6 minute read
Selvitysten tarve ja hyödyntäminen korjaushankkeessa
KORJAUSKLINIKKA Heinolan WPK-talo oli yksi Korjausklinikka-hankkeen korjausselvityskohteista. Kunnostustöiden edellä rakennuksesta laadittiin keväällä 2020 korjaustarveselvitys, joka ohjaa arvorakennuksen suunnitelmallisessa huollossa ja ylläpidossa sekä auttaa ennakoimaan korjaustarpeita. Kuva: Tuomas Uusheimo.
Advertisement
Vanhan rakennuksen korjaushanke tai käyttötarkoituksen muutos on aina yksilöllinen ratkaisu, jota ei voi tuottaa standardoidusti liukuhihnalta. Korjausrakentamisessa on otettava huomioon monia sellaisia seikkoja, joita uudisrakentajan ei tarvitse pohtia. Yllätyksiäkin tulee melko varmasti eteen.
Yksi standardiratkaisu sentään löytyy: lähtötilanteen ja pohjatietojen selvittämisellä sekä hyvällä suunnittelulla on parasta aloittaa mikä tahansa korjaushanke. Seuraava askel viekin jo yksilölliselle polulle, sillä erityyppisissä kohteissa tarvitaan erilaista selvitystietoa muun muassa rakennushistoriasta, kunnosta, korjaustarpeesta ja -tavasta.
Kertakäyttökulttuurista kestävään korjaamiseen
Korjaus- tai muutosvaiheeseen tulevien rakennusten skaala on laaja ja monimuotoinen. Perinteinen rakennustapa tuotti rakennuksia, joiden korjaaminen ja muutostyöt perustuivat lähtökohtaisesti melko yksinkertaisiin periaatteisiin ja materiaaleihin. Tällaista taloa moni osasi itsekin ylläpitää ja huoltaa. Valtaosa maamme nykyisestä rakennuskannasta on kuitenkin rakennettu teollisin, osin jopa kokeellisin menetelmin ja materiaalein 1960-luvulta alkaen. Myös jäljellä olevaa perinteistä rakennuskantaamme on ehditty vuosikymmenten varrella saneerata modernein opein. Samalla talotekniikan määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Rakennusteollisuuden valtavirta on ollut pitkään viritetty uudisrakentamisen periaatteille, joita sovelletaan yleisesti myös korjausrakentamiseen. Korjaaminen perustuukin useimmiten mittaviin purkutöihin ja koko-
naisvaltaiseen uusimiseen.
Korjausrakentamisen marginaalissa ahkeroi kuitenkin toinenkin koulukunta: säilyttävän korjaamisen periaatteita on noudatettu esimerkiksi restaurointikohteissa ja perinnerakentamisessa koko ajan. Säilyttävän korjaamisen periaatteen mukaan ehjää ei korvata uudella ja korjauskelpoinen korjataan uusimisen sijaan. Periaatetta on sitä helpompi toteuttaa, mitä yksinkertaisemmin materiaalein ja rakennustavoin kohde on toteutettu.
Korjausikään ovat kuitenkin jo pitkän aikaa tulleet modernin rakennustekniikan tuotokset, joiden monet materiaalit ja ratkaisut ovat kertakäyttöisiä ja korjauskelvottomia. Nykyisillä ja tulevilla korjauskierroksilla on osattava katkaista kertakäyttöisyyden kierre, sekä poistaa toimimattomaksi osoittautuneet ratkaisut tai edellisten korjausten aiheuttamat ongelmat.
Toisekseen korjaaminen ei rajoitu vain rakennusteknisiin ratkaisuihin, vaan hankkeissa on monesti tarpeen toteuttaa myös erilaisia toiminnallisia, kuten esteettömyyttä edistäviä muutoksia. Hyvällä suunnittelulla rakennuksen ominaispiirteitä säilyttävän korjaamisen ja tarpeellisten uudistusten yhteensovittaminen on täysin mahdollista. Kestävät ratkaisut tehdään osaavan suunnittelijan pöydällä, mutta pohjalle tarvitaan tutkimuksellisella otteella hankittua tietoa nimenomaisesta kohteesta.
