HE TK E S S Ä ––––––––––––––
Life is Strange (2015)
P
ysäyttäviä hetkiä tulee videopeleissä vastaan sen verran usein, että niille on tässäkin lehdessä tätä nykyä omistettu oma vakiopalsta. Dontnodin koskettava seikkailupeli Life is Strange jalosti kauniista kotvasista itselleen aikoinaan suoranaisen pelimekaanisen vakiovarusteen. Ajoittain hyvinkin raskaan matkan varrelle on ripoteltu ennalta määriteltyjä levon hetkiä, joiden aikana pelaaja saa vetää henkeä ja rauhoittua hetkeksi. Yhdellä napin painalluksella pelin päähenkilö Max pysähtyy toviksi pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, kamera viipyy elokuvamaisesti ympäristön yksityiskohdissa, ja taustalla soi tunnelmallinen indiepoppi. Suunnitelmallisuus ei suinkaan tee hetkistä keinotekoisen tuntuisia, vaan pelaajana huomaa jopa arvostavansa sitä, että hiljaisille reflektion hetkille on tietoisesti tehty tilaa. Kun Max tapailee sointuja kitarallaan tai katselee ohi lipuvia maisemia bussin takapenkiltä, pelaajalla on tilaisuus laskea ohjain hetkeksi alas sekä hautoa näkemäänsä ja kokemaansa irrottautumatta pelin maailmasta tyystin. Hengähdystaukoja mahtuu peliin useampi, mutta näistä ehkä yllättävin ja samalla tietyllä tapaa mutkattomimman tuntuinen tovi sijoittuu heti toisen episodin alkuminuuteille. Kun Maxin herätyskello soi sarastavan päivän merkiksi, pelaaja voi päättää jäädä hetkeksi sänkyyn makoilemaan ennen toimeen tarttumista. Akustinen musiikki soljuu hiljaa kelloradiosta ja tunnelma on utuisen uninen. Jokainen meistä osannee samaistua siihen pieneen onnen hetkeen, kun oma sänky tuntuu maailman turvallisimmalta paikalta, eikä aivan vielä ole kiire minnekään. On lupa vain olla. Johanna Puustinen
12 // pelaaja.fi
