KO LU MNI
G PS -
SIGNAALIA
3 0
/
J O H TA JA
EI LÖYDY “GPS-signaalia ei löydy” sanoo navigaattori, renkaat jyystävät kapeaa tietä norjalaisen tunturin rinteellä. Mielessä pyörii keskustelu ammatillisista itsemurhista ja YouTubesta katsomani keskustelu J. K. Rowlingin ja Oprah’n välillä. Missä vaiheessa oma määritelmäni menestyksestä oli muuttunut näin täysin? Missä vaiheessa olin alkanut tuntea itseni menestyksekkääksi siitä huolimatta, että olin juuri jättänyt hyvän työni mainostoimistossa, muuttanut autooni ja haaveeni kirjailijuudesta oli vasta näppäimistön suhinaa – tai kuten voisi sanoa hukannut GPS-signaalin? Ehkä iso osa syytä menestysmääritelmäni täyskäännökselle oli juuri näiden kahden käymä keskustelu. Aikana, jolloin J. K. Rowling oli saanut Harry Pottereista viimeisen kirjoitettua ja Oprah oli juuri tehnyt viimeisen jakson Oprah Show’ta, he kävivät keskustelua, miten jatkaa menestyksen huipulta eteenpäin. Molemmilla oli ulkomaailman luomat paineet tehdä jotain entistä suurempaa kohdassa, jossa on vaikeaa kuvitella, mikä voisi olla suurempaa. Lamaantumisen tai suuremman jahtaamisen sijaan molemmat sanoivat: “I don’t want to be chasing the
phenomenon.” Se, mitä seurasi oli aivan erillinen kokonaisuus ja vaikka saavutuksista olikin ylpeä, sitä ei voi voittaa – ja sen ymmärtäminen oli vapauttavaa. Se viimeinen niitti tehdä “ammatillinen itsemurha” taisi tulla Kilpisjärvellä, jolloin olin jo siivoamassa lomamökkejä. Tarkoitukseni oli vain pitää hengähdystauko ja jatkaa sitten uraputken nousujohteista rakentamista. Yllätyksekseni se, että kirjoittaminen sujui siivoustyön ohella, oli tehnyt minusta myös onnellisemman. Olin aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta, enkä obsessiskompulsiivisena tekstintuottajana aina edes tiedä, mitä ajattelen, jos en kirjoita sitä. Kirjailijuus on kuitenkin jotain sellaista mihin GPS-signaalia, valmista tietä tai edes polkua pusikossa on melko turha etsiä. Siksi aina oli ollut jotain “tärkeämpää” kuin kirjan kirjoittaminen. Se, mistä olin haaveillut aina, oli aina ollut se vähemmän tärkeä sivuprojekti. Aina oli ollut jokin “varmempi ura ja tapa hyödyntää intohimoani ja osaamistani tarinankertojana”. Aina oli pitänyt olla “hyvä työ”, sillä muuten “heittäisin maisterin opintoni hukkaan” ja koska “niin kauan kuin
en ole julkaissut kirjaa, en ole kirjailija”. Kunnes siivosin lomamökkejä Kilpisjärvellä ja havahduin siihen surulliseen totuuteen, etten ollut antanut itselleni oikeasti mahdollisuutta. Suurin haaste ei ollut päättää, että jään siivouskomeroon, vaan tuon päässäni elävän yhteiskunnallisen narratiivin haastaminen siitä, mitä menestys oikeastaan on ja miten hyödynnän koulutustani parhaiten maailman hyväksi. Se, mikä voi näyttää huonolta päätökseltä ulospäin, ja jota ilkeimmillään voi kutsua jopa ammatilliseksi itsemurhaksi, on todennäköisesti tarkkaan harkittu päätös alkaa johtaa omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Harva meistä on Rowling tai Oprah, mutta heiltä voi oppia sen, että jos tunnistaa oman siihenastisen menestyksensä ja osaa arvostaa sitä, menestys ei enää tarkoitakaan loputtomasti taivaaseen kohoavaa kasvukäyrää. Sen sijaan se tarkoittaa kykyä määritellä onnistuminen omilla ehdoillaan ulkopuolisten odotusten kaaoksessa, rohkeutta elää itsensä näköistä elämää, joka sisältää itselle tärkeät asiat. KIRJOITTANUT MIIA-TATJAANA SALAKKA
