Teksti Risto Alanko
Miehet mustissa – kielletyt kilpailut
Vuonna 1890 järjestetyssä yhteislähtö-maantiekilpaialoitettiin ”villinä” ja laitto- lussa kaksi kilpailijaa törmäsi toisiinsa ja ajoi ojaan, kun mana kisana Englannissa, vastaan tullut hevonen pillastui ja säikäytti haltijansa, koska kansallinen pyöräi- joka sitten valitti tapauksesta poliisille. Britannian kansallilyliitto oli kokonaan kieltänyt nen pyöräilyliitto NCU kielsi maantiekisat ja käski käyttää maantiepyöräilykilpailut. velodromeja, joita jo silloin oli maassa useita. Ennen 1900-lukua polkupyörän asema maantiellä Englannissa uutena ajoneuvona oli muutenkin kiistanalainen, kuten oli juuri teille ilmestyneen autonkin, jolle jo oli ehditty asettaa nopeusrajoitus 6 km/h. Pyöräilyliitto pelkäsi että uudistettava ”Highways Act” -liikennelainsäädäntö karkoittaisi polkupyörät kokonaan maantieliikenteestä, nehän olivat maantien nopeimpia kulkijoita, joista ohitetuksi tulleet autoilijatkin usein valittivat. Kilpailuja oli yritetty järjestää hiljaisilla tieosuuksilla, mutta usein ratsupoliisit jahtasivat kilpailijoita ”hurjastelijoina”. Tavallinen pysäyttämistyyli oli heittää keppejä pinnojen väliin, kovaa ajavalle kisaajalle varsin tuskallinen pysähdys. Toinen kiellon aiheena olleen kolarin ajajista, myöhemmin monista sekä kaksi- että kolmipyöräisellä ajetuista ennätyksistään hyvin tunnettu Frederick Thomas Bidlake, ei alistunut NCU:n tahtoon suosiolla. Velodromeja oli liian harvassa, miksei maantiellä voisi ajaa? Hän alkoi organisoida uudenlaisia pyöräilykilpailuja, liiton tietämättä. Keksittiin ”kilpailu joka ei näytä kilpailulta”. Aika-ajo oli syntynyt. Ensimmäinen kisa ajettiin vuonna 1895. Ajajat lähtivät etukäteen tiedustellulle mutta merkitsemättömälle reitille vähintään minuutin, tai useammankin, välein. Lähtö oli aikaisin aamulla, kun yleisöä oli liikkeellä vähemmän. Kilpailijat pukeutui-
Aika-ajokilpailut maantiellä
vat mustiin tavallisiin vaatteisiin, numeroita ei ollut näkyvillä ja soittokello oli pakollinen varuste. Lähtö ja maali olivat tavallisesti samassa paikassa, eli pätkä ajettiin edestakaisin. Kääntöpaikalla oli oma valvoja, jolle kilpailija huusi numeronsa kirjattavaksi. Keskinäinen kisaaminen matkan varrella oli kielletty, ettei herätettäisi yleisön ja poliisin huomiota, siksi nopeimmaksi rankattu ajaja lähetettiin tavallisesti matkaan ensimmäisenä. Kisa ajettiin vain ”kelloa vastaan”. Mainonta ja muukin kilpailuista kertominen oman porukan ulkopuolelle oli ankarasti kiellettyä. Kilpailureititkin tiedotettiin numerokoodeina, maantien ja sen kilometritolppien numeroiden avulla. Myös tulokset olivat salaisia, vain oman harrastajapiirin tiedossa. Monet pyöräilyklubit osallistuivat kilpailuihin ja järjestelyihin liiton kiellosta huolimatta. Kovimpia kuskeja pidettiin arvossa, vaikka suuri yleisö ei maantietuloksista mitään tiennytkään. Samat miehet olivat kyllä tunnettuja velodromiajajina, samoin tavanomaisista maantiekisoista mannermaalla. Vuonna 1922 Bidlake perusti RRC:n, maantiepyöräilyneuvoston, johon kuuluivat vain tietyt klubit, joita oli alussa vain kymmenen. Kilpailusääntöjä ei ollut, noudatettiin ”klubien tervettä järkeä”. Vähitellen villien kilpailujen määrä kasvoi ja toiminta muuttui vähemmän salailevaksi. Vuonna 1937 neuvosto muutti nimensä RTTC:ksi, eli maantie-aika-ajo-neuvostoksi ja sääntöjä alettiin virallistaa. Sinä vuonna kilpailuja järjestettiin jo 429, mukana oli 343 klubia ja sääntökirjoja myytiin postitse 5564 kpl. Vasta sodan jälkeen 1940-luvun lopulla toiminta oli sen verran avoimempaa, että pyörissä oli sallittu kilpailunumerot näkyvillä ja pyöräilylehdet julkaisivat tuloksia. Kuitenkin muu julkisuus oli ankarasti tuomittua. Kuuluisan Land’s End–John O’Groats, 1200 km ”Britannian päästä-päähän” -reitin ennätysyrityksiä on hylätty koska niistä kirjoitettiin sanomalehdissä ajosuorituksen aikana. Pikajalka 32
22
