Seurantalojen kestävä korjaaminen ja vapaaehtoistyö rakennusperinnön hoidossa

KORJAUSKLINIKKA Seurantaloja hoidetaan ja ylläpidetään yhteisöllisesti. Sysmässä sijaitseva Nikkaroisten nuorisoseurantalo Papula palkittiin vuonna 2014 hyvin tehdystä seurantalon korjauksesta. Yhdistyksen väki on tehnyt talolla runsaasti korjauksia talkootöinä. Kuva: Eeva Kassari.

Seurantalojen kestävä korjaaminen

& vapaaehtoistyö rakennusperinnön hoidossa

Kirjoittaja: Riitta Vanhatalo, FT, toiminnanjohtaja / Suomen Kotiseutuliitto ja Seurantaloasiain neuvottelukunnan asiantuntijajäsen Seurantalojen yli 130 vuotta jatkunut perinne on ainutlaatuinen. Seurantalot ovat erilaisten aatteellisten yhdistysten kokoontumistiloikseen rakentamia taloja. Taloja ovat rakentaneet mm. työväenyhdistykset, nuorisoseurat, maamiesseurat, urheiluseurat kuin myös vapaapalokunnat ja kotiseutuyhdistykset. Myös vanhoja kyläkouluja ja muita rakennuksia on muutettu viime vuosikymmeninä seurantalokäyttöön. Seurantaloille on tyypillistä, että niitä ylläpitävät yhdistykset, jotka vastaavat myös talojen korjauksista. Seurantalojen korjauksiin on myönnetty valtion korjausavustusta vuodesta 1978 alkaen. Nykyisin Suomen Kotiseutuliitto jakaa vuosittain korjausavustuksia noin 1,5 miljoonaa euroa valtion määrärahasta, jonka opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää. Asiantuntijaelimenä avustusten jakamisessa toimii Seurantaloasiain neuvottelukunta, jossa on edustus kaikista seurantaloja ylläpitävien yhdistysten keskusjärjestöistä (yhteensä 13), Suomen Kuntaliitosta, ympäristöministeriöstä, opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä Museovirastosta. Seurantalojen rakennus- ja kulttuuriperintö sekä säästävä, kestävä korjaaminen ovat Suomen Kotiseutuliiton asiantuntijuutta. Kotiseutuliitossa seurantalojen korjausavustuksiin liittyvissä asioissa palvelevat hankesihteeri-tiedottaja ja rakennustutkija. Artikkelissa haastatellaan Kotiseutuliiton asiantuntijaa, rakennustutkija Lasse Majuria, joka arkkitehtina tuntee seurantalojen erityispiirteet, perinnekorjaamisen ja hyvien korjaussuunnitelmien merkityksen.

Miten kuvaisit seurantalojen merkitystä?

Pidän seurantaloja kansalaisyhteiskuntamme ”infrastruktuurina”: toiminnan tiloina, joita ilman maallemme tunnusomainen yhdistystoiminta olisi ollut ja olisi nyt vaikeuksissa. Tämäntyyppisille kokoontumistiloille on tarve. Seurantalot ovat poikkeuksellisia voimanponnistuksia, sekä niiden rakentaminen että ylläpitäminen.

Minusta seurantalot kelpaisivat mille tahansa elävän ja aineellisen kulttuuriperinnön listalle. Talojen yhteisöllinen perinne ei osoita mainittavia merkkejä hiipumisesta. Taloilla käydessäni aistin mennyttä maailmaa, aikaa ennen valmiiksi pureskeltua viihdettä ja ihmisten itseen käpertymistä. Aistin rehtiä kansankulttuuria, jonka muistomerkkejä talot ovat.

Tapaan myös aktiiveja, jotka huolehtivat taloista. Heille rakennusten merkitys on usein perittyä. Talosta huolehtiminen voi olla velvollisuus, mutta mieluisa sellainen. Uskon että myös satunnainen käyttäjä saa syvyyttä elämäänsä, niin vahva on yhteisöllisen talon henki. Ihmiselon merkityksellisyys on toisten auttamisessa, toisten eteen tekemisessä. Jokaisen panos otetaan vastaan. ”Minä kuulun tämän talon kalustoon” on letkautus, mutta myös tunnustus sitoutumisesta, jota ilman seurantalot eivät säilyisi.

Joskus tuntuu hassulta kertoa talon väelle, että tämä on kulttuurihistoriallisesti arvokas talo. Ulkopuoliset määrittelyt talojen arvosta ovat hallinnon kieltä. Niitäkin tarvitaan. Se on yhteiskunnan tapa osoittaa, että tällaisen soisi säilyvän. En silti lähtisi kovin kevyesti sanomaan, että jonkin talon kulttuurihistoriallinen arvo on suurempi kuin toisen.

