Klovnerit vakavien asioiden äärellä Klovni Usva Huun näyttelijä Roosa Hannikainen ja klovni Regina D. Ding Dongia esittänyt Helena Leminen toimivat freelancereina esittävän taiteen kentällä ja löysivät toisensa Teatteri Metamorfoosin riveistä.
Entä, Jos...??
”Klovneria on taidemuotona läsnäolon ja elämisen riemun välittäjä” He olivat olleet työtovereita jo pitkään, kunnes sattumoisin tajusivat, että näyttelemisen lisäksi heillä oli muutakin yhteistä. Molemmat olivat kärsineet pakko-oireisuudesta ja saaneet siihen hoitoa.
Tuolloin pahin vaihe sairauden suhteen oli molempien elämässä jo ohitettu terapian sekä vertaistuen avulla. Roosa Hannikainen ja Helena Leminen tunsivat olevansa valmiita kertomaan tarinaansa teatterin keinoin. Käsikirjoitus tarinaan syntyi paitsi esiintyjien omista kokemuksista, niin myös heidän tuntemiensa pakko-oireista kärsivien ihmisten kokemuksista sekä niihin tarjotuista toimivista ja toimimattomista hoitokeinoista.
©Jukka
Ahdistavien ajatusten monipäinen hirviö näyttäytyi Salossa Moni tunnistanee itsessään asioiden pakonomaista tarkistamista, joka ilmenee esimerkiksi hellan nuppien tarkistamisena tai avainten hapuiluna taskusta. Näille pikkupiintymyksille naureskellaan, mutta pakkooireisuus eli OCD (obsessive-compulsive disorder) on pahimmillaan sairaus, joka halvaannuttaa sitä sairastavan arjen. Yleisimmin tunnettuja muotoja ovat tarkistelemisten lisäksi erilaiset bakteerikammot, tai ylenpalttinen käsienpesu. Aina ei ole kyse pakkotoiminnoista, vaan sairaus voi ilmetä myös pakkoajatuksina.
Klovneria on taidemuotona läsnäolon ja elämisen riemun välittäjä. Näin se on erityisen sopiva väline käsitellä pään sisäisiä vakavia ja pelottaviakin aiheita niin, että katsojan ja kokijan on mahdollista vastaanottaa se. Omakohtaisuus tekee esityksestä aidon ja totuudenmukaisen. Esiintyjät asettautuivat samalle viivalle niiden katsojien kanssa, joilla kenties on kokemusta mielenterveyden järkkymisestä.
”Aina ei ole kyse pakkotoiminnoista, vaan sairaus voi ilmetä myös pakkoajatuksina”
”Omakohtaisuus tekee esityksestä aidon ja totuudenmukaisen” Näytelmästä käy ilmi, että pakko-oireistaan ammattihenkilöstölle puhuvan henkilön on vaikeaa tulla ymmärretyksi ja saada sairauteensa apua. Roosa Hannikaisen ja Helena Lemisen motiivina on ollut halu auttaa ihmisiä pääsemään irti pakko-oireiden aiheuttamasta häpeästä ja levittää tietoa, että sairauteen on saatavilla apua.
“Entä jos…?” -esitys valotti komedian keinoin, millaiseen piinaavaan paniikkiin kaikenkarvaiset ajatukset voivatkaan ihmispolon saada. Pääosassa on Minna Mannosen tarina. Pakkoajatuksista kärsivä Mannonen kiertää mielenterveyden ammattilaiselta toiselle, mutta kohtaa apua hakiessaan vähättelyä. Mannosella ei kuitenkaan ole varsinaisia pakkotoimintoja, vaan hänelle OCD tarkoittaa piinaavia pakkoajatuksia. Hän tutkii ja analysoi tunteitaan, märehtii niitä ja tarvitsee muilta ihmisiltä jatkuvaa vakuuttelua sammuttaakseen huolensa.
”Hänelle OCD tarkoittaa piinaavia pakkoajatuksia.” 18
