VÄHEMMISTÖKIELTEN TURVAAMINEN

Vähemmistökielten turvaaminen vaatii kielipoliittista perspektiiviä

Vuonna 2019 vietettiin YK:n julistamaa alkuperäiskielten vuotta. Alkuperäiskieli voidaan karkeasti ottaen määritellä kieleksi, jonka elinvoimaisuus on uhattuna sen perinteiselläkin puhuma-alueella jonkin poliittiselta valta-asemaltaan vahvemman kielen (usein valtion pääkielen) käyttöalan laajentuessa sen kustannuksella.

YKSITTÄISTEN KIELTEN lisäksi uhattuna on maailman kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus, sillä synkimpien ennusteiden mukaan 90 prosenttia kaikista maailman kielistä saattaa kuolla tämän vuosisadan loppuun mennessä. Siitä, milloin kieli voidaan määritellä kuolleeksi, on monenlaisia näkemyksiä, mutta viimeistään silloin ollaan hyvin lähellä kielen kuolemaa, kun kieltä ei enää puhuta säännöllisesti lapsille edes yhdessä yksittäisessä perheessä.

Vähemmistöjen omia tiedotusvälineitä lukuun ottamatta kielten uhanalaistuminen on vähälle huomiolle jäävä puheenaihe, vaikka kielellistä monimuotoisuutta voitaisiin pitää itseisarvona siinä missä luonnonkin monimuotoisuutta. Ja kun kieli uhanalaistuu, kysymys ei ole ”vain” kielestä. Kielet eivät kuole itsestään tai syrjäydy muiden kielten tieltä jonkin luonnonlain seurauksena, vaan siihen johtavat epätasa-arvoiset valtasuhteet eri kieliä puhuvien ihmisryhmien ja kulttuuripiirien välillä. Tuo valta voi olla luonteeltaan poliittista, taloudellista tai sosiaalista valtaa – tai kuten useimmiten: yhdistelmä näitä kaikkia.

Alkuperäiskielten vuonna kuultiin pysäyttäviä uutisia eri puolilta maailmaa. Tuhat kilometriä Moskovasta itään Udmurtian pääkaupungissa Ižkarissa (ven. Iževsk) 79-vuotias, suomen kaukaista sukukieltä udmurttia puhunut kulttuurivaikuttaja Albert Razin teki hallintorakennuksen edessä polttoitsemurhan osoittaakseen mieltä udmurtin kielen asemaan kohdistuvia heikennyksiä vastaan. Udmurtti on teoriassa nimikkoalueensa toinen virallinen kieli, mutta Venäjällä alkuperäiskielten virallisuus on pelkkää sanahelinää.

Erityisesti Razin arvosteli Venäjällä hiljattain voimaan tullutta lakia, joka kieltää opettamasta alueellisia alkuperäiskieliä pakollisena aineena koulussa. (Venäjän kieltä, joka on suurimmassa osassa Venäjää alun perin vieraan valloittajan kieli, tämä laki ei tietenkään koske. Sen opiskelu on yhä kaikkialla pakollista.) Tähänkin saakka Venäjän yli sadan alkuperäiskielen puhujista ani harvat ovat saaneet omakielistä kouluopetusta – siis muidenkin aineiden kuin itse äidinkielen opetusta omalla kielellä. Äidinkieltä on viime vuosina opetettu parhaimmillaankin yksittäisenä oppiaineena kaikkien muiden oppiaineiden opetuksen ollessa venäjäksi, mutta alueellisen kielen pakollisuus on taannut sen, että lapset ovat saaneet kuulla viikossa edes tunnin verran omaa kieltään opettajan suusta. Pakollisuuden poistuminen tarkoittaa suurimmassa osassa kouluja koko oppiaineen lakkauttamista, sillä käytännössä vanhempia painostetaan olemaan vaatimatta lapselleen oman kielen opetusta.

Espanjassa katalaaninkielisellä Mallorcalla lentoaseman työntekijä Paula Rotger sai syytteen sanottuaan lentoaseman turvatarkastuksessa poliisille ”kiitos” paikallisella kielellä.

