PINNOJEN
VÄLEJÄ
KOONNUT RISTO LEHTO
Omin luvin
Kaksi pyöräilevää hölmöläistä oli ajolenkillä. Sattuivat siinä tielle, jonka alkupään liikennemerkissä kiellettiin käyttö sillan romahtamisen vuoksi. ”Näkyykö poliisia?”, kysyi toinen hölmöläisistä. Kaveri totesi, että ei. Toisella oli ratkaisu valmiina: ”Hyvä, sitten mennään ja vauhdilla!”.
Mobilia auto- ja tieliikennemuseossa
Yllämainitussa museossa Kangasalla avattiin 15.3.2013 näyttely ”Kahdella pyörällä”. Polku- ja moottoripyöriä sekä mopoja esittelevän näyttelyn pystytykseen osallistuivat myös Vanhat Velot. Yhdessä näyttelyhallissa kutsuvieraille järjestetyn avajaistilaisuuden ohjelmaan kuului Velojen esittelyajo ja Olli Lehdon haastattelu. Ajajia olisi saanut olla enemmänkin, mutta neljä urhoollista meitä vain oli. Mutta tulihan näin monisatapäisen taputtajajoukon suosionosoituksista ajajaa kohden enemmän jakoon. Olli kurvasi kulisseista ensimmäisenä estradille rakentamallaan isopyöräisellä silinterihattuineen, Sinikka Lehto talutti esille asiaankuuluvassa asussaan 1930-luvun Voitto-pyörän, allekirjoittanut ajoi vuonna 1955 hankkimallaan ja sen aikaiseen koulupoikamalliin tuunatulla, jatkuvassa käytössä olevalla Jaguarillaan, sekä viimeisenä tämän päivän nojapyörällään Ilkka Kyttälä. Olli hoiteli reilun kymmenminuuttisen haastatteluosuuden asiallisesti. Kun tuli eteen kysymys, miten isopyöräisen selkään kiivetään, Ilkka nappasi Ollin pyörän, näytti miten se tapahtuu ja hävisi ajaen kulissien taakse seuraavaan näyttelytilaan. Seinäkkeiden takaa kuului rämähdys, kun Ilkka oli pienehkössä tilassa kääntyessään osunut johonkin ohjauskylttiin. Ajaen hän palasi komeasti takaisin juhlatilaan. Olli oli juuri ennen rämähdystä ehtinyt kertoa, että kyllä harjoitusvaiheessa ja muutenkin on tullut harrastajille mustelmia ja naarmuja. Minulta lipsahti rysähdyksen kuultuani ääneen sanottuna ”Ja taas tuli lisää.”.
Suomessa
Vain sorateihin tottunut metsäkulmalainen ajoi kerran päällystetyllä isommalla tiellä polkupyörällä sulkuviivojen välissä. Ohi kiitävä poliisiauto jarrutti renkaat savuten ja pyöräilijä pysäytettiin. ”Mikäs mies te oikeastaan olette?”, kysyi kiukusta hengästynyt poliisi, ”Ja mitä helvettiä tämä meinaa, että ajatte keskellä tietä?” Syrjäkulmalainen vastasi silmät kirkkaina: ”Kun keltaista viivaahan ei saa kuulemma ylittää”.
Oikotien vaarat
Noita juttuja humalikkaista pyöräilijöistä tuppaa tulemaan mieleen. Tässäkin yksi, joka on tosi, kuten jutut aina. Pari isäntämiestä, Eskola ja Jaakkola, olivat pyöräilleet kaupunkiin talvella 1930-luvulla kieltolain kumoamisen jälkeen. Olihan sitä ollut ihan tärkeitä asioitakin, joista yksi oli kokeilla miltä pahanmakuinen maistuu ihan luvallisesti ravintolapöydässä. Lähtö meni vähän myöhäiseksi ja he päättivät oikaista kotiin pyöriä taluttaen junanrataa pitkin. Niin kuin vielä nytkin, junanradalla saattaa kulkea juniakin. Niin silloinkin, vaikka nykyistä hitaampia ja niinpä isännät huomasivat veturin valot selkänsä suunnassa. Vaikka jalat vähän lipsahtelivat, he yrittivät parantaa vauhtia. Valo vain lähestyi. Eskola jo hätääntyi ja ehdotti, että siirrytään viereiselle pellolle. Jaakkola tyrmäsi ajatuksen:”Ei hemmetissä, siellä paksussa lumessahan se saisi meidät kiinni, kun ei tunnuta pärjäävän auratullakaan tiellä!”.
Pikajalka 25
32