Rakennushistorian selvittäminen kannattaa
Erilaisten tutkimusten ja selvitysten tarve on syytä kartoittaa heti korjaushankkeen lähtötilanteessa, sillä niiden tuottamaa tietoa tarvitaan jo korjausvaihtoehtoja ja resursseja punnitessa. Aina vanhoista rakennuksista ei löydy edes rakennuspiirustuksia, ja jos löytyykin, käytännön toteutus on jo alkujaan saattanut muotoutua toisenlaiseksi kuin suunnitelmat. Yleensä viimeistään myöhemmissä remonteissa ja käyttötarkoituksen muutoksissa on tehty ratkaisuja, jotka tuottavat päänvaivaa seuraaville korjaajille.
Rakennushistoriaselvityksen teettäminen on tällaisissa tilanteissa erityisen suositeltavaa. Se kokoaa yhteen rakennuksen eri vaiheet muodostaen kokonaiskuvan kohteesta ja toimien pohjana pitkäjänteiselle kiinteistön kunnossapidolle. Omistajien ja ylläpitäjien vaihtuessa tiedon säilyminen ja siirtyminen on monella tapaa tärkeää.
Rakennushistoriaselvitysten teettäminen on jo pidempään ollut yleinen käytäntö julkisomisteisissa kohteissa.
WPK-talon juhlasali on palautettu loistoonsa 1990-luvun korjaustöissä. Tuon aikainen dokumentointiaineisto oli avuksi myös rakennushistoriaselvityksessä, joka tehtiin 2020 saman aikaisesti korjaustarveselvityksen kanssa. Kuva: Tuomas Uusheimo.
Nykyisin yhä useammin myös asunto-osakeyhtiöt ja muut yksityisomistajat teettävät selvityksiä. Suunnittelun kannalta ideaalitilanne on, kun korjaussuunnittelua tehdään limitysten rakennushistoriaselvityksen laatimisen kanssa. Rakenneavaukset ja purkutyöt antavat arvokasta lisätietoa rakennushistorian selvittäjälle, jonka tuottama tieto taas auttaa korjaussuunnittelussa. Selvitys auttaa myös tunnistamaan ja vaalimaan kohteen kulttuuri- ja rakennushistoriallisia arvoja. Rakennuksen vaalimisen arvoiset ominaispiirteet näyttäytyvät monelle vasta niistä saadun tiedon myötä. Tieto auttaa välttämään ylikorjaamista, tunnistamaan korjauskelpoiset rakennusosat ja materiaalit sekä arvokkaan ajan patinan.
Kuten rakennukset ja niiden korjaushankkeet, myös rakennushistoriaselvitykset ovat yksilöllisiä. Selvityksen laajuus voi vaihdella kohteen ja tarpeen mukaan. Periaatteita määrittävät esimerkiksi Museoviraston laatima rakennushistorian selvitysopas Talon tarinat sekä eurooppalaisen standardin mukainen ohje Rakennusperintökohteen selvitys ja raportti.
Tyypillisiä muita korjaamisen edellä teetettäviä selvityksiä ovat erilaiset kuntotutkimukset sekä haitta-aineselvitykset. Kuntoarvio ei kajoa rakenteisiin, ja on nimensä mukaisesti aistinvaraiseen tarkasteluun perustuva arvio, kun taas kuntotutkimuksessa esimerkiksi vaurioiden syitä ja laajuutta tutkitaan muun muassa rakenteita avaamalla tai ottamalla tarvittaessa materiaalinäytteitä analysoitavaksi laboratoriossa. Myös esimerkiksi väritutkimukset sekä rappaus- ja maalityyppien selvittäminen on tärkeää, jotta korjaus- ja huoltotöissä osataan valita oikeat materiaalit ja korjaustapa.
Sitä saa mitä tilaa
Korjaussuunnitelman laatiminen on vankalla pohjalla, kun se pohjautuu tutkimuksiin perustuvaan tietoon juuri kyseisestä
kohteesta. Pelkkä selvitysten tilaaminen ei kuitenkaan riitä, vaan niitä on myös osattava hyödyntää suunnittelussa ja tiedettävä mitä tilata.
