelillä on edelleen oma paikkansa ihmisten sydämissä.”

Tuntuisi kuitenkin erikoiselta, että vain tylsyys ja nostalgia olisivat ajaneet ihmiset Habboon. Jotain erityistä paikassa luulisi olevan: nostalgiaa ihmiset voivat hakea netistä vaikka missä muodossa, kuten menneisyyshaasteistakin on huomattu. Tylsyydenkään ei luulisi – ainakaan tietokoneen ääressä – niinkään olevan ongelma edes karanteeniaikana, kun meillä on mahdollisuus streamata lähestulkoon loputtomasti TV-sarjoja ja elokuvia, lukea sekä seurata sosiaalisen median kuva- ja tekstivirtaa. Ärsykesyöte on jo valmiiksi loputon – miksi kukaan siis haluaisi palata hieman kömpelöön hotelliin, jossa kaiken lisäksi pitää maksaa huonekaluista ja vaatteista?

Kun kuulin karanteenin alkuvaiheessa kaverini palanneen hengailemaan kavereidensa kanssa Habboon, reaktioni oli lähinnä hämmentynyt. En ollut ajatellut, että kukaan tuntemani käyttäisi sitä enää – ilman pari vuotta sitten lukemaani uutista sivun taloudellisesta tilanteesta olisin tuskin edes uskonut palvelun enää olevan olemassa.

Lopulta päädyn itsekin käymään Habbossa. Sivusto tuntuu kömpelöltä ja sen pyörittäminen tuntuu olevan läppärilleni uskomattoman raskasta suhteessa siihen, miten vanhoilta vuosikausia samanlaisina pysyneet pikseligrafiikat näyttävät. Hahmon ulkonäköön vaikuttamisessa tuntuu olevan vähemmän vaihtoehtoja kuin muistin. Kymmenisen vuotta sitten Habbossa parasta viihdettä oli oman huoneen sisustaminen, mutta en halua laittaa rahaa virtuaalisiin huonekaluihin. Habbo-huoneeni voin valita kolmesta erilaisesta, joista päädyn valitsemaan penthouse-tyyppisen huoneen uima-altaalla ja riipputuoleilla.

Hahmon ja huoneen luomisen jälkeen sivustoon on vaikea päästä sisään: mitä täällä oikein tehdään? Kierrän muutamassa huoneessa, joissa on nyt paikalla muutamia kymmeniä ihmisiä, ja seuraan keskustelua. Paikka tuntuu vaikeasti lähestyttävältä. Ihmiset tuntuvat lähinnä joko keskustelevan ihmisten kanssa, jotka tuntevat etukäteen, tai käyvän vähän kiusallista small talkia, jossa kaikki tuntuvat puhuvan vähän ristiin. Miten täällä joskus tutustuttiin ihmisiin?

Viestit, joita ihmiset lähettävät, ovat lyhyitä ja tuntuisivat millä tahansa muulla sivustolla lähinnä turhalta spämmiltä. Entistä hankalampaa keskustelun seuraamisesta tekee se, että hotellin huoneissa käytävään keskusteluun lähetetyt viestit

katoavat näkyvistä sitä mukaa, kun niitä tulee lisää. Kun hetkeksi keskittyy muuhun, on puheenaihe ehtinyt vaihtua eikä enää tiedä missä mennään. Todistan Habbon kahvilassa vähintäänkin hankalasti aukeavaa keskustelua, joka kuuluu sanasta sanaan näin:

käyttäjä 1: käyttäjä 2: käyttäjä 1: käyttäjä 3: käyttäjä 1: käyttäjä 2: käyttäjä 1:

höpö töh täh vihhu kuka muu sielä höpö menemään miks kehari se on lastenohjelma....

Saman huoneen toisella puolella Habbon kahvilan työntekijä ”Sumppi-Simo” lähettää viestin: ”Tylsää? Käy lukemassa uutisista mitä tapahtuu!” Eikö tänne tultukaan nostalgisoimaan menneitä ja pakenemaan nykymaailman ahdistavuutta epidemia-aikana?