Mitä erityispiirteitä tuo korjaamiseen, kun toteuttajina ovat yhdistykset ja kohteina seurantalot?

Yhdistykset ovat olleet eritasoisesti resurssoituja taloja rakentaessaan verrattuna toisiinsa, mutta erityisesti verrattuna yksityisiin ja julkisiin rakennuttajiin. Aika on kyllä tasannut eroja: pramean talon korjauksetkin ovat olleet paljon resursseja vieviä. Yleisesti seurantaloja leimaa niukkuus, eihän omistajayhteisöjen olekaan tarkoitus tahkota voittoa.

Rahallisen resurssin niukkuutta on paikannut innokas talkootyö. Sitä on tarvittu senkin jälkeen, kun valtion vuosittainen määräraha talojen korjaukseen on

Nikkaroisten nuorisoseuran tekemien korjaustöiden ansiosta vuonna 1927 rakennettu talo on nykyään hyvässä kunnossa ja palvelee oman alueensa tärkeänä kokoontumispaikkana. Kuva: Eeva Kassari.

ollut olemassa. Talkootyö on hienoa, mutta korjausten laadun suhteen epävarmuustekijä. Kun kaikesta tingitään, ja itse tehdään, niin suunnittelu jää uupumaan. Ennen teollista rakentamista ja moderneja materiaaleja tällä ei ollut niin väliä. Tekijät osasivat tehdä oikeita rakenteita ilman suunnitelmiakin.

Talojen korjaukset ja laajennukset alkoivat mennä pieleen, kun alettiin käyttää uudenaikaisia, sopimattomia materiaaleja. Huoltovapaana markkinoitu on osoittautunut korjauskelvottomaksi. Syyttävä sormi osoittaa kaupallisiin toimijoihin. Osa heistäkin on sinisilmäisesti uskonut, että nyt vasta hyvää tulee, ja helposti, kun tarvikkeet saa rautakaupan hyllystä. Yhteys perinteiseen rakentamiseen pääsi katkeamaan, eikä työnjälki enää ollut kunnia-asia. Yhdistykset ovat aina olleet ”kertarakentajia”. Kun rakentamisen tekniikat monimutkaistuivat, eikä ammattisuunnittelua osattu käyttää, kasvoi todennäköisyys virheisiin. Näin voi yhä käydä. Ilahduttavan moni seurantalosta vastaava on perehtynyt perinteiseen rakentamiseen, vaikkapa oman talonsa korjausten myötä.

Asikkalassa sijaitsevaa Nuorisoseurantalo Suovolaa on korjattu sekä talkoilla että Kotiseutuliiton avustuksilla. Kesällä 2017 Suovolalla järjestettiin punamultatalkoot. Kuva: Reetta Nousiainen.

Kopio ei ole alkuperäisen väärtti.

Yhdistysten päätöksenteko talojen korjaamisessa ja muutostoimenpiteissä vaihtelee. On luonnollista, että isoihin hankkeisiin ryhtyminen jännittää. Tärkeitä korjauksia saatetaan lykätä, mutta lykkäävät niitä muutkin, kuten kunnat. Yhtä inhimillistä on, että yhdistyksessä on eripuraa siitä, miten tehdään ja kuka tekee. Toiset ovat heti ryhtymässä rakentamaan, kun toisten mielestä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Toteutetut hankkeet ovat osoittaneet, että jälkimmäisellä asenteella tulee parempaa jälkeä. Suunnitellessa tulee käytetyksi resursseja viisaammin.

Jo sitoutuminen kestävään kehitykseen edellyttää, että mietimme tarkkaan ja joka mutkassa uusitaanko vai korjataanko. Mutta kestävä kehitys on myös sitä, ettei uuvuteta ketään. On suuri etu, että korjaushankkeita viedään porukalla eteenpäin. Korjaushanke on oiva yhteisöllinen testi: pitää luovia ja pitää kaikki mukana. Rakennustyömaat ovat perinteisesti hierarkkisia. Siksi onkin hienoa seurata miten demokraattisesti ja osallistavasti monia taloja korjataan.

Se ettei kaikki hoidukaan enää talkoilla ja lahjoitetuilla tarvikkeilla, korvautuu nykyään sillä, että korjauksilla työllistetään paikallisia osaajia. Talojen korjauksista on tullut laajemman yhteisön projekteja.

Mistä työsi koostuu?

