Minervan Pöllö 3/2020 ANALYYTTINEN/MANNERMAINEN

Pääkirjoitus Vuoden kolmannen Pöllön teema “analyyttinen/mannermainen”, sikäli kuin sen haluamme kehystää, ei koske vastakkainasettelua, vaan filosofianhistoriallista jakoa.

Tätä jakoa emme halua lähestyä absoluuttisena — oikeastaan näkisimme sen mieluiten sulavan pois määrittelemästä nykyisiä opiskelun, tutkimuksen ja erikoistumisen mahdollisuuksia. Teema on kuitenkin edelleen ajankohtainen, eikä kenellekään yhtä paljon kuin filosofian opiskelijalle. Filosofian opiskelu kun on keskeisesti eri ajatteluperinteiden, metodien ja tyylien kartoittamista, ja niiden tutkimisessa avoimuus ja uteliaisuus ovat hyveitä.

“Mannermaisen” ja “analyyttisen” käsitteitä voi tietenkin kritisoida monesta kulmasta. Tuoreessa artikkelissaan Filosofian kahtiajako? - Analyyttisen ja mannermaisen filosofian institutionaaliset tekijät Tiia-Mari Hovila valottaa aiemman tutkimuksen johtopäätelmiä: jakoa ei voi kaavamaisesti tehdä sisällön, terminologian, genetiikan eikä historian avulla (1). Jako on pikemminkin sosiologinen ja historiallisten sattumusten summa.

Osittaista keinotekoisuutta heijastelevat jo perinteiden nimikkeet, ensimmäisen ollessa ristitty maantieteen, toisen metodin mukaan.

Jako on kuitenkin mielekäs 1900-luvun länsimaista filosofiaa kartoittaessa. Tällöin sitä kannattaa lähestyä Hovilan tapaan Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsitteen avulla: perinteet jakavat keskenään monimutkaisen, yhdistävien piirteiden verkoston. On selvää, etteivät nämä kaksi nimeä pidä allaan monoliittisia kokonaisuuksia. Mannermaisen alle luetaan niin fenomenologia, hermeneutiikka, jälkistrukturalismi kuin kriittinen teoriakin — tutkimussuuntia, jotka eivät aina jaa samoja teemoja, metodeja eivätkä tyylejä. Sama pätee analyyttiseen perinteeseen, joka — vaikka aluksi olikin kenties “kielellisen käänteen” yhdistämä — pitää nykyään sisällään yhtä lailla suuren määrän monimuotoisuutta. Jaon ymmärtäminen, kyseenalaistaminen ja purkaminen edellyttää hienovaraisuutta yhteyksien ja erojen käsittelyssä perinteiden sisällä ja niiden välillä.

Vaikka jaon analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan tunnustaisi historiallisesti, ei sen ylläpitämiselle ole enää mitään ilmeistä syytä. Näyttääkin olevan yhä yleisemmin hyväksyttyä, että raja-aidasta on nykyään enemmän haittaa kuin hyötyä. Näkemys jaon kehnoudesta ja vanhentuneisuudesta ei kuitenkaan ole toistaiseksi poistanut kaikkia institutionaalisia käytäntöjä ja yleisiä ennakkoluuloja, jotka ylläpitävät esteitä monipuolisemman ajattelun syntymiselle. Institutionaaliset käytännöt, kuten tutkimuksen, opetuksen, seminaarien ja rahoituksen keskittyminen yhteen ajatteluperinteeseen toisen kustannuksella, muodostavat vaaran yksipuolisten asenteiden ja stereotypioiden syntymiselle. Erikoistuminen ja kuppikuntien muodostuminen voivat toisinaan tuottaa hyvää, mutta ne eivät saa määrittää sitä, mikä on 4