Alan tylsistyä ja päätän lähteä kahvilasta. Käytyäni ihmettelemässä huonettani palaan takaisin kahvilaan seuraamaan keskustelua.

Jossain vaiheessa lyhyistä viesteistä koostuvalle nopealle keskustelulle alkaa lämpenemään. Habbossa oleminen tuntuu vähän siltä kuin olisi bileissä, joista ei tunne porukkaa – ei tiedä minne istua tai mistä ihmiset puhuvat, mutta jostain syystä ei halua ihan vielä lähteäkään. Muiden keskustelujen seuraaminen alkaa olla viihdyttävää, kun puheenaiheista pääsee perille. Viestien katoaminen nopeaan tahtiinkaan ei enää tunnu rasittavalta, kun keskustelua on seurannut hetken.

Parin viikon kuluttua päädynkin kaverini Habbo-huoneessaan pitämiin bileisiin, joihin moni tuttavani päätyy hahmonsa muodossa. Ihmiset juovat kaljaa kotonaan ja Habbo-hahmot tanssivat kaverin huoneen tanssilattialla. Juttelen huoneessa tuttujen kanssa, joihin en ole törmännyt karanteenin alun jälkeen. Tämä tuntuu virkistävältä: vaikka läheisimpiin kavereihin onkin yhteydessä erinäisten viestisovellusten kautta, ei etäisempiin tuttuihin, joihin tavallisessa arjessa kuitenkin yleensä törmäilee, ole ollut pahemmin yhteydessä. Kun muuten näkee ehkä vain opintojen tai yhteisten kavereiden kautta, tuntuisi epäluonnolliselta alkaa kysymään kuulumisia Facebookissa. Habbo tuntuu kuitenkin sopivalta alustalta tällaiseen arkiseen jutusteluun, jonka ei ehkä kuulukaan olla enempää kuin arkista jutustelua.

Habbossa on lopulta omanlaistaan koukuttavuutta. Kaverin järkkäämien hengailujen ulkopuolella tuntemattomienkin ihmisten täysin satunnaisten keskustelujen seuraaminen sivusta ja kiusaantuminen siitä, mihin pitäisi istua ja mitä täällä oikein pitäisi tehdä, tuntuvat virkistäviltä. Ne ovat ikään kuin arkikokemuksia, joista ei ennen karanteenia nauttinut, mutta jotka nyt tuntuvat raikkaalta vaihtelulta ja joita on ehkä huomaamattaan jopa ikävöinyt.

Yllättävän addiktoivan vaikutuksen taustalla tuntuu kuitenkin olevan muutakin, jotain mikä tekee Habbosta hyvin erilaisen verrattuna muihin sosiaalisen median sovelluksiin.

Eristysaikana sosiaalinen media on alkanut tuntua entistäkin ahdistavammalta. Viime vuosien aikana moni meistä on havahtunut siihen, että sosiaalinen media ei tee hyvää aivoillemme. Sen lisäksi että se heikentää keskittymiskykyämme, se aiheuttaa stressiä ja ahdistusta ja heikentää itsetuntoamme. Ei ole ihme, että ahdistumme sosiaalisessa mediassa, kun se on täynnä lähinnä arkemme huippuhetkiä ja tarkasti kuratoitua sisältöä elämästämme sellaisena kuin haluamme sen muille jakaa: usein ilman niitä huonoimpia puolia.

Tässä valossa ei enää tunnukaan ihmeelliseltä, että kun tavallinen, arkipäiväinen sosiaalinen kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on väistynyt, emme halua korvata sitä sillä sosiaalisella medialla, jota yleensä käytämme. Hetket, joina näkee ihmisiä vaikkapa aamuluennolla hiukset harallaan kahvikuppi kädessä, korvautuvat loputtomilla kuvilla karanteenin aikaisesta idyllistä banaanileipineen ja kirjoineen. Tämän myötä alamme helposti tuntea riittämättömyyttä, kun oma arki ei näytä yhtä houkuttelevalta. Ei myöskään ole ihme, jos usko ihmiskuntaan horjuu, kun arkipäiväiset keskustelut tuttavien kanssa töiden lomassa korvautuvat mahdollisimman kärkkäillä Twitter-kommenteilla.