Käsittelen korjausavustushakemukset ja laadin avustuspuollot päättäville elimille, joiden kanssa myös neuvottelen määrärahan riittävyydestä erilaisille korjaus- ja muutoshankkeille. Onneksi käsittelyni tueksi on sovittu linjauksia ja sääntöjä. Silti jokainen hanke on niin erilainen, että puntaroin sitä monelta kantilta. Vaikeinta on asettaa korjauksia kiireellisyysjärjestykseen, ja ylipäänsä jakaa niukkuutta: haluaisin avustaa kaikkia linjaustemme mukaisia hankkeita. Yhdenvertaisuus on tärkeä periaate. Teen puoltoni rakennusten ja niiden käyttäjien tarpeet edellä. Se missä talo sijaitsee, millainen yhteisö sen takana on tai mitä talotyyppiä se edustaa, ei ole oleellista.

Pyrin perehtymään talojen korjaus- ja käyttöhistoriaan, ja aika usein perehtyminen laajenee talon tarpeellisuuden pohdintaan. Mutta usein talon käyttö piristyy, kun se saadaan ehommaksi. Taajamissa tarjontaa kokoontumistiloista riittää, mutta maaseudulla seurantalo tai kylätalo voi olla se viimeinen yhteinen tila. Tämän huomioiminen on myös yhdenvertaisuutta.

Korjausavustushakemuksia käsittelen melko yksin. Siinä on luottamusta, joka kyllä velvoittaa tarkkuuteen. Puolet työstäni on yhdistysten neuvomista. Neuvon hankkeiden organisointia ja talojen ilmanvaihdon parantamista ja kaikkea siltä väliltä. Toki rakennusperintöön syventyneenä arkkitehtina olen omimmillani, kun aiheena on säilyttävä korjaaminen. Ohjaan avustusten käyttöä juuri siitä näkökulmasta, että korjaukset tehdään mahdollisimman hyvin ja oikein. Mutta koska seurantalotyössä meitä on toimistolla vain kaksi, niin neuvon myös niissä käytännöissä, jotka koskevat avustuksen hakemista ja selvittämistä. Neuvontatyön sosiaalisuus on vastapainona hakemusten kanssa seurustelulle.

Ilman talokäyntejä saattaisin jäädä oikeaoppisen korjaamisen kuplaan: Käytännön rakentaminen on aina soveltamista ja

kompromisseja. Kun työkenttä on koko maa, niin on hienoa saada apua alueellisten vastuumuseoiden asiantuntijoilta. Heti kun Anssi Malinen tuli Lahden Museoille töihin, ehdotin yhteistyötä, jota toki oli museon kanssa tehty jo aiemmin. On helpotus saada kollegoiden osaaminen tueksi. Korjaamisessa ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa – mutta vääriä tapoja on vielä enemmän.

Teen työtä sekä suomeksi että ruotsiksi. Tutustuminen paremmin ruotsinkieliseen Suomeen on tuntunut hienolta, samoin myös kielitaidon kehittyminen.

Kolme tärkeintä neuvoasi seurantaloa yllä pitävälle yhdistykselle?

Suunnittelija on yhdistyksen luottohenkilö. Hän osaa esittää vaihtoehdot, tehdä lopulliset suunnitelmat, tuntee osaavia tekijöitä ja voi valvoa työmaan yhdistyksen puolesta. Suunnittelun kustannuksiin saa käyttää korjausavustustamme. Ilman suunnittelijaa hanke etenee kuin auto kolmella renkaalla.

Kannattaa huomioida esteettömyyden parannukset. ”Matalankynnyksen” taloilla kynnykset ovat matalia, ja kaikki pääsevät vessaan. Sysmässä on seurantaloille tehty jopa esteettömiä ulkohuusseja. Kannattaa myös löytää tasapaino uudistamisessa ja säilyttämisessä. Kulttuurihistoriallinen arvo säilyy, jos tilaratkaisut ja vanhat materiaalit ja rakennusosat säilyvät. Kopio ei ole koskaan alkuperäisen väärtti. Huolellisesti tehty voi maksaa enemmän, mutta myös kestää kauemmin.

Artikkeli perustuu Suomen Kotiseutuliiton rakennustutkijan, arkkitehti Lasse Majurin haastatteluun. Majuri on opiskellut arkkitehtuuria ja rakennussuojelua Tampereella ja Lundissa. Ennen Kotiseutuliittoa hän on työskennellyt rakennusperinnön parissa suunnittelijana, tutkijana ja kaavoituksessa. Majuri myös harrastaa korjausrakentamista.