IRRALLISTA
KÄRSIMYKSIÄ JA TUNTEIDEN KYSYMYKSIÄ – TUNNUSTUKSIA JA TUNTEEN PUNNUKSIA 4.p kesäkuuta 1802 Frankfurt am Main Parahin joku siellä jossakin Sieluni vaikeroi ja pakahtuu, kun pohdin sinua, sinua, en muumiota tai sfinksiä, 1 vaan sinua ajatusten lähteeni. Kiitän kaikkivaltiasta, joka päivittäin minua siunaa mahdollisuudella ajatella sinua, vain sinua. Voi kasvojasi, voi kasvojasi, jotka halvauksen tavoin saivat ruumiini turtumaan! Muistan ne niin elävänä välähdyksenä, voi kuinka olisin voinut vangita tuon hetken ikuiseksi kuvaksi. Siinä kalpenevat kaunotaiteet, sulosanat ja Botticellin maalaukset! Päivän pohdin miettiessä kuvaasi unohtaen kaiken muun. Kaikki tämä saa minut kuvittelemaan itseni vakavaan kuumetautiin ja on mitä ilmeisintä, että poskeni palavat silmin nähden helakkaa punaa, joka muistuttaa kuin riivaaja työkaluillaan mua piiskaisi manalan työmailla. Vastaathan pian ja huomaat tunnustuksein! 1
7.p kesäkuuta 1802 Frankfurt am Main Parahin sä tiettyni siellä jossakin, milloin mikäkin Miksi et sa vastaa! Turhaan ootan, että kärryt raittia kurvaavat tuomaan kirjeesi, joka muistuttaa minua, että tässä julmassa maailmassa on olemassa minua ja muita kaunosieluisempia olioita. Voiko olla vaan niin, että postirattaille on käynyt piruinen lapsus! Että kirje pyöriikin vahingossa ympyrää pitkin Hessen-Kasselia!? Siinä tapauksessa postipoika saa luunapin! Kuvittelen jatkuvasti, millainen on äänesi sun! Miten se heleästi leijailee ympäri maailman rantoja, saa kukat pöllyämään ja oravat kirmaamaan! Yhä enemmän olen vakuuttunut, että se ei voi olla kerberoksen ulvontaa, vaan soiva lyyra, joka saa tunteeni aatokset helisemään. Mä pitkiä kävelyitä kävelen ja taivaan rantoihin tuijotan. Se mut saa tuntemaan, 2 että totisesti olen osa tätä luomakuntaa ja hermoraunioiden historiaa!
6
LIBERO 2/2020
Lukijalle selvennettäköön, että oheisissa kirjeissä ei ole pyritty sinänsä suojaamaan kirjeiden kirjoittajien yksityisyyttä, vaan pikemminkin huomaamaan valitettava tosiasia, että vuosi sadasta toiseen joku panostaa viestiin kyynelin ja hikikarpaloin, vuosisadasta toiseen yksi sun toinen ahdistuu romaanisarjan mittasuhteet saavuttavasta kosinta-aikeesta, kohtuuttomista epäilystä tai syytöksistä tai täysin ylimääräisestä materiaalista, kuten dickpicistä.
Hermoraunio-sanan etymologisesta taustasta ei ole varmuutta, mutta kerrottakoon, että 1920luvun psykologian tutkimuskohteita oli erikseen kysymys, ”kuinka kasvattaa hermoraunio”. 2