Syyte tuli ”lentoturvallisuuden vaarantamisesta” ja voi johtaa pahimmillaan kahdensadantuhannen euron sakkoihin. Kaupan päälle hänet erotettiin kuukaudeksi työstään. Monella Espanjan itsehallintoalueella alkuperäiskielillä on virallinen asema espanjan kielen rinnalla, mutta virallisuus ei koske valtion keskushallinnon alaisia instituutioita, kuten poliisia tai tuomioistuimia. Jos näiden instituutioiden edustajien kanssa edes yrittää aloittaa keskustelun alueellisella kielellä, viranomainen voi päinvastoin tulkita sen ”virkavallan vastustamiseksi” ja simputusluonteisesti sakottaasiitä.

VARHAISKASVATUS JA PERUSOPETUS TURVAISIVAT VÄHEMMISTÖKIELTEN ASEMAA SUOMESSA

Vaikka Suomesta ei viime aikoina olekaan kuulunut yhtä rajuja uutisia, meilläkin olisi parantamisen varaa kotoperäisten vähemmistökielten suojelussa. Suurin osa saamelaislapsista asuu jo saamelaisalueen ulkopuolella, joten olisi ensiarvoisen tärkeää laajentaa oikeus saamenkieliseen varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen kattamaan myös saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolisia alueita. Ainakin suuret kaupungit pitäisi koko Suomessa velvoittaa lakisääteisesti tarjoamaan saamenkielistä perusopetusta, päivähoitoa sekä kielipesätoimintaa.

Suomen romanikielen kohdalla pitäisi ylipäänsä aloittaa järjestelmällinen ja pitkäjänteinen kielipesätoiminta sekä laajentaa kielen opiskelumahdollisuuksia Helsingin yliopistossa niin, että sitä voisi opiskella pääaineena. Vuonna 2009 tasavallan presidentin asetuksella vähemmistökieleksi tunnustettu karjalan kieli tarvitsisi oman kielilakinsa, jotta kielenelvytystyö saisi jatkuvuutta eikä olisi aina vaihtuvien hallitusten armeliaisuuden varassa. Vuonna 2015 Ylellä aloitetut karjalankieliset radiouutiset ovat toistaiseksi olleet viikoittaisen lähetysaikansa puolesta hyvin vaatimattomat, ja sekä radioon että televisioon tulisi saada huomattavasti enemmän lähetysaikaa karjalankielisille ohjelmille.

Ruotsinkin kielen asema on heikentynyt Suomessa merkittävästi 1900- ja 2000-lukujen aikana. Perinteisesti ruotsinkieliset alueet ovat suomenkielistyneet varsinkin etelärannikolla, jossa pääkaupunkiseutu kehyskuntineen on tehnyt loven keskelle perinteisesti ruotsinkielistä Uudenmaan rannikkoa. Suomalainen kielipolitiikka on epäonnistunut siinä, että se on lähtenyt suojelemaan ruotsinkielisten oikeuksia yksilötasolla yhteisötason sijaan. Kielen elinvoimaisuuden kannalta keskeisintä on, kuinka vakaa kielen asema on paikallisyhteisön pääkielenä esimerkiksi tietyllä paikkakunnalla. Jos kieli menettää tämän aseman toiselle kielelle, sen käyttöala käytännössä supistuu huomattavasti ja sen puhujien mahdollisuudet käyttää

kieltä arkielämässään (esim. kaupallisten palvelujen yhteydessä ja uusia sosiaalisia suhteita luodessaan) ja siirtää sitä uusille sukupolville kaventuvat. Näin käy, vaikka julkisia palveluja yhä tarjottaisiinkin alkuperäiskielellä niille, jotka jaksavat nähdä tarpeeksi vaivaa omakielisten palvelujen vaatimisessa.

Vähemmistökielten suojelun näkökulmasta kielipolitiikan tulisi aina tähdätä siihen, että paikkakunnan alkuperäisen väestön ja muualta muuttavien väliseksi oletusarvoiseksi kommunikaatiokieleksi muodostuisi paikkakunnalla alun perin puhuttu kieli sen sijaan, että paikallisyhteisön pääkieli vaihtuisi tulokkaiden myötä. Tärkeimpiä keinoja tämän takaamiseksi on järjestää tulokkaiden lasten kouluopetus ja päivähoito siten, että paikallisen alkuperäiskielen opiskelu kielikylpymenetelmällä on oletusarvo eikä vain vapaaehtoisuuteen perustuva vanhempien omavalinta.

