URHO BLOM
HAVAINTOJA KAHVIPÖYDÄN Ä Ä R E LTÄ
K
oronaepidemian aikaan kukin meistä on todennäköisesti joutunut pohtimaan monia arjen asioita kokonaan uudelleen. Harvassa ovat ne, joiden arkeen COVID-19 -epidemia ei olisi vaikuttanut mitenkään. Asioita, kuten lasten harrastukset, päivähoito, koulunkäynti, kirjasto- ja kauppareissut, omat työt, läheisten terveys, lomat, matkustaminen ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa pitkästi. Monelle lienee tullut yllätyksenä se, miten voimakkaasti yhteiskunta epidemian vuoksi poikkeuslaein puuttui suomalaisten elämään. Talouden rajoitustoimet, liikkumisrajoitukset ja Uudenmaan eristäminen käyvät esimerkeistä. Koronan varjossa olemme joutuneet niin yksilöinä, yhteisöissä kuin yhteiskunnallisestikin tarkastelemaan kriittisesti ajatteluamme, arvojamme, toimintatapojamme, varojen käyttöä, ansaintaamme, kun elinympäristömme ja arkemme on ollut jatkuvassa muutoksessa ja tiedot jo tapahtuneista ja käynnissä olevista muutoksista ovat olleet osin ristiriitaisia keskenään. Korona on tehnyt yhteiskunnassamme näkyväksi paljon sellaista, jonka olemme pitkään tienneet edellyttävän päivittämistä - uudistuksia. Monet "uudistuksiksi" kutsumamme asiat, kuten verouudistus, sote-uudistus, maakuntauudistus, työmarkkinoiden rakenneuudistus tai perusturvauudistus eräitä mainitakseni, ovat tosiasiassa olleet päättäjien agendalla pitkään. Niiden toteuttaminen ja läpivienti ovat sen sijaan osoittautuneet hankaliksi hallituspohjasta riippumatta. Kaikki ovat hellyyttävän yksimielisiä uudistusten välttämättömyydestä. Siihen konsensus päättyykin. Kun ryhdytään puhumaan keinoista, on tarina toinen. Perimmäinen kysymys lienee se, miten kykenemme jatkossakin turvaamaan pohjoismaisen hyvinvaltiomallin jälkipolville. Hyvinvointivaltion säilyttämisestäkin olemme kansallisena yhteiskuntapoliittisena tavoitteena kohtuullisen yksimielisiä. Keinoista sen sijaan emme ole saavuttaneet yhteistä näkemystä. Keskustelukulttuuri yleisesti, mutta erityisesti sosiaalisessa mediassa, on muuttunut yhä kärjekkääm-
26
UUTISANKKA 2 ∙ 2019
mäksi, lokeroivammaksi ja kanssaihmisiä vähemmän arvostavaksi. Toisten kuunteleminen ja aito pyrkimys eri osapuolten ymmärtämiseen ovat vähentynyt olkoonkin, että esimerkiksi hallitus ja oppositio ovat poikkeusoloissa kyenneet, pääosin olosuhteiden sanelemana, kohtuulliseen yhteistyöhön. Lisäsytykkeitä nyt ja alkavan syksyn yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovat esimerkiksi Perussuomalaisen puolueaktiivin murhayritys hänen omassa kodissaan, keskustelu ansioturvan ulottamisesta kaikille, yrittäjien sekä pienten ja keskisuurten yritysten asema, paikallinen sopiminen tai Euroopan unionin uuden "elpymisvälineen" hyväksymistä koskeva perustuslainmukaisuus, joka on julkisuudessa kytketty hallituksen ja viime kädessä pääministerimme asemaan. Jokainen esimerkeistä koskee tavalla tai toisella jok’ikistä suomalaista. Eri asia on, kokeeko meistä kukin yhden tai useamman näistä aiheista omakseen. Yhtä kaikki ne koskettavat jokaista. Myös pientä tytärtäni, joka tätä kirjoittaessani pelaa mobiilipeliä Minions (Itse ilkimys) odottaen, että lähtisimme puistoon leikkimään. Hän ei nyt eikä vielä vuosiin mieti tai uhraa ajatustakaan sille, miten työllistyy tai hoitaa ansioturvansa. Hän pohtii, mitä leikkejä leikkisimme, miten edetä mobiilipelissä tai koska päästään kaverien kanssa uimarannalle. Hän on innokas, tarmokas, energinen, optimistinen ja samaan aikaan mahdottoman naiivi. Hänellä ei ole juurikaan ennakkokäsityksiä tai -mielipiteitä toisista ihmisistä. Hän ei ensimmäiseksi uuden ihmisen tai asian nähdessään kiirehdi tuomitsemaan, vaan on valmis kohtaamaan, vuorovaikuttaman, kysymään, kokeilemaan, testaamaan - yrittämään ja erehtymään. Hän ymmärtää oikean ja väärän, osin hyvän ja pahan. Hän tiedostaa niiden olemassaolon, mutta on pääsääntöisesti vapaa vanhempiensa ajattelun ja vallitsevan kulttuurin rajoitteista, vaikka kasvaakin niiden armoilla. Ennen puistoon lähtöämme pohdin, että me aikuiset voisimme keskinäisessä kanssakäymisessämme pyrkiä rakentamaan yhteisiä käsityksiä ja ymmärrystä erottelun sijaan. Voisimme kuunnella lapsiamme enemmän harkitessamme päätöksiämme, jotta heilläkin olisi tulevaisuudessa mahdollisuus vähintään samoihin elämisen edellytyksiin kuin vanhemmillaan. Ainakin minulle koronakriisi on vain vahvistanut käsitystäni siitä, ettei hyvinvointimme tai sen "säilyttäminen" ole itsestäänselvyys, vaan vaatii kosolti työtä ja jokaisen panosta. Näitä mietin kahvin äärellä.
•
