Tytteli avaruudesta Kun ryhdyimme suunnittelemaan tätä taideprojektia klubitalolla, minä innostuin ideasta heti. Käsityöihminen kun olen. Oli vaan yksi ongelma: Tahtoa oli tehdä, mutta sitä osaamista ei. Tämä taideprojekti olikin siis mahdollisuus oppia jotain uutta ja kehittyä siinä samalla ihmisenä. Käydä läpi eräänlainen prosessi omasta elämästä ja siitä, mitä on käteen jäänyt..
Satu-Maaria ei ollut kuitenkaan ihan samaa mieltä. Hänen mielestään kaikki projektissa tehdyt työt ovat arvokkaita, luonnokset mukaan lukien. Ja pilalle menneitä töitä ei ole olemassakaan. Niinpä minäkin päätin uskaltaa antaa sairaudelleni kasvot. Kirjaimellisesti. Silläkin riskillä, että joku tunnistaisi minut myöhemmin.
Taiteilijako
Taideprojektin teemana oli: Mitä haluan elämästäni muistaa? No. Minä haluan muistaa elämästäni ne hauskat hetket kun istun vanhana mummona kiikkustuolissa. Haluan muistaa itseni tällasena kuin olen juuri nyt: nelikymppisenä akkana, jolla pyyhkii suhteellisen hyvin ja jonka elämässä tapahtuu. Aika itserakas ajatus, mutta mitä meille muuta jää kun tulemme vanhoiksi? Muistot. Voin sitten vanhana mummona kertoa lapsenlapsille että mummopa osallistu kerran taidenäyttelyynkin. Mitäs siihen sanotte? Lapsenlapset tuumaisivat varmasti: . . . Äiti, tuo mummo horisee taas . . .
Mitäs siihen sanotte
Minä lähdin projektiin mukaan huumorimielellä. Ajattelin lähestyä elämääni positiivisesta näkökulmasta koska vaikeat aiheet olisivat ahdistaneet liikaa. En minä ahdistavia asioita halua elämästäni muistaa. Haluan muistaa itseni iloisena kättentaitajana jos minua voi sellaiseksi sanoa. Totesinkin Satu-Maarialle projektin alkumetreillä että: ” Mä en oo sit mikään taiteilija, mä olen askartelija ja nämä mun taulut on vaan askartelua ” .
4