Suomi toimii kuitenkin toisin. Jos alun perin ruotsinkielisen paikkakunnan väestösuhteet muuttuvat siten, että suomenkielisiä on kunnan asukkaista enemmän kuin ruotsinkielisiä, laki määrää, että jopa liikennemerkeissä ja tienviitoissa kielten järjestys muuttuu. Myös saamelaisalueella suomenkielinen osuus on tienviitoissa useimmiten saamenkielisen yläpuolella. Asia on symbolisella tasolla merkittävä, sillä kun kielten järjestys kylteissä muuttuu, katoaa samalla ymmärrys siitä, mikä on alueella alkuperäisempi kieli. Vähemmistön on vaikea puolustaa oikeuksiaan, jos valtaenemmistö ei enää edes hahmota, että vähemmistö edustaakin oikeastaan alueen alkuperäistä väestöä.

ENGLANNIN KIELEN KIELIPOLITTIINEN ROOLI ON ONGELMALLINEN

Vähemmistökielten lisäksi kielipolitiikassa olisi nykyään tarvetta kiinnittää huomiota myös valtion pääkielen (Suomessa siis suomen kielen) asemaan suhteessa alati leviävään englantiin. Siinä missä suomen kielen levittäytyminen uhkaa kotoperäisten vähemmistökielten elintilaa, englanti on puolestaan ilmestynyt uhkaamaan suomen elintilaa. Tämä on nähtävissä esimerkiksi korkeakouluissa kotimaisilla kielillä annettavan opetuksen vähenemisenä, kaupallisten toimijoiden tuottamien tekstien (tuotenimien, pakkausetikettien, mainosten, iskulauseiden, ruokalistojen jne.) englanninkielistymisenä sekä yleistyvänä tapana pyrkiä integroimaan (varsinkin länsimaiset ja korkeasti koulutetut) maahanmuuttajat suomalaiseen yhteiskuntaan englannin eikä suomen tai ruotsin kielen kautta.

Helsingin kaupungin päätös vahvistaa englannin kielen asemaa kaupungin palveluissa on malliesimerkki huonosta kielipolitiikasta ja kielentutkijoiden asiantuntemuksen kaikumisesta kuuroille korville. Samaan aikaan, kun kaivattaisiin kipeästi lisäresursseja suomen (tai ruotsin) kielen opettamiseen maahanmuuttajille sekä toisaalta joidenkin oleellisimpien palveluiden järjestämiseen laajalla kirjolla eri maahanmuuttajaryhmien äidinkieliä, syydetäänkin resursseja englanninkielisten palvelujen vahvistamiseen. Englanniksi saanee käytännössä jo nykytilanteessa enemmän palveluita kuin kaikilla muilla maahanmuuttajien kielillä yhteensä. Englanninkieliset palvelut eivät sitä paitsi hyödytä suurta osaa maahanmuuttajista. Helsingin suurimmat maahanmuuttajaryhmät tulevat tyypillisesti maista, joissa englannin osaaminen edes alkeistasolla ei ole kovinyleistä.

Erityisen huolestuttava on päätös lisätä englanninkielisten päivähoito- ja koulupaikkojen määrää sekä englannin käyttöä nuorille suunnatuissa vapaa-ajan palveluissa. Suomalaisen koulujärjestelmän tulee tietysti kaikin mahdollisin keinoin tukea eri maahanmuuttajaryhmien mahdollisuuksia ylläpitää omia äidinkieliään, ja toisaalta suomenkielisillekin perheille voidaan jossain määrin tarjota mahdollisuutta kielikylpyopetukseen myös muilla kuin kotoperäisillä kielillä. Englannin kieli on kuitenkin poikkeus. Sillä on populaarikulttuurin ja muutenkin englanninkielistyvän kieliympäristön takia lasten ja nuorten maailmassa jo niin vahva prestiisi- eli suosituimmuusasema, että englanniksi koulunsakin käyvän lapsen sosiaalistuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja ikätovereihinsa suomen kielen kautta (jaylipäänsä suomen taitojen kehittyminen) saattaa vaarantua. Ei ole suomalaisen yhteiskunnan, suomen kielen eikä lopulta Suomessa asuvien yksilöidenkään edun mukaista kasvattaa julkisessa koulussa sukupolvea, joka luo sosiaaliset verkostonsa pienestä pitäen ympäristössä, jossa kotimaisen kielen sijaan englanti vakiinnutetaan eri kieliä äidinkielenään puhuvien yhteiseksi kieleksi.