TEEMA
Jalkapallon maailmanjärjestelmä Teksti: Antonio Tarnaala
J
alkapallo on maailman suurin urheilulaji ja elämäntapa. Sitä pelataan kellon ympäri maapallon eri kolkissa, kulttuureissa ja olosuhteissa; säästä, sodista ja köyhyydestä piittaamatta. Ihminen on sopeutuvainen olento, ja niin on myös jalkapallo. Pallo pyörii historian kuljettamana. Jalkapallo onkin yhteiskunnan peili, ja maailmana se on perinpohjaisesti poliittinen. Sen maailma ei siis ole erillinen ja irrallinen – sitä määrittävät ja ohjaavat samat prosessit, valtasuhteet ja toimintalogiikat, jotka määrittävät yhteiskuntiamme. Jalkapallo on kapitalistinen ja vauras, äärimmäisen epätasa-arvoinen ja monimutkainen valtajärjestelmä, jossa valtiot, yritykset, kaupungit, luokat ja identiteetit toimivat ja kilpailevat keskenään. Parhaimmillaan jalkapallo on kuitenkin elämää täysimmillään: se luo yksilöllisen täyttymyksen ja kollektiivisen hurmioitumisen tunnetiloja, kentällä ja sen ulkopuolella, jotka saavat unohtamaan hetkellisesti kaiken pahan maailmassa. Tämä on totuus. Tämä totuus on kuitenkin harhaanjohtava totuus, virallisen retoriikan ja viestinnän hyväksikäyttämä mielenmaisema, jolla peitetään pelin ongelmalliset fundamentit. Jalkapallon sosiopoliittinen on kuitenkin todellisuudessa tätä rumempi. Maailma voidaan jakaa dominoiviin ja alistettuihin, voimakkaisiin ja heikkoihin, tai rikkaisiin ja köyhiin. Yhteiskuntatieteiden saralla, legendaarinen teoreetikko Immanuel
23
Wallerstein lähestyi tätä kysymystä 1970-luvulla modernin maailman historian ja kapitalismin kehityksen kautta. Wallerstein näki maailman toimivan globaalin kapitalismin työnjaon logiikan mukaisesti. Maailmanjärjestelmässä on keskus, periferia ja semiperiferia. Keskus-periferia-logiikalla viitataan suhteeseen, jossa keskus riistää ja hyödyntää periferiaa erilaisin mekanismein. Wallerstein tukeutui myös vahvasti aikaisempaan yhteiskuntatieteelliseen debattiin kolmannen maailman kehityksestä ja niin sanotusta riippuvuusteoriasta, jonka mukaan maailmantaloutta luonnehtii jako dominoiviin ja alistettuihin tai riippuvaisiin valtioihin. Sen mukaan, maailmantalouden rakenne edesauttaa dominoivia valtioita dominoitujen kustannuksella – rajoittaen dominoitujen taloudellista kehitystä tai suoranaisesti estäen sitä. Dominoivien kehittyminen johtaisi siten dominoitujen alikehittymiseen. Yksinkertaistaen, köyhät maat tarjoavat halpaa työvoimaa ja vievät raaka-aineita ja alkutuotteita rikkaille maille, jotka valmistavat niillä teollisuustuotteita, joita rikkaat myyvät takaisin köyhille maille. Arvonlisä, joka syntyy keskuksessa tehdystä teollisuustuotteesta, on aina enemmän kuin niiden valmistamiseen käytettyjen alkutuotteiden hinta. Siksi perifeeriset maat eivät koskaan saa vientituloistaan tarpeeksi maksaakseen tuontituotteistaan, jolloin niiden on pakko lisätä tuotantoa ylituotannon ja hintojen laskemisen uhalla, tai (ja) velkaantua. Nykymaailmassa keskuksen ja periferian
