TEEMA
Susi ideologisena vihollisena
Luonnon ja kulttuurin välimaastossa
I
hminen on poliittinen eläin. Niin on kyllä susikin. Susikeskustelu kuohuu vuodesta toiseen siitäkin huolimatta, että vain 200 yksilön susikanta on Suomessa listattu erittäin uhanalaiseksi. Koirakin on tappanut viimeisen 15 vuoden aikana enemmän ihmisiä kuin susi kahteensataan vuoteen. Pitkässä ja monipolvisessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse luonnon ja kulttuurin keinotekoisesta erottelusta sekä antroposentrisestä luontokäsityksestä. Vaikka nykyään keskustelua käydään lähinnä yksittäisistä susihavainnoista sekä metsästys- ja porovahingoista, periytyy vastakkainasettelu suomalaisen karjatalouden alusta saakka. Kauhua herättävä legenda susi-stigman taustalla on vuosina 1881–82 Turun seudulla metsästänyt susi, joka surmasi yhteensä 22 lasta. Tapaukset herättivät ymmärrettävästikin pelkoa: susi saattoi tulla kirkkaassa päivänvalossa pihaan ja viedä lapsen saaliiksi tämän sisarusten silmien edestä. Tapaukset johtivat kiihkeään kansanliikkeeseen, jonka voimin Varsinais-Suomessa järjestettiin satojen (humalaisten) miesten voimin sudenmetsästysrinkejä, joiden tarkoituksena oli ahdistaa lapsia uhkaillut susilauma kiikkiin. Vaikka nämä operaatiot epäonnistuivat surkuhupaisasti, ne saivat ylenpalttisesti huomiota lehdistöltä. Ulkomaisen lehdistön tarttuessa aiheeseen tuttu ja turvallinen luonnonsuojelijasetä Zachris Topeliuskin peräänkuulutti susien eliminointia suomalaisten maineen pelastamseksi. Suomea valtiona ei tuolloin vielä edes ollut, mutta syn-
37
tymättömän kansakunnan heikko itsetunto kärsi kovin ulkomaisen lehdistön aiheeseen liittyvästä ruodinnasta, ja fennomaanit vaativat nopeaa tilanteeseen puuttumista. Surmien takana oli parhaan tiedon mukaan ainoastaan yksi susinaaras, ja tapahtumien syitä on siksi hieman vaikeaa analysoida. Yksi tekijä voi olla, että innokkaasti metsästetystä Varsinais-Suomen hirvikannasta ei riittänyt saalista alueen susille. Sekä susien että hirvien kannanhoito oli tuolloin toki vaikeaa, mutta susi tuskin oli tilanteen ainoa syypää. Lastensurmien herättämälle susivihalle oli kansan mielissä valmiiksi tilaa, sillä vainot olivat saaneet alkunsa jo paljon aiemmin – 1400-luvulla annetussa maalaissa suden vainoaminen oli määrätty kansalaisten velvollisuudeksi, ja tapporahoja jaettiin vuosisatojen saatossa auliisti. Voimakkaan reaktion taustalla oli myös maatalouden etu: sudet söivät ikävästi riistan vähetessä myös karjaa ja koiria, ja tunkeutuivat siten liiaksi ihmisen reviirille. Surmat tarjosivat oivan syyn häiriköiden eliminointiin. Seuraukset olivat susille joka tapauksessa kovat: tulevien vuosikymmenien aikana susi metsästettiin lähes sukupuuttoon Suomesta, ja kanta alkoi vähitellen palautua vasta 1990-luvulla. Surmien vaikutusta voi havainnollistaa suden maineen vertaaminen karhuun: vaikka karhu on ollut suden kaltainen uhka niin kotieläimille kuin karjallekin, siihen liittymä kuvasto suomalaisessa kansanperinteessä on huomattavasti myönteisempi suteen verrattuna.