Näistä paineista Habbo on vapaa: sillä, mitä teet oikeassa elämässä ei tunnu olevan sivustolla mitään väliä. Habbossa henkilökohtaisten tietojen jakamista ei edes sallita. ”Habbo on paikka, jossa olet vapaa luomaan oman persoonasi. Valvomme peliä, pidämme huolen siitä, että anonymiteetti on osa pelin hauskuutta ja puutumme väärinkäytöksiin”, toimitusjohtaja Karu kuvailee.

Muutoinkin nostalgisen ilmeensä ohella Habbossa tuntuu anonymiteetin myötä olevan jäljellä ripaus siitä, mitä internet oli aikana, jolloin omaa nimeään kiellettiin kertomasta sen sijaan, että maan suurimpien lehtien toimittajat meuhkaisivat siitä, että anonyymien tilien kanssa ei pidä puhua. Myös tuntemattomille puhumisessa tietämättä, kenen kanssa keskustelua käy, on jotain vapauttavaa. ”Habbo on nuorille hyvä paikka tavata verkossa näinä aikoina, jolloin muu kanssakäyminen ei ole mahdollista. Habbossa tapahtuu koko ajan, ja sieltä löytyy paljon uusia ihmisiä, joihin tutustua ja ystävystyä. Se, että pelissä on mahdollista viettää aikaa kaverien kanssa pelaajien itselleen luomissa ympäristöissä, tekee meistä erilaisen ympäristön verrattuna vaikkapa Snapchatiin tai Instagramiin”, Karu analysoi alustan erilaisuutta suhteessa nykyään suositumpiin sosiaalisiin medioihin.

Varsinkin Facebook ja Twitter tuntuvatkin nykyään helposti alustoilta, joiden pitää olla sen verran edustuskelpoisia, että niistä voisi olla hyötyä työnhaussa. Twitterissä omaa pätevyyttä korostetaan

jakamalla mahdollisimman syvällisiä hot takeja aiheesta kuin aiheesta, ja Facebookissa ikäisteni yleisimmät päivitykset tuntuvat olevan opiskelupaikkoja tai työpaikkoja. Molemmat alkavat helposti tuntumaan jonkinlaiselta henkilöbrändin rakentamiselta ja kevytversiolta LinkedInistä. Instagram taas tuntuu projektilta, jossa omasta elämästä tehdään mahdollisimman kaunista, kiinnostavaa ja haluttavan näköistä.

Tässä kaikessa ei ole mitään pahaa, nykymaailmassa kun on hankalaa välttyä sosiaalisen median realiteeteilta. Modernissa tietotyössä ihmisen koko persoona ja verkostot ovat pääomaa, jotka kuuluvat pakettiin, jota työnantaja häneltä ostaa. Tähän persoonaan sisältyvät myös ihmisen sosiaalisen median profiilit ja verkostot. Tässä valossa tuntuukin luonnolliselta, että loputtoman virtuaalisen CV:n rakentamisen vastapainoksi tarvitsemme netissä myös paikan, jossa ei tarvitse miettiä sanomisiaan sen kannalta, sopiiko se mahdolliselle tulevalle työnantajalle tai tuleeko someprofiilista vaikutelma tuottavasta työntekijästä.

Edes jokseenkin anonyymina netissä oleminen tuntuu vapauttavalta verrattuna siihen projektiin, jota itsestään tiedostamattaankin työstää Facebookin, Instagramin ja Twitterin puolella. Habbo tuntuukin rentouttavalta paikalta, jossa ei tarvitse olla CV-kelpoinen edustusversio itsestään.