Korjaushankkeiden pohjatiedoksi teetettäviä selvityksiä laatii hyvin moninainen toimijajoukko. Yksittäisten tutkijoiden, suunnittelijoiden ja konsulttien sekä suurempien konsulttifirmojen palkkalistoilla toimivien koulutustausta, osaaminen ja käytännön kokemus vaihtelevat suuresti. Tilaajaosaamisen merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä nimenomaan tilaaja määrittelee selvityksen lähtökohdat ja tavoitteet. Selvityksen laatijan vastuulle ei lähtökohtaisesti kuulu muuta, kuin toteuttaa toimeksianto. Jos ei tiedetä, mitä pitäisi tilata, rakennus- historiaselvityksen lopputulos saattaa painottua sinänsä kiinnostavaan referointiin rakennustyypin historiasta tai arkkitehtuurin yleisistä tyylipiirteistä, vaikka korjaussuunnittelussa olisi tarvittu konkreettista tietoa juuri kyseisen kohteen muutosvaiheista. Kuntoarvio taas saatetaan teettää kuntotarkastajalla, joka ei ole lainkaan perehtynyt vanhaan rakennuskantaan.
Pahimmillaan selvitys vertautuu uudisrakentamiseen, jolloin päätelmänä rakennus vaatii 150 % peruskorjauksen, sillä kaikki on joko nykystandardien vastaista, teknisen käyttöikänsä päässä tai luokiteltu riskirakenteiksi. Tällaiseen selvitysaineistoon voi tosin törmätä myös tilanteissa, joissa tilaaja on lähtökohtaisesti ollut haluton selvittämään korjaamisen vaihtoehdon. Ei ole harvinaista, että korjaamisen onnistumiseen ei uskota tai vain uudisrakentaminen nähdään taloudellisesti kannattavaksi. Korjaamiseen liitetään mielikuvia hankaluudesta, aikataulujen pettämisestä ja epäonnistumisesta. Tällaiset mielikuvat yhdistettynä kuntoselvitysvaiheen puutteisiin ja virheisiin voivat päätöksenteossa johtaa käyttö- ja korjauskelpoistenkin arvorakennusten purkamiseen.
Suunnittelu- ja rakennusvaiheet pirstoutuvat ja siiloutuvat nykyisin lukuisille eri selvitysten, suunnitelmien ja vaiheiden toteuttajille, mikä saattaa vielä juuri ja juuri toimia standardityövaiheisiin perustuvassa uudisrakentamisessa. Korjausrakentamishankkeessa kaikkea ei voi ennakoida. Tästä syystä tutkimus- ja selvitystyössä, suunnittelussa ja eri työvaiheiden toteutuksessa tarvitaan limittäistä, moniammatillista yhteistyötä, jaettua asiantuntijuutta ja valmiutta tarpeen tullen joustaa tai muuttaa suunnitelmaa. Kyse on myös poisoppimisesta totutuista uudisrakentamiseen perustuvista toimintatavoista, jollaiseen alan koulutus on pitkään pääasiassa suuntautunut.
Rakennuskonservaattori Niko Palonen Suorakon Oy:sta tutki muun muassa WPK-talon julkisivujen ja ikkunoiden kuntoa korjaustarveselvitystä tehdessään. Kuva: Reetta Nousiainen.
Osaamista on, mutta harvassa
Suomessa on päteviä osaajia eri ikäisten rakennusten selvitysten laatimisessa, säilyttävän korjaamisen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Huolestuttavaa on, että he ovat harvassa. Rakennusalan koulutus on pitkään perustunut teolliseen ja standardoituun uudisrakentamiseen niin suunnittelu- kuin rakentamispuolella. Säilyttävän korjausrakentamisen osaamisen väheneminen on tunnistettu jo pitkään, samoin talotekniikan ja uusien teknologioiden suunnitteluosaamisen vaje sovitettaessa ratkaisuja vanhaan rakennuskantaan. Haasteet läpäisevät koko kentän suunnittelusta toteutukseen ja viranomaisiin.
Uudisrakentamissäännöksiä saatetaan yhä käyttää tai edellyttää sellaisenaan korjauskohteeseen, jos ei olla tietoisia siitä, että voimassa oleva lainsäädäntö mahdollistaa normien soveltamisen korjausrakentamisessa. Vanhaan rakennuskantaan erikoistuneet suunnittelijat ja suojelukohteiden korjaushankkeita useammin työpöydälleen saavat suurten kaupunkien rakennusvalvonnat osaavat soveltaa säädöksiä ja perustella poikkeamat. Taustatutkimukset ja selvitystieto ovat oleellisia näissäkin tilanteissa.
Kokonaisvaltaisesti kestävän rakentamisen toteutumisen on arvioitu vaativan järjestelmätason muutoksen. Liiketoimintamalleja ja ansaintalogiikoita on mietittävä uusiksi, sillä ympäristöä kuormittavat toimintatavat eivät voi jatkua. Ilmastosyistä tulee ensisijaisesti hyödyntää vajaakäyttöisiä tiloja, kunnostaa ja korjata olemassa olevia
rakennuksia tai lisärakentaa nykyisen pohjalle, vasta viimesijaisesti uudisrakentaa. Rakennusperintöalan toimijat ovat muistuttaneet, että perinteisellä, ilmastossamme vuosisatoja koetellulla rakennuskulttuurilla ja säilyttävän korjaamisen periaatteilla on annettavaa myös tulevaisuuden rakentamiseen. Alalta voi oppia myös kestävän korjausrakentamisen suunnittelukäytännöistä.
Lähteet
Böök, N. 2018. Suomi purkaa ja korjaa. S. 266–277. Teoksessa Hautajärvi, H. (toim). Rakennetun Suomen tarina. Rakennustieto Oy, Helsinki.
Hautajärvi, H. 2018. Rakennettiin Suomi. S. 6–23. Teoksessa Hauta-järvi, H. (toim). Rakennetun Suomen tarina. Rakennustieto Oy, Helsinki.
Huuhka, S. et al. 2021. Purkaa vai korjata? Hiilijalanjälkivaikutukset, elinkaarikustannukset ja ohjauskeinot. Ympäristöministeriö. Saatavilla: http://urn.fi/ URN:ISBN:978-952-361-221-1, viitattu 13.10.2021.
Häkkinen, T. & Kuittinen, M. 2020. Kohti vähähiilistä rakentamista. Opas arviointiin ja suunnitteluun. Rakennustieto Oy. Maankäyttö- ja rakennuslaki 314/1999. Saatavilla:finlex.fi/fi/ laki/ajantasa/1999/19990132, viitattu 13.10.2021.
Riksman, E. 2017. ”Ensin eletään ku ellun kanat ja yhtäkkiä tuleeki hirveet kustannukset!” Suojellun rakennuksen korjaushankkeen haasteet: asiantuntijoiden näkökulmia korjausrakentamiseen. Saatavilla: https://jyx.jyu. fi/handle/123456789/55637, viitattu 13.10.2021.
ROTI 2021. Rakennetun omaisuuden tila. Saatavilla: ril.fi/ media/2021/vaikuttaminen/ roti2021_low.pdf, viitattu 13.10.2021.
Sahlberg, M. 2010. Talon tarinat – rakennushistorian selvitysopas. Museovirasto, rakennushistorian osasto. Saatavilla: museovirasto.fi/uploads/Arkisto-ja-kokoelmapalvelut/Julkaisut/talon-tarinat-opas.pdf, viitattu 13.10.2021.
SFS-EN 16096 Kulttuuriperinnön vaaliminen. Rakennusperintökohteen selvitys ja raportti. Ympäristöministeriö 2007. Korjausrakentamisen strategia 2007–2017. Ympäristöministeriön raportteja 28/2007. Saatavilla: http://hdl.handle.net/10138/41388, viitattu 13.10.2021.
